Öljypuun ihme

Kuva: Öljymäellä tammikuussa 2013.

Öljymäeltä aukeaa se kaikkien tuntema näkymä (vaikkei olisi ikinä Israelissa käynytkään) Jerusalemin vanhaan kaupunkiin. Getsemanessa on yhä elossa kymmenkunta iankaikkisen vanhaa öljypuuta. Olen kuullut kerrottavan ettei öljypyy itse asiassa koskaan kuole, sillä vaikka siitä olisi jäljellä vain vanhan, kumolleen kaatuneen puun kanto, versoo siitä yhä uudelleen ja uudelleen uusi puu.

 Näiden ikiaikaisten puiden kohtaaminen juuri Getsemanessa, on minulle aina ollut suorastaan hengästyttävä kokemus. Muutamista oliivilehdon puista kerrotaan, että ne ovat olleet siellä jo silloin kun Jeesus ja opetuslapset siellä kokoontuivat - siis usein muulloinkin kuin sinä tiettynä kiirastorstain iltana.

Minulle öljypuu on eräänlainen vertaus meistä ihmisistä itsestämme. Vaikka me kuolemme, jatkumme kuitenkin seuraavissa sukupolvissamme.

Jes 11:1 kertoo vertauksen kannosta ja siitä versovasta vesasta. 
"Iisain kannosta puhkeaa virpi ja vesa versoo hänen juuristaan." Vertaus kuulostaa aivan öljypuulta, mutta tässä on kyse kuitenkin Jeesuksesta; siis siitä, kuinka ihmisyytensä puolesta Jeesus oli Iisain pojan, Daavidin jälkeläinen, mutta henkensä puolesta tosi Jumala.(Luuk 1.26-33)

Tuollaista möykkyistä ja koristeellista vanhan puun runkoa katsoessa nousee mieleeni myös nimi: Metusalem = Metusalah. Tätä patriarkkaa pidetään maailman vanhimmaksi eläneenä ihmisenä. Hän kuoli 969 vuoden ikäisenä, vuosi ennen vedenpaisumusta. Hänen kuolemansa ajankohdan tarkkuus tuntuu sekin Jumalan lahjalta. Tätä vanhaa miestä ei siis enää laitettu vuodeksi seilaamaan ahtaassa arkkipahasessa mittaamatonta merta, vaan juuri silloin oli Jumalan aika poimia hänet kotiin.
Metusalemista kertoo 1 Moos 5: 21.

Alla oleva kuva, aikaisen aamun maisema mystisine väreineen, on valokuvattu Jerusalemista ostamastani kortista. Valo ja keväinen mantelipuu tuovat meille vähän erilaisen näkymän Ölymäeltä kohti Jerusalemin vanhaa kaupunkia - kuin mihin olemme yleensä tottuneet.
Haluan siunata tässä kortissa olevalla huikaisevällä valolla tätä Ikuista kaupunkia ja kortin myötä toivottaa myös teille kaikille lukijoillemme oikein onnellista ja voimaa tuovaa kesää. Eiköhän se - jo hetkeksi meille annettu, taivaallisen kaunis alkukesä - sieltä jälleen palaa, vaikka viime viikolla niin kovin surkeaa säätä - kylmää, kaatosateita ja kovaa tuulta olikin..

Kipsissä

Muutaman viime viikon aikana ovat ajatukseni pyörineet reidestä varpaisiin kipsatun pikkumiehen ympärillä. Lapsen elämä on muuttunut onnettomuuden seurauksena mutkikkaaksi: monet perustoiminnot ovat hankalia tai ainakin hidastuvat kovasti.
Kun hoitelin pikkupotilasta useamman päivän ajan, kaikenlainen kipsissä eläminen alkoi puhua minulle laajemmassakin mielessä.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun ihmisen kertovan, kun hän on joutunut yllättävään tilanteeseen sanovan: - Menin ihan kipsiin!
Kun eteen työnnetään kadulla  mikrofoni tai TV-kameraa käyttelevä toimittaja pyytää mielipidettä päivän politiikasta, emme saakaan tyylikkäästi muotoiltua lausuntoa suustamme, vaan olemmekin pahasti kipsissä.

