Sivut

perjantai 31. toukokuuta 2019

Rukous sormissa




Menneenä talvena uutisoitiin siitä, että nuorten, alle 30 vuotiaitten miesten joukossa on usko Jumalaan ja Jeesukseen lisääntynyt.
Se oli merkittävä uutinen. Tuntui mahtavalta ajatella, miten paljon hyvää usko voi tuoda nuorten miesten elämään ja sitä kautta heidän perheisiinsä - siunausta jopa koko yhteiskuntaan.

Luin jossain vaiheessa talvea myös hengellisestä kokouksesta, jonne nuoria miehiä matkusti ympäri Suomea. Heitä oli koolla parisen tuhatta. En muista, kuka kokouksen ulkomailta tullut pääpuhuja oli, jota miehet olivat lähteneet joukolla kuuntelemaan. Heillä oli kuitenkin tietoa hänestä etukäteen sillä he olivat kuunnelleet hänen opetuksiaan netistä, ja eräs haastateltu mies kertoi, että puhujaa arvostetaan erityisesti hänen perhearvojensa vuoksi.

Kun ystäväni Salome eli, hän joutui miesten asiassa Jumalan neuvomaksi.
Eräänä aamuna Salome mietti sukunsa ja tuttavapiirinsä miehiä ja kantoi rukoillen heidän huoliaan taivaalliselle Isälle.
Silloin hän huokasi: - On niin paljon minulle rakkaita miehiä ja poikia, jotka tarvitsisivat esirukousta. Kuinka oikein voisin rukoilla heidän puolestaan?
Silloin Salome tunsi Jumalan puhuvan hänelle näin: - Katso käsiäsi, mitä näet?
Salome kohotti kätensä eteensä ja tarkasteli niitä ihmeissään. Tavalliset kädet.
Jumala jatkoi: - Sinulla on 10 sormea, jokainen sormi on yksi mies tai poika. Kun liität kätesi yhteen rukoukseen, niin tuot nämä kaikki sinulle rakkaat miehet minun eteeni.

Kun Salome kertoi tätä opetusta minulle, innostuin ja tartuin tussiin. Kirjoitin jokaisen sormeni päähän jonkun oman rakkaan miespuolisen henkilön alkukirjaimen. Mieheni sai vasemman käden nimettömän, poikalapsenlapset pikkurillit,  poikani ja pitkä vävyni pitkät keskisormet ja niin edelleen.
Oli helppoa löytää jokaiselle sormelle oma henkilö.

Pian tämän jälkeen olimme menossa Isoon Kirjaan opiskelemaan hepreaa. Siellä oli samaan aikaan naistenpäivät. Kysyimme naistenpäivien vetäjiltä, saisimmeko tulla kertomaan tästä "miesasiasta". Yllättäen lupa annettiin, vaikka he eivät tunteneet meitä.

Kerroimme sitten naisille tästä miesten puolesta tapahtuvasta esirukouksesta, jossa sormet muistuttaisivat rukouksen kohteista. Salome kertoi oman osuutensa ja minä näytin sormiani, joihin olin piirtänyt tusseilla nimikirjaimet. Sanomamme sai voimakkaan vastakaiun kuulijoissa, kyyneleet kohosivat lähes jokaisen silmiin.
Salissa oli paikalla 200 naista - jos kukin heistä ottaisi 10 miestä rukoussormiinsa, kokoontunut joukko rukoilisi 2 000 miehen puolesta.
Ajatus oli huimaava. Vielä huimaavampaa oli se, mitä tapahtuisi Jumalan maailmassa, kun nämä naiset alkaisivat rukoilla.

Kun tänä talvena tiedotusvälineet alkoivat kertoa miesten hengellisestä heräämisestä, ajattelin, oliko tässä eräs Jumalan vastaus naisten rukouksiin. Näin haluan ajatella, sillä rukous voi paljon.



maanantai 27. toukokuuta 2019

50 vuotta historiaa

Tenttiin valmistautumista 1968
Huh, huh, kylläpä onkin kiireinen jakso takana! En ole ehtinyt päivittää blogiakaan tavallisessa rytmissä.

Olen ollut rakentelemassa ja viettämässä opettajaksi valmistumisen 50 v-juhlaa, johon onnistuimme saamaan 34 opettajaa koolle. Kurssimme vahvuus oli 90, mutta jo yhdeksän meistä on siirtynyt rajan taakse, eikä kaikkiin saanut millään keinolla yhteyttä.

