Kaunein nimi

Vuoden kolmanneksi  viimeisenä päivänä vietetään Rauhan-nimipäivää. Tällä hetkellä ovat muodissa monet  sisällöltään myönteiset vanhat nimet, kuten Onni, Aarre, Helmi, Ilona ja Toivo. 

Pikku-Rauhaa en kuitenkaan ole  tavannut, mutta varmaan heitäkin  Suomesta löytyy. 

Rauha taitaakin olla suomenkielen kaunein nimi! Se kätkee sisäänsä kaikki muut kauniit nimet ja ajatukset: se on täynnä toivoa, onnea ja iloa. Rauha on jo itsessään helmi ja aarre! 

Toivotan paljon onnea kaikille pienille ja isoille Rauha-nimisille!

Rauha määritellään riidan ja sodan vastakohdaksi. Puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta rauhasta. Jälkimmäisellä tarkoitetaan pakotettua tilaa, joka ei lähde todellisesta sisäisestä halusta, vaan siihen ulkopuoliset ovat pakottaneet. Sellainen rauha kätkee valitettavasti itseensä jo seuraavan selkkauksen siemenet. Pakotetusta rauhasta voidaan ottaa esimerkiksi 1. maailmansodan jälkeinen rauha, joka jäi kaivertamaan ja vaati uutta voimainkoetusta.

Israelissa tervehditään ja myös hyvästellään toivottamalla rauhaa - shalom! Tämä on tapana siis maassa, jossa joka hetki eletään kuin veitsenterällä, missä koskaan ei voi varmaksi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Pariisin hirvittävät terroriteot tapahtuivat 13. marraskuuta, niin Israelin pääministeri esittäessään suruvalittelunsa muistutti siitä, miten hänen maassaan eletään päivittäin samanlaisen pelon ja uhan alaisina.   

Onkohan Rauhan-päivä asetettu tarkoituksella kalenteriin näin vuodenvaihteeseen, jotta ihmiset pysähtyisivät katselemaan taaksepäin kulunutta vuotta ja arvioisivat, onko se ollut rauhan vuosi. Miettisimme, olemmeko osanneet elää rauhassa - rauhan arvoisesti? 

Samalla voimme pyytää Jumalaa siunaamaan pian alkavan uuden vuoden 2016, että saisimme armon elää rauhassa omassa maassamme ja koko maailmassa.

Pyytäisimme Herran siunauksen sanoin todellista rauhaa: Anna meille sinun rauhasi!

   

... ettei rauhankyyhkymme vaan taapertaisi tiehensä!

Vauvasta vaariin

Tapaninpäivänä v. 2015.

Jouluna Jumala syntyi,
paras poika pakkasella.
Nousi kuu, yleni päivä,
armas aurinko havahti.
Tähet taivaan tanssaeli
Otavat piti iloa -
syntyessä suuren Luojan 
yliarmon auetessa.

Kanteletar:Katkelma Neitsyt Maarian virrestä.

Tämä hieman suttuinen kuvani on uusio-otos vanhasta valokuvakansiosta löytämästäni aarteesta. Kuva on otettu jouluna 1947. Joulupukki on lahjoista päätellen juuri käynyt - samoin sen voi huomata lasten pelokkaista ilmeistä. Ei edes rakkaan mummon syli tuo järkytykseen lohtua.
Kuvan ottohetkellä on meneillään vasta kolmas joulu sitten ankaran sotamme päättymisen. Kaksi kuvan vanhinta lasta ovat syntyneet sodan keskelle, nuorin poika heti sodan jälkeen.

Otsikkoni ' vauvasta vaariin' - on mukavasti keinahteleva, mutta sisällöltään aivan yhtä tärkeä myös, jos sanotaan 'vauvasta mummiin.'  (Näin sanon minä, joka en ole koskaan tavannut kumpaakaan vaariani)
.
Mitä tällä tarkoitan? Otan avukseni Raamattuopiston joululehtisen, johon yhdistyksen uusi toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen kirjoitti mielestäni nasevasti joulun ytimen ja jätti tärkeän viestin myös meille mummeille ja vaareille. Erityisen täkeä tämä viesti on juuri tälle ajalle ja meille tämän päivän  isovanhemmille, sillä useimmissa kouluissakin koko joulunvieton varsinainen syy ja päähenkilö on saatu juhlasta täysin eliminoitua. Kysynkin siis: "Kuka voi kuulla, ellei kukaan kerro?"