Uskovienkin elämä voi olla kipsissä elämistä.
Paavali moittii viimeisten aikojen ihmisiä 2. Tim 3:5 . Hän sanoo, että heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman.
On kauniita seurakuntarakennuksia, huolellisesti muotoiltuja tekstejä, saarnoja ja rukouksia, uusia messu- ja liturgiasävelmiä, raamatun ja virsikirjan uusia käännöksiä sekä paljon hyödyllistä ja kannatettavaa toimintaa seurakunnissa.
Kuitenkin on kysyttävä, onko Jumala itse kaikessa siinä mukana, vai onko tekeminen ihmisestä lähtevää puuhastelua.
Elämme parhaillaan kirkkovuodessa helluntain aikaa ja eletään helluntain odotuksessa. On aika pysähtyä miettimään seurakunnan syntymistä ja Pyhän Hengen toimintaa seurakunnan elävöittäjänä.

Todellista elävää seurakuntaa ei ole ilman Jumalan Henkeä. Jos seurakunta toimii vain ihmisten varassa, se on kuin pyörätuoliin sidottu kipsattu potilas. Seurakunta aristelee ihmisten mielipiteitä, pelkää  olevansa vanhanaikainen, jos se luottaa raamatun sanaan ohjenuoranaan. Seurakunta saattaa olla silloin paljon kiinnostuneempi onnistuneista pörssisijoituksistaan kuin saman rahan sijoittamisesta  eri työmuotoihin. Seurakunta, joka pitää nykymaailman arvomaailmaa omanaan, unohtaa tärkeimmän tehtävänsä - evankeliumin tarjoamisen.  Seurakunta muuttuu heikoksi, se on arka ja pälyilevä. Sen "pyörätuoliin"  voi kuka tahansa ulkopuolinen tarttua ja ryhtyä ohjailemaan haluamaansa suuntaan.
Vain helluntain Henki voi korjata ja tehdä kaiken uudeksi ja vahvaksi jälleen. Jumalan Henki on elävä ja toimiva, hän on luvannut kuulla rukoukset ja vastata niihin. Hän ohjaa seurakuntaansa ja sen yksittäisiä jäseniä ja vie eteenpäin, kun vain suostumme ohjattaviksi.  Hän voi osoittaa yhteisön ja yksilön elämälle merkityksellisen tehtävän ja suunnan.

Mikä HELA ?

 

Tulimme eilen aamulla  kurjassa, kylmänkosteassa tihkusateessa ja vastatuulessa moottoriveneellä saareltamme luotsisataman venepaikkaamme. Oli paritkin perhejuhlat tiedossa viikonloppuna. Oli siis palattava ihmisten ilmoille siistiytymään ja etsimään päälleen kaikkea sitä, mitä juhlissa yleensä kuuluu pitää. Aikamoisia boheemimörköjä me jo olimmekin. Ei sitä itsestään niinkään huomaa, mutta kaveristaan kyllä.
Tiesimme, että kaupat ovat helatorstain vuoksi kiinni. Kesäinen pikkukaupunkimme oli hiljainen ja se tuntui erityisen pyhältä ja juhlalliselta.

Mutta kun lähdimme ajamaan pitkin moottoritietä huomasimme, että iso asfalttimiesryhmä oli täydessä työn touhussa. Täytyy sanoa, että iloitsin heidän puolestaan siitä, että ainakin sää oli sopiva tehdä sellaista hikistä työtä. Eipä ollut enää paahtava helle - mutta oliko muutoin sopiva päivä tehdä tuollaista mahdottoman raskasta työtä kansallisena pyhäpäivänä? Ymmärrän sairaanhoitajat ja poliisit ym. joiden on pakko päivystää pyhinäkin, mutta asfalttimiehet. Eikö heitä koske laki yleisestä vapaapäivästä? Olin luullut että koko kansa innolla odottaa näitä palkallisia vapaapäiviään.

Lukiessani iltasella erästä yleisönosastoa jouduin toteamaan, että ei tämä kirkkopyhä kaikille mieluinen lahja ole. Esimerkiksi työttömille palkalliset vapaapäivät ovat täysin 'palkattomia'. Eivätkä kaikki ollenkaan ymmärtäneet mistä koko päivässä oli edes kyse.'Mikä HELA?' kysyi moni.

Suomessa helatorstaita on vietetty jo 1800-luvulta alkaen. Se oli yksi tärkeimmistä vuoden juhlapäivistä. Silloin oli kylissä tapana kulkea edellisen sunnuntain ja helatorstain välisenä aikana kylän pelloilla rukoilemassa. Kansan uskomuksen mukaan päivä oli niin pyhä, ettei ruohokaan sinä päivänä kasvanut.