Menneet viikot ovat olleet koskettavia, kun olen ollut monien vanhojen kaveriden kanssa yhteydessä. Moni olisi halunnut tulla mukaan, mutta vakava sairaus ja hoidot ovat estäneet. Joku taas ei ole jaksanut, kun pitkäaikainen puoliso on kuollut viereltä. Jollakin taas on ollut niin raskaita kohtaloita, että toisten tapaaminen on tuntunut aivan mahdottomalta.




Joulukuun tenttikauden jälkeen
Olen tuntenut välillä olevani aivan vereslihalla, kun olen kuunnellut puhelimessa entisten opiskelukavereitteni elämänhistoriaa. Helpolla ei ole monikaan selviytynyt.

 Viime lauantain tapaaminen olikin koko päivän juhla. Kiertelimme Jkl:n yliopiston campuksella vanhoja tuttuja paikkoja. Muistelimme vanhan harjoituskoulun käytävillä, miten olimme kokelaina tiputelleet siellä tuskan pisaroita. Pääsimme katsomaan myös myöhemmin rakennetun normaalikoulun tiloja.
Yliopistolla oli parhaillaan menossa promootio, joten saimme kokea myös ripauksen akateemista loistoa. Uuden opettajakoulutuslaitoksen, Ruusupuiston, johtaja esitteli meille vauhdikkaasti omaa laitostaan ja opettajakoulutuksen uusia tuulia. Niissä riittikin ihmettelemistä ja kyselemistä.




Leikimme laskeutuvamme Pariisin koneesta






















Olimme valinneet iltajuhlan kokoontumispaikaksi ravintola Harmoonin, koska sen nimi hauskasti muistutti opettajakoulutuksen monellekin vaativista hetkistä harmooninsoiton harjoittelun parissa. Nykyinen ravintolarakennus olikin aikoinaan paikka, jossa kyseiset soittopelit olivat valmistuneet.

Katse tulevaisuuteen: mieheni, minä ja ystävämme
Tapasimme vielä seuraavana päivänä erikseen samalla neljän tytön porukalla, joka oli opiskeluvuosina asuttanut yhteistä kolhoosia. Kummallista, miten tuttua oli olla yhdessä. Luottamus nuoruuden päiviltä oli niin vahva, että oli helppoa heti ruveta juttelemaan isoistakin asioista.
Hirteishuumorikin kukki entiseen tapaan, kun leskeksi jääneet asuntokaverimme ehdottivat: - Kun teidänkin miehet kuolee, niin muutetaan taas yhteen asumaan!
Toinen vielä heitti lisää vettä myllyyn: - Niin, voihan sitä vähän jouduttaakin. Erotkaa!

Valtava kiitollisuus pyörii mielessäni tällä hetkellä: onnistuneesta tapaamisesta, juhlasta, joka sujui monia yksityiskohtiaan myöten. Erityisesti olen kiitollinen terveydestä, pitkästä työurasta, ystävistä ja tuttavista, joiden kanssa lämpö ja hyväksyminen löytyi vielä vuosien - vuosikymmenien - jälkeen.

Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.

                                                      Virsi 341


 



sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kukkivat roudan maat


Tänään vietetään kaatuneitten muistopäivää. Muistamme sodissa kaatuneita sekä vuoden 1917 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta kuolleita.

Olimme mieheni kanssa kirkossa, jossa paikalliset reservijärjestöjen, kunnan ja seurakunnan edustajat osallistuivat jumalanpalveluksen eri tehtäviin ja laskivat seppeleet tilaisuuden loputtua.

Tänä vuonna kaatuneitten muistopäivä kosketti tuoreella tavalla, sillä olen parin viime viikon aikana selvittänyt ystäväni kanssa, keitä pikkukylästämme kaatui sotien aikana. Olin kuullut kaatuneitten määrän, 18 miestä, mutta keitä he olivat. Asiaa selvittääksemme täytyi turvautua muistiin ja matrikkeleihin.

Syy, miksi asia oli tullut ajankohtaiseksi, on pienen museon rakentaminen kylän keskellä olevaan "ruuttakoppiin", jossa on säilytetty VPK:n tarvikkeita. Tulevalla museolla on myös surullinen historia, koska sinne on myös tuotu sodissa kaatuneita, ennen kuin heidät on viety kirkon alakertaan ruumishuoneelle.