Näin Lauri Vartiainen:
"Jumalan armo ja rakkaus on suurin lahja minkä ihminen voi saada ja iankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä ylittää suurimmatkin unelmamme.
Enkelit lauloivat ensimmäisinä evankeliumia Jeesuksesta. Sitten kulkivat apostolit siitä kertoen. Rohkeat Jumalan palvelijat kulkivat vieraisiin maihin viemään hyvää sanomaa. 
Eikä työ ole loppunut. Jokaisen sukupolven täytyy saada kuulla hyvä sanoma Jeesuksesta." 
 - Kaikki eivät ole sitä kuulleet tai sitten eivät ole sitä ymmärtäneet!"

Siis: Vauvasta vaariin ja jos ei vaariin niin sitten mummiin. Ja jos ei ääneen, niin sitten edes rukoillen.

Näin sydämeeni joulun teen

Sain kutsun entisen työpaikkani joulujuhlaan. Siellä istuin kutsuvieraiden penkissä ja elin mielessäni voimakkaasti niitä kymmeniä vuosia, jolloin olen itse ollut ohjelmavastuussa: kietonut hopeanauhaa pikkuenkeleiden ohimoille, etsinyt kadonneita tonttulakkeja ja istunut pianon takana säestämässä Enkeli taivaan-virttä.
Koulun joulujuhla on yksi tapa päästä tavoittamaan joulun tunnelmaa. Lasten innokkuus ja heidän loistavat silmänsä saavat satunnaisenkin vierailijan joulumielelle.

Seurakuntien järjestämät joululaulutilaisuudet ovat myös hyviä keinoja lähestyä joulunsanomaa. Olin tänä jouluna kahdessa joulukonsertissa, joissa lapsenlapseni esiintyivät. Ensin nautin Porin kauniissa kirkossa lapsi- ja nuorisokuoro Katajanmarjojen esityksestä joulukuisena lauantai-iltana, ja jo seuraavana päivänä Jyväskylässä kuuntelin Vox Aureaa. Kuorot saivat arvostamaan sitä pitkäjänteistä työtä, millä kuorolaiset olivat valmistaneet  jouluiloa kuulijoille syksyn pimeinä ja pitkinä viikkoina. Kiitos kaikille esiintyjille ja kuoronjohtajille hienosta työstään!

Vaikka ei tavallisesti kävisikään kirkossa, on joulun ajan tilaisuuksiin osallistuminen hyvä keino luoda mieleen joulutunnelmaa. Korkea, vihreä, tuoksuva kuusi kynttilöineen, tutut virret, joulun profetiat syntyvästä kuninkaasta ja evankeliumin koskettavat sanat nuoren perheen Betlehemin matkasta, joka mullisti heidän koko elämänsä,  - mutta samalla myös meidän, jotka elämme 2000 vuotta myöhemmin tässä samassa maailmassa.

Viime joulunajan suosituin ja eniten radiokanavilla soitettu joululaulu tilastojen mukaan oli Vesa-Matti Loirin Näin sydämeeni joulun teen.
Liitän linkin siihen, jos joku lukijoistamme haluaa sen sävelin miettiä, mistä kaikesta hänen oma joulutunnelmansa syntyy.
Vesa-Matti Loiri: Näin sydämeeni joulun teen

Meidän perheessä yksi joulun merkki ovat ikkunaan ilmestyvät paperista leikatut lumitähdet. Mieheni
leikkasi niitä aikoinaan lastemme kanssa, kun he olivat kouluikäisiä. Tänä jouluna hän leikkasi niitä nuorimman 4-vuotiaan lapsenlapsemme kanssa. Tyttö nyhräsi taiteltua paperia pienillä kynsisaksilla ja sai aikaan kaksi erillistä tähdenpuolikasta.
Lumitähden eikä joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Ei ollut  täydellinen Marian ja Joosefinkaan joulu!
Kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta toivotan kaikille lukijoillemme IHANAA JA SIUNATTUA JOULUA!