Juhlapäivän nimi -'helatorstai'- tulee ruotsinkielisestä sanasta helg, mikä suomennettuna tarkoittaa pyhää.
Miksi päivä siis oli (ja on) niin pyhä? Kirkossa alttarivaatteen värikin on valkoinen ja alttarilla palaa kuusi valkoista kynttilää.
Helatorstaita vietetään 40:n päivän kuluttua pääsiäisestä. Silloin oli Jeesus saanut maanpäällisen tehtävänsä suoritettua ja hänen oli aika palata Isänsä tykö taivaaseen. Ja nyt hänellä on, istuessaan  Isän oikealla puolella, kaikki valta taivaassa ja maan päällä. (Ap.t. 1: 6-14)  Ja meidän, hänen seuraajiensa tehtävä on viedä tätä sanomaa - korotetusta Herrasta - koko maailmaan.

 Eräs helatorstain virsistä on riemullinen virsi 339. Siitä tähän loppuun sen 2. säkeistö:

Hallejuja, vapahtaja, kuoleman on voittanut.
Halleluja nyt on toivo, maailmalle koittanut.
Kunniaansa Jeesus astui, omillensa luvaten:
Aina pysyn lähellänne, teitä siunaan, rohkaisen." 


                       

Paperinukke-elämää

Leikimme nelivuotiaan lapsenlapseni kanssa paperinukeilla.  Miranda ja Candy kävivät shoppailemassa, kyläilemässä, remontoivat kotiaan ja hoitivat puutarhaansa.
Nukkeni näyttivät hyvin somilta, mutta olivat kuitenkin litteitä, yksitasoisia kuvia.
Siinä kolmatta päivää leikkiessäni mieleeni nousi yhtä ja toista vertausta paperinukke-elämästä. Mietin, että Miranda  ja Candy muistuttavat kovin paljon meitä nykyihmisiä, joilla tuntuu olevan paljon kaunista pintaa, mutta sisäinen syvempi elämä näyttää puuttuvan. Ainakin sen piilotetaan toisten näkyvistä.

Suomen Kuvalehdessä (SK 20) oli artikkeli siitä, miten ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa yksin. Mediassa on tärkeää pitää yllä iloista ja rentoa ulkokuorta. Silloin sellainen ihminen, jolla ei menekään niin hyvin, tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja epäonnistuneeksi. Sosiaalinen media, jonka piti olla ihmisiä yhdistävä tekijä, muuttuukin erottavaksi ja luo ahdistusta. Se voi pahimmillaan jopa aiheuttaa vetäytymistä, syrjäyttää.

Olen seurannut viime viikkoina pitkästä aikaa myös suosittua Me Naiset-lehteä. Lapsuuden perheeseeni lehti tuli teinivuosinani, ja sen ilmestyminen kerran viikossa oli hauska päivä. Kokoonnuimme kaikki perheen naiset, äiti ja me kolme siskosta, kuuntelemaan lehden jatkokertomusta, jonka ääneen lukeminen oli mielipuuhaani.
Nyt tilasin taas lehden jatkiksen takia ( tyttäreni kynästä syntynyt), mutta olen samalla lehteä selatessani hämmästynyt lehden yleisen linjan muutosta. Näyttää siltä, kuin lehti olisi pelkkä muoti- ja trendikatalogi. Siinä on tarkkaan esitelty tuotteita, niiden hinnat ja ostopaikat. Kauniit "paperinuket" esittelevät lehden sivuilla elämäänsä, joka näyttää sileältä posliinikuorelta.

Jos elämän mittapuina ovat sosiaalisen median viestit ja lehtien tarjoama kiillotettu elämänmalli, ei ole ihme, että ihminen muuttuu tässä vertailussa onnettomaksi ja tyytymättömäksi. Aina jollakin on paremmin, ja jollakulla enemmän.
Onneksi Raamattu tarjoaa meille kuitenkin toisenlaisen elämänmallin. Jeesus lupaa: - Minä olen tullut, että teillä olisi elämä ja yltäkylläisyys.
Hänen tarjoamansa malli  tuo elämään myös syvyyttä, kääntää katseen pelkästä yksitasoisesta pinnasta miettimään, mitä todella olemme, ja mitä ehkä voisimme tehdä myös toisten ihmisten hyväksi.
Onneksi meillä on Jeesus, joka antaa tällaisen perspektiivin!

Bereshit - "alussa".

 Huomenna on Euroopalla taas aika valita uusi miehistö alukseensa. Uusi 'resit' - alku - uusi mahdollisuus. Onnea uudelle purhjehdukselle, Eurooppa. Aika ei ole helppo, mutta rukoilkaamme sille myötätuulta.