Nyt kaikki 18 nimeä ovat löytyneet, ja heidän muistoaan kunnioittaaksemme teemme museoon luettelon. On koskettavaa ajatella, miten kuolema kulki tällä kylällä talosta taloon.

Kaatuneiden muistopäivä on omalla tavallaan Suomen toinen itsenäisyyspäivä. Sitä ei juhlita paraatein, vaan se on hiljainen, harras päivä - toukokuun kolmas sunnuntai aivan kesän kynnyksellä.

Muistelemisen lisäksi päivällä on myös toinen näkökulma. Jo sen sijainti kalenterissa kertoo samalla tulevaisuudesta.

Koko luonto hehkuu vihreänä ja täynnä lupausta tulevasta.
Tuomi on täällä Etelä-Suomessa puhjennut täyteen kukkaan, tienpieliä koristavat valkovuokkomatot, ojanpieliä värikkäät rentukat ja kielot availevat nuppujaan.
Pelloilla viheriöi oras, joka lupaa uutta satoa ja runsasta syksyä.

Kaatuneiden muistopäivä puhuu hiljaisella tavalla siitä, etteivät sodan kauheudet saisi enää koskaan toistua. Erityisesti tänään pyydämme Jumalan siunausta ja varjelusta omalle, rakkaalle maallemme.

Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta työstä isien,
kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.

Sovinnossa meidän suo maata rakentaa,
että jokaiselle se kodin tarjoaa.
Kädestäsi maamme siunauksen saa,
ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.

Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan,
että kaikki kansat pian saavat isänmaan.
Sinä, Herra, saatat mielet avartaa,
että ymmärrämme on yhtä koko maa.

                      Virsi:581:1, 2, 4









lauantai 11. toukokuuta 2019

Oi, äiti!



Äitini, Hilja, (1915-1991) seisoo hellan vieressä. Tuli humisee pesässä. Äitini on kumartunut höyryävän perunakattilan yläpuolelle, hän painelee toisella kädellään luonnonkiharaa tukkaansa ja muotoilee kattilasta nousevassa höyryssä hiuksiinsa laineita.
Katson äitiä takaa, hänellä on leveät lanteet, selässä näkyy tiukkaan solmittu rusetti, sillä
eteensä hän on kietaissut vyötäröesiliinan. Tiedän, että esiliinan helmaan on painettu nuottiviivasto nuotteineen, ja niiden yläpuolella lukee fraktuuralla: ”Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle.”

Esiliinassa on paljon äitiä: keltainen väri sopii ruskeisiin hiuksiin ja silmiin, esiliinasta löytyy musiikkia ja  runoa. Siinä on nauhat, joihin solmia kolme tytärtään, Kaarinan, Annelin ja minut.
Äiti on ahkera, kaikesta kiinnostunut, teräväkielinen ja selvänäköinen.  Hän tarttuu asioihin hanakasti ja  pitää talon ohjat tiukasti käsissään.

Äiti on syntynyt Tampereella, missä hänen vanhempansa omistavat kerrostalon ja pitävät siinä vuokralaisia. Hän syntyy rakastavaan perheeseen ja ruusujen tuoksuun. Kuitenkin hänen olisi pitänyt syntyä mieheksi, ja ymmärrän, että siskojeni ja minun pojiksi. Isoäitini sukupolven vasta miespuolisiksi olisi pitänyt syntyäkin, heitä tuli seitsemän siskoa peräkkäin, eikä vilaustakaan poikalapsesta. Sukumme lienee  pitkä rivi kaivattuja miehenpuolia, jotka ovat sattuneet syntymään vahvojen naisten hameisiin. Naiseus on äidin mielestä perusheikkous. Kaikki siihen liittyvät asiat ovat hänelle  kiusoja, esteitä ja rasitteita. Meitä tyttäriään hän rakastaa kuin karhuemo, kehuu kaikille niin, että nolostelemme korvat punaisina.