Eräs jouluseimi

Luin kummallisen jouluun liittyvän tarinan erään hengellisen avustusjärjestön joulusanomasta ja koska sama uutinen oli ollut myös Ilta-Sanomien verkkolehdessä 25.11. uskallan sen omin sanoin kertoa totena myös tässä viimeisessä blogissani ennen jouluaattoa 2015.

Tarinaani varten etsin viimevuotiset joulukorttini ja löysin tämän söpöllä huumorilla maustetun jouluseimikuvan - tämä  joulukorttinani kaikille lukijoillemme.

Turvapaikanhakijat on tämän syksyn teema koko Euroopassa. Yllätys, yllätys. Raamattuummekin sisältyy inhimillinen ohje niin turvapaikan hakemisesta kuin sen saamisestakin - erityisistä turvakaupungeista niille, jotka olivat joutuneet (syyttään) uhattuun asemaan sukunsa tai ympäröivien kansanheimojen keskuudessa. (4. Moos. 35: 14-15). Tämä  Raamatusta tuttu turvapaikka-ajatus on yhä voimassa mm. New Yorkin osavaltion laissa. Siellä voi vaikkapa lapsen jättää niin turvalliseen paikkaan, että hänet taatusti joku löytää - ja välttyy näin toimiessaan heitteillejättösyytteestä.

Tapahtumapaikka tarinassani onkin eräs New Yorkissa sijaitseva kirkko. Valvontakamera todensi, kuinka äiti asetti lapsen kirkon eteisessä olevan seimiasetelman keskelle. Myöhemmin vahtimestari löysi  seimestä NIIN vastasyntyneen lapsen, että vauvalla oli napanuorakin vielä katkaisematta. Tämä lapsi oli pikkuruinen, vain 43 cm pitkä ja painoikin vain 2000g. Vauva kiidätettiin tietenkin heti sairaalaan jossa todettiin, että hän voi hyvin. Mutta - voiko lapsen äiti kaiken tämän tragedian jälkeen hyvin, sitä ei meille kukaan koskaan tule kertomaan?

Alla oleva kuvani on otettu Eilatissa, Timnan autiomaahan rakennetun Ilmestysmajan kerubeista, jotka suojelivat Liitonarkkia koko 40 vuotta kestäneen erämaavaelluksen ajan, jolloin juutalainen kansa - pakolaisina Egyptin orjuudesta - joutui vaeltamaan pitkin ja poikin Luvattua maata.

Tämä Timnan autiomaan Ilmestysmaja on sikäli kiinnostava, että kaikki siinä majassa on rakennettu tarkalleen Raamattuun kirjattujen ohjeitten, mittojen, kangastyyppien ja värien mukaan. Ja maisema jylhässä ja mittaamattoman laajassa autiomaassa on sekin aito.
Niinpä - olkoot nämä kerubit meidän, maamme ja tarinamme vauvan ja äidin suojana koko tämän joulumme ajan, ja siitä eteenkin päin. Kriisejä riittää - meillä ja muualla.

Raakelin tarina

 