Entä meidän kahden bloggarin 'alku'. Olemme Magdaleenan kanssa tutustuneet toisiimme vasta muutama vuosi sitten eräällä heprean kielen kurssilla - Oronmyllyllä. Sen alun, ja erityisesti sen tutustumisen innoittamana olemme opiskelleen yhdessä ko. kieltä muutamilla muillakin kursseilla, esimerkiksi erittäin osaavan kielenopettajan Hannele Tainion johdolla - aina siihen saakka, kun opettajamme muutti Jerusalemiin monenmoiseen kielenkääntäjän tehtävään.
Hänen lähtönsä jälkeen jäi opintomme pakkokatkolle. Mutta sitten keksi Magdaleena, että Israelista voi tilata kieliopinnot suoraan omaan kotiinsa. Kyseessä oli sanomalehti nimeltä Bereshit. Lehti ilmeistyi englanti-heprea-kielisenä. Siinä olleet artikkelit olivat sopivan pituisia, mielenkiintoisia ja ajankohtaisia. Kun lehti ilmestyi kahden viikon välein, oli sen toimitus varmaan laskenut, että siinä ajassa opiskelija on varmaan jo ehtinyt kahlata omalle oppimisen tasolle tarkoitetut uutiset läpi.
Ääntämistä pystyi opiskelemaan mukana tulleen cd:n avulla. Oikein hyvä tapa opiskella kieltä!

Olin lehden myötä oppinut mitä sen nimi 'Bereshit' tarkoitti. 'Be' on sanan alussa oleva prepositio ja tarkoittaa -ssa-päätettä ja  vartalo 'reshit' tarkoittaa suomeksi sanaa 'alku'. Me lehteä lukevat ulkomaalaiset olimme siis heprean kieliopintojemme alussa.
Mutta hämmästykseni oli suuri kun tajusin kyseisen sanan esiintyvän myös Raamatussa, eikä suinkaan vähäisimmällä paikalla. Olen ottanut kesäkirjakseni mökille Jukka Norvannon uusimman kirjan 'Genesis'. Aivan sen ensimmäisessä luvussa Norvanto ottaa käsittelyynsä sanan 'bereshit', ja sellaisessa yhteydessä, että olin aivan ymmälläni. En tiennyt, että bereshit tarkoittaa alussa-sanan lisäksi myös sanaa 'esikoinen'. Loogista. Esikoinenhan syntyy perheeseen alussa.

Tiedämme, että tämä sana bereshit - 'alussa' - on koko Raamattumme appoensimmäinen sana. Siis: Vanhan testamentin ensimmäinen lause. "Alussa Jumala loi"... voidaan suomentaa myös näin: " Esikoisessaan ( tai esikoisensa kanssa) Jumala loi taivaan ja maan. " Raamatun ensimmäinen sana siis paljastaa koko kirjan tärkeimmän henkilön - Jumalan esikoisen, Jeesuksen.
Juutalaiset rabbit, jotka hallitsevat kielen, ovat aina tienneet, että Vanhan testamentin ensimmäinen sana viittaa tulevaan Messiaaseen.
Tämän kun tajusi tällainen tavallinen talliainen, aloin katsella koko kirjaa aivan uudesta vinkkelistä. Olihan juhlallista ottaa vastaan heti jo Ison kirjan ensimmäisessä sanassa Jeesus..... luojana, esikoisena, alkuna, kaiken ylläpitäjänä sekä syntiemme sovittajana.

Näin kauneimman kesän 'bereshit' = alussa,  haluan kirjoittaa tähän erään upean kohdan
Sananlaskujen kirjasta SNL 8: 27-31 Sen kertojana on Jeesus.

" Olin läsnä kun hän pani taivaat paikoilleen ja asetti maanpiirin syvyyksien ylle,
kun hän korkeuksissa teki taivaan pilvet ja sai syvyyden lähteet kumpuamaan,
kun hän pani merelle rajat, loi rannat patoamaan sen vedet,
ja kun hän lujitti maan perustukset.
Jo silloin, minä esikoinen, olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät,
kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.
Maan kiekko oli leikkikalunani, ilonani olivat ihmislapset."