Esiliinan taskunsuun langanpäät kietoutuvat kippuralle ja paljastavat äidin suurpiirteisyyden. Äiti kutoo saman käden käsineet, vaikka on tosiasiassa taitava käsistään. Hän korjaa pieneksi käyneen mekkoni laittamalla niskaan vaaleanpunaisesta kukikkaasta flanellista jatkopalan, koska sitä sattuu löytymään. Äiti arvostaa puhtautta, meillä on erikseen koulu- ja kotivaatteet. Hän pyyhkii lattioita jatkuvasti, sillä hänelle on jäänyt lapsuudestaan ankara bakteerikammo. Koivusta toiseen ylettyvät pyykkinarut lepattavat huitivalkoista pyykkiä, jonka hän on keittänyt karjakeittiön padassa. Pulsaattorikoneen tulo sentään helpottaa raskasta työtä.

Työtä riittää, äidin pitää huolehtia lehmistä, vasikoista, lampaista ja kanoista. Pihamaa on iso, marjapensaat, kukkapenkit ja kasvimaa vaativat oman osansa. Kesäisin pitää ehtiä heinäpellolle ja elokuussa odottaa rukiin sitominen ja syksymmällä kauran seivästys.

Äiti ei pidä navetalla käymisestä, häntä rasittaa töiden ikävystyttävä toistuminen. Aamulypsylle hän  kykenee yöunen jälkeen, mutta jo puolilta päivin hän alkaa jännittää navettaan lähtöä. Hän ei kuitenkaan luovu lehmistä, kuin vasta isän kuoleman jälkeen. Silloin saapuu teurastamon auto. ”Karvakorvien takia ei itketä”, äiti sanoo, kun lehmät astelevat autoon kapeaa siltaa pitkin. Hän jättää kuitenkin seurakseen ruskealaikullisen pikkuvasikan. Pitkänä leskentalvenaan hän ystävystyy vasikan kanssa, se kulkee äidin mukana  kaikkialle, kiipeää jopa betoniportaita päärakennukseen hänen jäljessään.

Ruokaa pitää valmistaa kolme kertaa päivässä oman perheen lisäksi työmiehille. Äiti tekee puuroja, vellejä, kiisseleitä, mokkoa ja soosia. Lauantaisin ostetaan puolikiloa jauhelihaa, joista äiti paistaa voissa lihapullia - mitä herkkua!  Äiti ei anna meidän tehdä ruokaa. Hänestä olemme liian laihoja, kuolemme kohta nälkään, kun siirtelemme lautasen reunalle valkoisia läskinpaloja ja mokon kokkareita. Äiti suree ruuanlaittotaitoaan. Kun hän oli nuori, hänen äitinsä sairasti, eikä jaksanut opettaa häntä. Sitten hän lähti äitinsä kuoleman jälkeen  Orimattilan emäntäkouluun. Pian koulun jälkeen alkoi kuitenkin sota, jolloin ei saanut mitään ruoka-aineita, ja saadut opit unohtuivat.

Äitini leipoo mielellään ja antaa minunkin leipoa. Joka lauantai on leipomispäivä, silloin syntyvät rievät, pullat ja monenlaiset kakut. Äidin bravuuri on 60-luvulla keikauskakku, se tehdään vuoassa, jonka pohjalle laitetaan appelsiinin viipaleita, ja taikina kaadetaan niiden päälle. Kun kakku on valmis, se keikautetaan ympäri, jolloin appelsiinipalat löytyvät kakkua koristamasta.
Kun äiti leipoo, hän alustaa voimalla suurta taikinaa, voima lähtee hartioista, hän mäiskii hyllyvää taikinaa ja laulaa täysin rinnoin. Ehdoton leipomislaulu on Kerenski, ikivanha omalta äidiltään oppimansa poliittinen renkutus: ”Kerenski se leipoi suuren taikinan, pippuriksi aikoi pienen Suomenmaan. Ai, ai Kerenski! Turha on sun toivosi. Suomihan on vapaa maa ryssän vallasta.”
Ruisleipää äiti ei leivo, Voiman kaupasta ostetaan joka päivä neljä reikäleipää, jotka kääritään valkoisiin paperiarkkeihin. Levitän paperit lattialle ja piirrän ja kirjoitan niille kirjaani. Äidin leipomusten ja Voiman kaupasta ostettujen reikäleipien vahva tuoksu on lapsuuteni rakas muisto.