Joulukuun 17. päivänä vietetään suomalaisen kalenterin mukaan Raakelin nimipäivää.
Raakel nimi hepreaksi Rachel tarkoittaa lammasta.
Lammaslaumaa Raakel toikin juomaan sille kaivolle, jonne Jaakob oli juuri saapunut. Jaakob oli lähtenyt isänsä Iisakinin kehotuksesta etsimään itselleen vaimoa Laaban-enon tyttäristä.
Nuorempi tytär, Raakel, miellyttikin Jaakobia kovin. Hän rakastui tähän ja kertoi enolleen, että halusi Raakelin vaimokseen. Eno ei kuitenkaan ollut halukas heti luovuttamaan tytärtään, vaan vaati, että Jaakobin piti ensin palvella häntä seitsemän vuotta. Pyydetyt palvelusvuodet kuluivat Jaakobin mielestä nopeasti, ja lopulta tuli häiden aika.
Eno petti kuitenkin Jaakobia pahan kerran: illan tullen hän kuljetti häätelttaan vanhemman tyttären, Lean, eikä Jaakob juhlahumussa tajunnut petosta. Vasta aamulla hän ymmärsi tapahtuneen ja oli vihainen. Eno puolusteli, ettei ollut tapana naittaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa. Hän lupasi hääviikon lopuksi antaa vielä Raakelin, jos Jaakob palvelisi häntä vielä toiset seitsemän vuotta.
Näin tapahtuikin. Avioelämä kahden vaimon ja palvelijattarien perheessä ei ollut kuitenkaan helppoa. Raakel kärsi siitä, että hän ei tullut helposti raskaaksi, Lealla puolestaan oli jo puoli tusinaa poikia ja tytär, ennen kuin Raakel synnytti Joosefin. Helpottuneena hän sanoi: - Jumala on ottanut pois minun häpeäni. Hän toivoi synnyttävänsä vielä toisenkin pojan, mutta Benjaminin syntymä koitui Raakelin kohtaloksi. Hän ei saanut seurata poikansa varttumista, vaan menehtyi lapsen syntymään.
Raakel haudattiin Betlehemin tien varteen, ja siellä hänen hautansa on vielä tänäkin päivänä.

Raamatun kertomukset ovat inhimillisiä ja eläviä. Niissä ihmisten elämä kerrotaan kaunistelematta. Jaakob, joka oli riistänyt veljeltään esikoisoikeudet ja isän siunauksen, oli toiminut samalla tavalla. Hän oli huijannut sokeaa isää kietomalla lampaannahkoja käsivarsiensä ympärille ja esittänyt olevansa itse vanhempi veli.  Samanlainen petos koitui nyt hänen kohtalokseen.

Kuitenkin Jumala oli mukana Jaakobin ja hänen perheensä elämässä kaikesta petoksesta ja synnistä huolimatta. Jaakobista tuli suuren suvun esi-isä, ja hänet luetaan Israelin kansan patriarkkoihin.. Mekin saamme olla rohkeita ja luottaa siihen, että Jumala hyväksyy puutteelliset ihmiset, sillä meillä on apuna välittäjä. Jumala lähetti poikansa Pelastajaksi, ottamaan pois maailman synnin.
Pian syntyvän Joulun Lapsen.

Mitä mieltä urheilusta?

Joulu tulla jolkuttaa myös pelikentille. Lopputurnaukset ovat meneillään niin lajissa kuin lajissa. Kuvassa sukumme kiekkoilijat - vanhin ja nuorin - vuosimallia 2014. Henkeä täynnä kumpainenkin - kunnes ...vanhin lähti Turkuun opiskelemaan ja kiekkoilu lakkasi siihen kuin naulan kantaan ja nuorin joutui kohtaamaan lajin agressiivisuuden sellaisella tavalla, että perhe sai kylliksensä ja vaihtoi lajia.

Pieni mies saatiin ison itkun jälkeen uskomaan, että salibändi on herrasmieslaji. Siinä ei taklata pikkukavereita kenttään tai päin kentän laitoja niin että menee taju.
Pojan ikävä jääkiekkoa kohtaan laantui pikku hiljaa ja pelimies oppi salibändin metkut tuota pikaa.

Mutta nyt - alla joulun käydyssä turmauksessa oli käydä taas tosi hullusti. Pikku-'ukolla' oli puhti päällä.Hän painoi pallon kanssa täyttä kyytiä jo maalin edessä, kun takaa tuli vastustajan puolelta poika, joka työnsi maalin edessä kymmenvuotiaamme selästä kaksin käsin naamalleen. Maaliin ei siis mennyt pallo vaan poika, joka jäi siihen tajuttomana makaamaan - kasvavaan verilammikkoon. Otsassa avohaava ja ranteessa murtuma. Teon tehnyt kaveri katosi vaihtopenkilleen. No comments. Omamme kiidätettiin Lastenklinikalle ommeltavaksi ja lastoitettavaksi.
Kotimatkalla pieni, pettynyt pelimiehemme huokaisi autoa ajavalle äidilleen: " Se sitten siitä herrasmieslajista. Ei edes anteeksipyyntöä. Minä taidankin nyt ruveta Jarkko Niemiseksi. Sitä paitsi Teemu Selännekin pelaa tennistä." 