Tätä lukiessani koin surua ja häpeää siitä ettei maailma silloin, eikä vielä nytkään, tunne tekijäänsä.
 Jesajan kirjassa Jumala puhuttelee meitä luotujaan seuraavasti:
Jes 1: 2-3

" Kuuntale taivas, kuuntele maa! Herra puhuu:  -
Minä kasvatin lapsia , saatoin heidät täyteen mittaan, 
mutta uhmaten he ovat nousseet minua vastaan. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, minun kansani ei tajua." 

Vaikka maailmankaikkeuden Tekijä tuli tänne alas maan päälle, luoksemme, emme olleet, emmekä ole, hänestä kiinnostuneita. Olemmeko sokeita vai itseriittoisia - vai kumpaakin?
Voi meitä!

Kuvat kirjasta Kaunis Suomi.

Lepoa ja rytinää

Otsikko lupaa blogin päivityksessä lepoa ja rytinää. Liitän tähän alkuun vielä muutaman kuvan toukokuun alkupäivien Madridin matkalta, jolla saimme mieheni kanssa kokea monenlaista kauneutta ja lepoa. Eräs lepäämisen paikka suurkaupungin sydämessä oli Retiron laaja puistoalue, jonka suurten puiden alle pysähdyimme lepäilemään: kävimme pitkäksemme lämpimälle ruohikolle, asetimme reput tyynyiksi niskan alle ja katselimme sinistä taivasta puiden lehvistön lomasta.

Matkaan liittyi myöskin rytinää, kun metrossa aivan nokkamme edestä mieheni lompakko varastettiin. Siitä seurasi sitten kaikenlaista vaikeutta esim. käynti espanjalaisella poliisiasemalla, jossa poliisipäällikkö ei osannut englantia, ja minäkin vain kankeasti espanjaa, mutta saatiinhan paperit tehtyä - eri asia oliko niistä sitten mitään hyötyä.

Kotimaassa rytinä jatkui, kun pitkän kuivan kevään jälkeen meillä tehtiin kattoremonttia ja juuri silloin oli luvattu vuosisadan sateita. Omia ja ystävien rukouksia sinkoili vauhdilla ylöspäin, ettei tulisi täyttä katastrofia - eikä tullut - välillä juuri kotikylämme kohdalla oli kuiva hetki ja lähes puolikirkas taivas. 

Rytinää tuli lisää kun lapsenlapsi, joka oli tulossa hoitoon, murti jalkansa, se kipsattiin reidestä varpaisiin asti.  Lisää kiemuroita hoitoasiaan saatiin, kun sama lapsi ja hänen pikkuveljensä alkoivat kiemurrella myös vatsataudin ja kuumeen kynsissä.

Nämä kuitenkin ovat pieniä kuvioita siihen verrattuna, mitä tällä hetkellä maailmalla tapahtuu.

Israel on viettänyt kuun alussa vuosittaista sodan- ja terroritekojen seurauksena kuolleiden muistelupäivää. On laskettu että vuodesta 1960 lähtien yli 23 000 israelilaista on saanut surmansa erilaisen väkivallan seurauksena. Voi vain arvella, kuinka monta omaista ja läheistä suru on näiden kautta koskettanut.

Alkukuun maailmalta tulleista uutisista minua on erityisesti järkyttänyt sudanilaisen kahdeksatta kuukautta raskaana olevan naisen teloitustuomio. Ja mikä on syynä tähän hirvittävään tuomioon? Nuori nainen on kristitty, eikä hän suostu hylkäämään uskoaan, vaan kärsii mieluummin marttyyrikuoleman. Tämä siis tapahtuu parhaillaan elettävänä vuonna 2014!

Näiden maailmalta kantautuvien isojen asioiden rinnalla henkilökohtaiset rytinät tuntuvat sellaisilta, joista kuitenkin selviää, ja joihin löytyy ajallaan ratkaisu. Israelin muistopäivän ja sudanilaisen äidin edessä tunnen itseni kovin pieneksi ja hämmentyneeksi. 

Kuitenkin kun nyt tätä kirjoittelen, mielessäni alkaa yhä uudelleen pyöriä vanha negrospirituaali (Koko maailma kädessään)

He has the whole world in his hand,

he has the whole world in his hand,

he has the whole world in his hand,

the whole world in his hand! 

   

Velmu Venäjän tulli. Osa 2.

Terveiset 'pakkaamolta' eli humanitääriseltä kirpputoriltamme. Taas on parin viikon päästä, toukokuun viimeisellä viikolla uusi matka edessämme. Silloin matkustamme kuitenkin vain Viipuriin, jonne meitä tullaan vastaan pestorin ystävän autolla.