Äitini on talonsa ja omaisuutensa jalkapuussa. Kaksi sisarusta kuoli jo lapsena, ja isännäksi ajateltu veli kaatui sodassa. Äiti kävi Hämeenlinnan tyttölyseota, mutta kun lyseossa opiskeleva veli kuoli, äiti pakotettiin lopettamaan koulunkäyntinsä, hänen oli palattava kotiin.
Jos äiti olisi saanut käydä koulunsa loppuun, hänestä olisi voinut tulla hyvä opettaja, ajattelen. Nyt porkkana-ja salaattipenkit nuutuvat hänen hoidossaan. Kun muut emännät kiertelevät ihastelemassa toistensa reheviä kukkapenkkejä,  äiti innostuu vain Jerikon ruususta ja muista kummajaisista. Jerikon ruusukin on välillä kuiva rahiseva mytty, joka sentään veden vaikutuksesta ojentaa lehtiruotinsa ja virkistyy silmissä.

Äitini virkistyy musiikista. Hänen isänsä suku rakastaa musiikkia, pappa ja hänen sisaruksensa laulavat ja soittavat viulua, niin äitikin. Hän soittaa isänsä opettamia kansanlauluja kuten Kukkuu, kukkuu, Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ja Lähteellä. Aamuisin hän herättää meidät ponnekkaalla Jo nouskaa lapsikullat -laululla. Äidin tahdosta meille hankitaan kosketinsoitin. Ensin hän opettaa meitä soittamaan valmistamillaan pahvikoskettimilla. Sitten äiti lähettää isän ostamaan harmonia, mutta isä palaa Tampereelta pähkinäpuinen Weinbach-piano mukanaan. Se on kylän ensimmäinen piano, ja herättää ihmettelyä. Äidin setä, joka on maanviljelijä, mutta samalla kanttori, alkaa opettaa Kaarinalle ja minulle pianonsoittoa, Anneli on vielä liian pieni. Äiti on innoissaan edistymisestämme ja järjestää soittojuhlat, joihin kutsutaan suku kuuntelemaan. Pianon hankkiminen viitoittaa elämäämme, sillä Kaarinasta tulee aikuisena musiikinopettaja, joka  toimii yliopistossa pianonsoitonopettajana, ja minä pääsen soittotaitoni avulla opettajakoulutukseen.

Äitini johdattelee meidät kirjojen maailmaan. Kun käymme Hämeenlinnassa, viivähdämme kirjakaupassa, josta ostamme käsivarrellisen kirjoja, joita jo kotimatkan mutkaisilla teillä alamme  lukea. Tärkein äidiltä saamani kirja on Lausuntarunoja nuorelle väelle, joka kiinnostaa myös kavereitani. He hankkivat saman kirjan, ja niin me harjoittelemme runon lauantaisin pidettävälle esitystunnille. Äiti neuvoo minulle runonlausuntaa, sillä hän on itse opiskellut sitä Orivedellä kansanopistotalvenaan.

Äitini rakastaa runoutta. Pohjanpää on hänen suosikkinsa. Äiti osaa ulkoa Kantelettarensa. ”Voi, kun mie mokoman saisin, veet vastat laitteleisin, joka päivä pään pesisin”, hän laskettelee samalla, kun vaahdottaa saunassa saippualla pitkiä hiuksiamme.
Äiti kirjoittaa itse tarinoita ja runoja. Löydän hänen vihkostaan uskonnollisen runon,  Uni.

Jo valvoo Maria majassaan,/ käy Jeesus untaan kertomaan./ Mä olin kuningas - olinhan?/ Sain puvun ylleni kauneimman./ Sen viitta välkehti purppuraa,/ mä kannoin kultaista valtikkaa./ Myös jaloruusuista kruunun sain,/ ja kaikki täyttyi, kun pyysin vain./ Mut sitten, äiti, sä kuulehan,/ sen veivät kultaisen valtikan,/ ja viitta kirjottu purppuraan/ vaihtui vaippahan karkeimpaan./ Ja kun kruunu päästäni riistetään,/ jää okaat otsaani viiltämään./ En silloin kuningas ollut en,/ vain köyhä puusepän poikanen./ Mut, äiti, miksi sä vavahdit/ ja kyynel silmässä kuuntelit?/ En kuninkaaksi mä tahdokaan,/ en lähde luotasi milloinkaan./ Ja äidin polvelle painuu pää,/ äiti hiljaa kutreja silittää./ Ei unta mieti hän enää lain,/ kun silmin seestyvin virkkaa vain:/ - Niin, lapsi, millainen liekin tie,/ se Isäsi kotiin vihdoin vie./