Ihmetyttää tuo, miten lasten harrastus on muuttunut agressiiviseksi intohimoksi. Suhtautuminen  on jotenkin vinoa. Tuleeko se lapsista vai meistä aikuisista?.Mitähän ystävämme Paavali taas sanoikaan urheilusta? .

1 Tim 4:8 " Sillä ruumiillisesta harjoittelusta on hyötyä vain vähän, mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen." 

2 Tim 2: jakeessa 5 nostaa Paavali mielenkiintoisella tavalla esiin myös reilun pelin merkityksen.
"Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaan."

 Kaiken kaikkiaan Paavali näyttää kuitenkin pitävän itsestään selvänä, että jokainen kristitty hoitaa ja vaalii ruumistaan. Meillä täällä kylmässä Pohjolassa tämä ohje onkin aivan erityisen tärkeä.
Kaikkea ei voi, eikä tarvitse hengellistää, mutta jos muistamme, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, muuttuu asenteemme näitä aineellisiakin tarpeitamme kohtaan oikealla tavalla kunnioittavaksi.

 

Lahjaa vain!

Näin itsenäisyyspäivän ja joulun välimaastossa ajatukset pyörivät lahja-asioissa.
Itsenäisyyspäivän aikaan ajattelin kaikkea sitä hyvää ja suorastaan yltäkylläisyyttä, mistä me Suomessa olemme kansana saaneet nauttia.
Olen ollut lapsi 1950-luvulla ja elänyt silloin maalaistalossa, jossa lattiat olivat niin kylmät, että pikkusisko halusi nukkua uudet huopatossut jalassa yönsä. Oven eteen oli kasattu mattoja, ettei pakkanen päässyt sisälle.
Nyt kun herään 2000-luvun Suomessa, kiedon ympärilleni aamutakin ja voin mennä lämpimään suihkuun. Keitän aamukahvin ja voitelen leivän, jonka päälle löytyy levitteen lisäksi muutakin syötävää. Voin avata lehden, tietokoneen tai television seuratakseni maailman tapahtumia. Kaikki nämä välineet ovat ulottuvillani ja käytösssä.

Helposti ajattelemme, että maamme hyvinvointi on omaa ansiotamme, että olemme olleet niin ahkeria, neuvokkaita ja taitavia, mistä on seurannut kaikki yltäkylläisyys.
Unohdamme kuitenkin, että kaikki hyvä on Jumalan lahjaa. Hän on pitänyt Suomen päällä siunaavaa kättään monien vuosikymmenien ajan.
Jo Suomen itsenäisyys ja sen säilyminen on ollut valtava ihme. Kun kansat Suomenlahden eteläpuolella menettivät itsenäisyytensä, niin maamme sai sen säilyttää ja jatkaa kehittymistään. Opiskellessani Suomen historiaa Helsingin yliopistolla 20-vuotiaana, tämä ajatus ei jättänyt minua rauhaan: miten on mahdollista, että me suomalaiset olemme saaneet tällaisen armon Jumalan silmissä. Ja miksi? Mitä tehtävää varten olemme olleet vapaita ja itsenäisiä?
Olemmeko edes tajunneet pitää tätä Jumalan lahjana? Olemmeko olleet vapautemme arvoisia?

Edelliset sukupolvet ovat asettuneet Jumalan eteen rukouksien ja kiitosten kanssa. Heidän rukoustensa suoja on kantanut meitä tähän päivään asti.
Osaammeko me antaa saman rukouksen ja kiitoksen perinnön omille lapsillemme ja lastenlapsille?
Vai olemmeko opettaneet heitä turvaamaan vain omaan järkeensä, nokkeluuteensa ja mammonaan?
Vielä on hyvä hetki puhua siitä toisillemme, että kaikki on vain hyvän Isämme lahjaa. Avata ihmisten silmiä näkemään.