Äitini on uskova,  kuten hänen äitinsäkin on ollut. Hän haluaa kertoa meille tyttärilleen taivaan tiestä. Kun pujahdamme illalla sänkyihimme, hän tulee kamariin, tarttuu raamattuun, nojaa selkäänsä lämpimään uunin kylkeen ja lukee meille sen kertomuksia. Hän lukee ääneen koko Uuden testamentin ja Psalmit. Vanhaa testamenttiakin aloitamme, mutta siinä vaiheessa siirryn jo kotoa naapuripitäjään kouluun ja kortteeriin.

Kun olen alle kymmenvuotias, äitini opettaa minulle katekismusta. Opin ulkoa kaikki Lutherin selitykset, ja rippikoulussa minua luullaan tähtioppilaaksi taitoni takia. Keskustelen äitini kanssa isoista uskonkysymyksistä. ”Mitä tarkoittaa, että Jumala ilmaisee itsensä sanansa ja luonnon lisäksi myös kansojen kohtaloissa?” kyselen. Silloin äiti kertoo minulle Israelin kansasta, kuinka Jumala on ollut mukana sen vaiheissa, minkälaisia lupauksia hän on kansalle antanut. Äiti kertoo, kuinka juutalaiset ovat olleet 2000 vuotta karkotettuina ympäri maailmaa, ja miten he nyt syntymäni aikoihin ovat saaneet oman valtion, Israelin, jonne ovat alkaneet palata. Näin minun lapsenmieleeni on kylvetty ihmettely Israelin olemassaolosta, ja se on jatkunut tähän päivään.

Maaliskuussa 1991 äitini on kuolemaisillaan, ja istun hänen vuoteensa vierellä. Kerron, että olen lähdössä  kesän alussa Islantiin mieheni kanssa. Äitini sanoo:”Sinnehän sinä olet aina halunnut. Satujen saarelle.”
Silmäni kyyneltyvät: hän ymmärtää minua. Nämä sanat jäävät häneltä viimeisiksi: ”Satujen saarelle”.

Hyvää äitienpäivää kaikille blogin lukijoille!  



maanantai 6. toukokuuta 2019

Ohjauksessa


Olimme kyläilemässä ystäviemme, Ruutin ja Paavalin, luona "etelässä".
Ruutin koti sijaitsee mielenkiintoisella paikalla Helsingin vanhankaupungin lahden lähettyvillä, josta on vain pieni kävelymatka tähystelemään lintuja. Niinpä mekin parina päivänä tartuimme kiikareihin ja kaukoputkeen ja kiipesimme lintutorniin tai asetuimme piilokojuun tarkkailemaan kevätmuuttoa. Vaikuttavinta oli yli tuhannen valkoposkihanhen saapuminen Viikin suunnasta lahden yläpuolelle ja nähdä, kuinka parvi yksituumaisesti  laskeutui sujahtaen lahdelle.
Koskaan en lakkaa ihmettelmästä muuttolintuja ja niiden reittejä, miten ne osaavat lentää tuhansien kilometrien matkoja tietystä paikasta toiseen. Mikä on se ohjaus, mikä niitä kuljettaa?

Niin, mikä meitä kuljettaa? Ajatus alkoi pyöriä mielessäni, kun poikkesimme Kiasman nykytaiteen museossa. Museossa oli näyttelyitä, jotka saivat miettimään nykytaiteen olemusta - mikä oikein on taidetta? Alkoi tuntua, että kaikki mahdollinen oli laajemmin ajatellen taidetta.
Nyt museovieras sai itsekin osallistua taiteen tekemiseen. Piirsimme Ruutin kanssa telineiden ääressä kolmimetristä silmiään räpyttelevää mallinukkea ja osallistuimme tanskalaisen taiteilijan Christian Falsnaesin Astu lavalle-performanssiin. Siinä piti laittaa kuulokkeet korvilleen, kuunnella niistä kuuluvia ohjeita ja ryhtyä sitten toimimaan niitten mukaan.
Käskyt olivat yksinkertaisia esim. näin: astu näyttämön keskelle, nosta molemmat kätesi ylös, pidä niitä koko ajan ylhäällä, huuda yes, huuda vielä kovempaa yes, huuda kaikin voimin yeah.