Isän rakkauskirje

Näin suloisen lapsukaisen löysimme me suomiryhmäläiset viikko sitten Venäjältä, erään pikkukylän klubilta, jonka  kerhohuoneessa piti samassa kylässä asuva ihana uskova nainen kylän lapsille heidän lauantaista pyhäkouluaan.

Tytön ilme on autuaallinen, sillä hänellä oli juuri tänään 5-vuotis- syntymäpäivänsä. Kaikille tarjottiin  hänen juhlansa kunniaksi kakkua. Lisäksi juuri tänään tehtiin kerhossa myös äideille onnittelukortit - Venäjällä kun vietetään meidän adventtinamme äitienpäivää.

'Keijun' herkullinen päähine oli hänen kerhostaan saamansa syntymäpäivälahja.

 Minä tiedän siis jotakin tästä suloisesta lapsesta, mutta mitä kummaa paljastaa minun Isäni MINUSTA psalmissa 139? Hän väittää nimittäin tietävänsä minusta KAIKEN. Hän tietää milloin istun tai milloin nousen. Hän tietää kaikki minun tieni - ja kaikki minun hiuksenikin Hän on laskenut.(Matt.10: 29-31)
Hän ilmoittaa tunteneensa minut jo ennen syntymääni (Jer. 1:4-5). Lisäksi Hän kertoo, että olen suuri ihme, eikä minun syntymänikään ole ollut mikään vahinko (Ps. 138:13- 16). Hän tunnustaa kutoneensa minut aivan itse äitini kohdussa ja myös kaikki minun tulevat päiväni ovat - kaiken aikaa - Hänen tiedossasi. Siitä tietämyksestä tuleekin oikein hyvä ja turvallinen olo. 
Kun tämä Isäni - kaiken tämän lisäksi vielä kertoo, ettei hän ole kenestäkään meistä kaukana, ja ilmoittaa samalla olevansa täydellinen rakkaus (1 Joh. 4:6), niin voiko enää enempää itselleen toivoa, näinä oudon väkivaltaisina ja epävarmoina historian päivinä.

Alakuvassani adventin ja tulossa olevan joulun vuoksi juhla-asuun pukeutunut pikkukirkkomme Inkerinmaalla.  Hoosianna sai jälleen kaikua tässäkin kirkossa, juuri sopivasti vierailumme viikonloppuna. Hoosianna - sanahan on alkujaan hepreankielinen huudahdus, joka tarkoittaa - oi pelasta, auta. Sitä alettiin kuitenkin jo varhain käyttää huudahduksena kuninkaille ja Jumalalle, mutta erityisesti riemuhuutona odotetulle Messiaalle.

.

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa

Lapsuuden loppu

Olen viime kuukausina lukenut Eeva Kilven trilogian Talvisodan aika 1989, Välirauha, ikävöinnin aika 1990 ja Jatkosodan  aika 1993 (WSOY)

Eeva Kilpi asui lapsuutensa Hiitolassa Raivattalan kylässä Karjalassa Laatokan länsirannalla, alueella, joka myöhemmin tunnetaan sanalla ”luovutettu”.

Kirjassa Talvisodan aika Eeva on 11-vuotias, jonka mielestä sota tuntuu aluksi aivan käsittämättömältä. Mitä merkitsevät sanat: ihmisiä kuollut? Eeva pohdiskelee, kun Helsinkiä oli pommitettu ja 44 kuollut. Kaikki tuntuu vain  kieliopin esimerkkilauseelta, joka ei avaudu.

Kun Hiitolaa pommitetaan talvisodan toisena päivänä, siitä jää Eevalle jo muistikuva:  ”Mutta sitä ennen, noin klo 13.55 koneet pysähtyvät pitkäksi aikaa meidän keittiön ikkunaan ja minä ehdin laskea ne. Niitä on yhdeksän. Samalla hetkellä juoksee sisälle naapurin poika, Kuivasen Lauri, ja huutaa hengästyksissään: - Tulkaaha kahtomaa lentokonneita, jos että oo ennen nähny ja niit ei ookkaa vähä!” Aika on alkanut kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat niin ikään ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneet siitä asennosta minnekään, ellei äiti olisi erehtyntyt parkaisemaan: - Voi katsokaa kun pommeja putoaa ... - Nyt kellariin ja äkkiä.”

Isä lähtee rintamalle ja perheen ja suvun naiset lähtevät evakkoon: mummi, äti, kälytäti, nuoritäti ja pipitäti, Eeva, pikkusisko ja serkku. Pienessä mökissä tilaa joukolle on niukasti, mutta sopu yleensä säilyy. Kerran äidin ja kälytädin välille puhkeaa kuitenkin ankara riita kaulan ympärille kietaistavasta hilleristä. Äiti on varma, että hänen turkiksensa on tuuheampi, ja hillerit ovat vaihtuneet.

Vaikka kirjat käsittelevätkin raskasta aikaa, niistä ei ei puutu kuitenkaan lämmintä huumoria tai tilannekomiikkaa. Kun nuoritäti  rakastuu Hiitolan nuoreen apupappiin, niin Eeva on mukana hartaustilaisuuksissa esiliinana kuten uimaretkilläkin.

Kirjoissa rukoillaan paljon. Jo ennen sodan puhkeamista lapsetkin ovat vähän väliä polvillaan, kun pyytävät, ettei sotaa tulisi. Rukous kulkee kaikissa kolmessa kirjassa väkevänä mukana. Pyynnöt ja kiitokset nousevat ihmisten sydämistä tilanteiden vaihtumisen mukaan. Usko Jumalaan tuntuu olevan kaikille itsestään selvää.

Välirauha, ikävöinnin aika heittää perheen lopullisesti maailman turuille. Tyttö kokee syvää kodittomuutta. Perheestäkin on erottava, kun on lähdettävä kouluun vieraalle paikkakunnalle. Siellä kaikki on uutta: koulu, opettajat, toverit ja kortteeritalo. Mielessä on koko ajan huoli siitä, miten kaikki oikein tulee jatkumaan.

Jatkosodan aika-kirja alkaa hirvittävästä kohtauksesta, kun nuoritädin mies, Hiitolan pastori, katoaa. 

” Minä kuulin kaiken toiseen huoneeseen.

 - Tämä kirje on sinulle, sanoo mummi. - Avaa se.

- En minä vastaa nuoritäti.

Vaikka en näekään heitä, tajuan, että mummia lakaa vapista kirje kädessään, nuoritäti taas on jähmettynyt liikkumattomaksi pöydän ääreen missä hän istuu. Me olemme käymässä Parkanossa. Kaikki ovat kerääntyneet postin ympärille. Lapsi nukkuu puutarhassa.

- Eihän se nyt...sehän on vain, sanoo mummi, ja samassa me olemme keskellä kauheutta, joka on jo muuttanut elämämme.”

Pastori on kadonnut tiedusteluretkellä Ensoon. On annettu ymmärtää, että Enso on suomalaisten hallussa, mutta näin ei olekaan. Pastori, joka kulkee miesjoukon ensimmäisenä, vajaan parinkymmenen metrin päässä seuraavasta, hypähtää äkkiä ojaan, eikä häntä enää koskaan löydy, eikä kukaan pysty selvittämään hänen kohtaloaan.

Tämä ahdistava epätietoisuus seuraakin perhettä vielä kauan sodan jälkeen. Kirjailija käy 1990-luvulla arkistoissa lukemassa sotapäiväkirjoja ja raportteja, mutta mikään ei selviä. Katoaminen jää ratkeamattomana painamaan suvun jäseniä.

Eevan perhe lähtee evakkoon, mutta palaa useamman kerran Hiitolaan kotiin. Venäläisten sotilaitten käytössä ollutta taloa kunnostetaan ja peltoja viljellään, kunnes alkaa venäläisten suuri ryntäys ja kotoa on lähdettävä viimeisen kerran.

Luin Eeva-lehden haastattelusta 31.10. 2012, että Eeva Kilpi on käynyt entisellä kotiseudullaan viisi kertaa. Hän on vieraillut 1939 rakennetussa kotitalossaan, jossa nyt asuu venäläinen lääkäriperhe ja keskustellut heidän kanssaan tulkin välityksellä ajatellen: ”Minä kestän tämän!”. Eeva Kilpi tunnustaa, että hänessä on elinikäistä ikävöintiä. Hän sanoo: ”Haluaisin Karjalan takaisin. Me karjalaiset olemme lähtöisin siitä mullasta ja hivenaineista. Siksi kaipaamme takaisin.”