Kun kuljeskelin pitkin näyttämöä ja toteutin kuulokkeista tulevia ohjeita, ajattelin, että monen ihmisen elämä on tällaista, että toimitaan ulkoapäin tulevien ajatusten ja trendien mukaan asettamatta niitä sen kummemmin kyseenalaisiksi. On helppoa huutaa, kun on hyväksynyt päänsisäisen käskijän. Kun ajatusmaailmansa on antanut jonkun aatesuunnan tai arvomaailman käyttöön, toimii kuin tahdottomasti kuin opetettu koira.

Ajattelen, että on yleensäkin tärkeää tietää, kenen joukoissa seisoo, ja kenen lauluja laulaa.
Kenen lähettämää päänsisäistä ääntä suostuu kuuntelemaan?
Kenen ajatukset muuttuvat omiksi ajatuksiksi ja teoiksi?
Pystyvätkö ympärillä olevat ihmiset näkemään, minkälaisessa "ohjauksessa" elämme?

Aina on mahdollista pysähtyä ja tarkistaa suuntaa. Onko tämä se elämä, jolloista haluan elää?
Onko suuntani oikea? Harhailenko vain sinne tänne massojen ajattelun ja mielipiteiden mukana?

Jos tuntuu, että itsenäinen ajattelu ja elämän suunta on päässyt hukkumaan voi pyytää psalmin sanoin: Herra, neuvo minulle tiesi, että noudattaisin sinun totuuttasi. Ps. 86:11

Eikä Jumala jätä ketään harhailemaan yksin. Psalmilaulaja uskoo:
Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.  Ps. 16:11

 






keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Onnenpipanoita


 Näin keväällä tuntuu, että joka päivä löytyy ihania onnenpipanoita. Niin kuin tuo leskenlehdessä istuvan sitruunaperhosen näkeminen oli niin riemastuttavaa, että sitä piti kameran kanssa kiertää ja kaartaa, että sai nopeasti lepattelevan villikon ikuistettua.

Ihanaa oli taas tehdä pieni retki katsomaan Hämeen kylmänkukkia. Vaikka kävimme siellä viime keväänäkin, oli ihan pakko taas päästä ihmettelemään, kuinka nuo kaunottaret olivat taas putkahtaneet esiin entiseellä paikallaan  talven lumen ja kylmyyden jälkeen.

On ollut koskettavaa toivottaa rakkaat kurjet taas kotimme edessä leviävään peltonotkoon tervetulleiksi. Sieltähän ne tulevat - Israelista Hulan-laaksosta, missä kävimme niitä tervehtimässä : )

Jään häviäminen ja vapaan järvenselän paljastuminen on ollut kuluneen viikon elämys.
Ja erityisesti kaislikossa kahisteleva joutsenpariskunta saa odottamaan aikanaan pieniä joutsenenpoikasia.

Kevät on täynnä odotusta. Kesä on vielä kokonaisena edessä. Nyt eletään vapunaikaa, ja puolisen vuotta saadaan nauttia valon, lämmön, värien ja sadon lahjoista.

Kevät on lupausten aikaa. Kevät lupaa, että kesä tulee pian, ja että syksy saapuu sen jälkeen runsaana ja täyttää tullessaan lupaukset.

Raamattumme on täynnä ihania lupauksia, jotka vain odottavat, että otamme ne tosissamme ja tartumme niihin.
Yksikin Raamatun lupaus on niin iso asia, että jo pelkästään sen varassa jaksaa taivaltaa tätä elämää eteenpäin. Monilla meillä on omia lempilupauksia, joihin palaamme ainna yhä uudellen.
Itselleni kaikki sellaiset lupaukset, joissa puhutaan rukousten kuulemisesta, ovat niitä lukiessani aina yhtä sykähdyttäviä. Vaikka olen lukenut sanat vaikka kuinka monta kertaa, silti joka kerran koen hämmästyksen: täällä sanotaan todellakin näin!

Tässä muutamia rohkaisuja ja lupauksia.
Minä huudan sinua avuksi, Jumala, ja sinä vastaat minulle. Ps. 17:6

Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Ps. 26: 13

Jeesus: - Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teile avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. 
Luuk. 11: 9-10 

- Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän.Mark. 11:24

- Ja katso, minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti. Matt. 28:20