Luin Eeva Kilven kirjat kiitollisella mielellä siitä, että hän on rohkeasti ja avoimesti jakanut tuntojaan kirjan sivuilla. Voimakkaana jäi elämään hänen toteamuksensa siitä, miten hänen lapsuutensa oli loppunut pommikoneiden tuloon. Koskettava oli myös hänen toiveensa: ei koskaan enää sotaa, ettei kenellekään lapselle tapahtuisi tällaista kuin hänelle.

Sikin sokin sukkelaan.

Kaikki loppuu aikanaan ( aromonsa tosin ei milloinkaan). Monin tavoin 'rikas' Eilatinmatkamme päättyi siihen, kun istuimme lämpöä hohkaavalla Ovdan sotilaskentällä jo paikoillamme lentokoneessa - odottaen kymmenen minuutin kuluttua tapahtuvaa lähtöämme kohti koto-Suomea. Mutta lähdön sijaan kuulimmekin kapteenin ilmoituksen, ettei koneemme ole saanut lähtölupaa ja saatamme joutua odottamaan sitä jopa 50 seuraavaa minuuttia. Koska tiesimme, että tulisimme lentämään poikki koko Turkin ilmatilan, käväisi juuri sillä hetkellä mielessämme jopa pieni levottomuuden poikanenkin.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja ainoa järkytys oli tämä Suomemme hirmuisen kylmä, suorastaan arktinen tuuli, joka toivotti meidät tervetulleiksi kotiin. UHHH.

Tähän liitän kuvan eräältä lämpimältä hepreantunnniltamme, jonka vietimme kaupunginmuseon takana sijaitsevassa puistossa. Opettajamme Obadja oli innokas, samoin satakunta pientä kärpästä, jotka söivät polvissani olevia pieniä pipejä. Oli siinä 'mummojen' keskittymiskyky kovilla.
Paikalliset pikkutytötkin kävivät  ihmettelemässä kummallista opetustuokiotamme.

Entä outo otsikkooni:
'Sikin sokin sukkelaan'. 
 Mitä se on?

Vuorokauden ehdin lojua kotona, kun jo taas oli edessäni lähtö. Nyt kohti Venäjän rajaa ja kohti 'kotikirkkoani' Innolovon sovhoosikylässä, jonne kiikutimme 350 kiloa talvivaatteita, kirkon kirpputorille myyntiin. Sunnuntaiaamuna adventin jumalanpalvelus pienessä parakkikirkossamme, hoosiannaa ilman urkuja ja monia haleja ryppyisiltä, Siperian kiertäneiltä mummoilta. Siinä minulle sopiva joulunalusbooli.
Ei kultaa eikä mirhaakaan - tosin ei kovin vakaata rauhaakaan - juuri tällä erää - päällä maan.

Adventtilahjani saatte näin upean hymyn muodossa, näiltä kahdelta, pikkutyttöinä Siperian kiertäneeltä mummolta. Kuskasimme heidät jumalanpalveluksen päätteeksi kahden kilometrin päässä sijaitseviin koteihinsa, etteivät joutuneen rämpimään sinne kuraista maantienlaitaa rankassa vastatuulessa.
Heidän  hymynsä muistuttakoon meille siitä, kuinka kaunista on pienuus - liki kauneinta päällä maan.

Matkassamme oli siis hetken aikaa kaksi Taivallisen Isämme todellista prinsessaa. Toisen 'prinsessan' hampaat tosin olivat takin taskussa, joten hymy ei ollut ihan yhtä leveä kuin ystävänsä. Siperiassa lasten hammashuolto ei tainnut olla tärkeiden asioiden kärkipäässä.
 Rakastan teitä, siskoni!!

Iloista adventinaikaa kaikille lukijoillemme toivottelen minäkin... 'sikin sokin sukkelaan'- matkojeni päätteeksi.