 Viereisessä kuvassa olevassa rumannäköisessä kasassa on kahden matkalaisen lasti, noin 100 kiloa siististi pakattua kesätavaraa, myytäväksi Inkerin kirkon kirpputorilla.


Nämä pussit täytyy vielä survoa Ikean kasseihin, etteivät näytä roskapusseilta, mikä olisi naapurimaatamme kohtaan loukkaavaa.Ymmärrän sen kyllä.

Tässä postauksessani aion kuitenkin vielä kertoa huhtikuun alun matkastamme.

250 kiloa vaatetta Ikeakasseissa lähestyimme siis jälleen sydän jyskyttäen Venäjän arvaamatonta tullia. Mitenkähän meidän tällä kertaa kävisi? Tapaisimmeko saman pippurisen tullimiehen kuin viimeksi?

Ennen lähtöämme olimme pitkään pohtineet miten selvitä samankaltaisesta kysymyksestä kuin helmikuussa, joka kuului: "Ovatko nämä tavarat teidän omianne?" Eiväthän ne olleet, joten siihen ongelmaan oli keksittävä jokin hyvä ratkaisu. Siispä teimme näin.
Pakkasimme kullekin matkaajalle viisi säkkiä (yhteensä noin 50 kiloa) ja jokaisen kassin kahvaan ripustimme omistuskirjoituksin varustetun lahjakortin, esim: " Nikolai Markoville...Tauno Teräväinen." Jne. Kukaan tullissa ei nyt voisi väittää, etteivät säkit olleet omiamme. Juuri nämä säkithän olivat minun lahjojani juuri tälle köyhälle tuttavaperheelleni.
Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan kysynyt kenen ko. tavarat olivat. Sen sijaan lastin koko oli tullimiehen mielestä sen verran suuri, että meidät komennettiin tullirakennuksen takana sijaitsevaan erilliseen halliin, jonka suojissa on suuri vaaka.
Nyt oli ryhmämme tehokas. Tämän me osasimme! Täällä oltiin oltu monasti ennenkin.

Koska minunkin silmissäni lasti oli ollut melko korkea, ja koska tiesin, ettei omia tavaroita punnita, olin varmuuden vuoksi siirtänyt niiden joukkoon muutaman sellaisen tuliaislaukun, jonka saattoi ajatella kuuluvan näihin 'omiin tavaroihimme' - ettei vain jäätäisi mokomasta muutamasta ylikilosta kiinni. JÄIMME.

Tullimies, joka tällä kertaa kylläkin oli nainen, kömpi kaiken punnittuaan vielä viimeiseksi pikkubussimme sisään tutkimaan penkkien aluset. Sitten hän otti omien kassiemme joukosta, juuri siitä punaisesta kassista päällimmäisen vaatteen esiin, roikotti sitä nenämme edessä ja kysyi muka hämmästellen: "Kenen oma teistä tämä on?" Hänen käsissään heilui pieni, noin 3-vuotiaan pojan T-paita, jossa oli auton kuva. Ahdistuin, mutta sain kuin sainkin suustani änkytettyä venäjäksi selityksen, että se on minun lapsenlapseni 'padarak' = lahja, pienelle venäläiselle ystävälleen (niinkuin kyllä olikin).
Hiljaisuus, joka lausettani seurasi, oli korvia repivä. Naisella oli nyt oikeus käännyttää meidät takaisin Suomeen. Kassin paino olisi juuri ja juuri ylittänyt korkeimman sallitun kilomäärän. Nainen näytti miettivän oikein tosissaan mitä nyt tekisi. Painostava hiljaisuus jatkui ja jatkui. Äkkiä hän heitti sievän paidan takaisin punaiseen  laukkuun ja ähkäisi: "Äh - menkää!"

Sitten tein jotakin jota en koskaan tullissa olisi kuvitellut tekeväni. Hyppäsin naisen kaulaan ja sanoin 'kiitos'

Minusta näytti siltä, että lähtiessään ulos hallista naisella oli kyyneleet silmissä. Hän tiesi oman maansa köyhät perheet ja puutteen, joka hänen maassaan on ja pysyy --- vaikka Putin ja lapsiasiamies mitä muuta väittäisivät.

Kuvassa pohjanmaalaisten seurakuntien, omalle kummiseurakunnalleen rakentama parakkikirkko, jonka ylläpitämälle kirpputorille lastimme oli matkalla. Tämän seurakunnan alkuperäisen kirkon kuva löytyy tekstistä nimeltä 'Lähtölaukaus'. Vanha kaunis kirkkorakennus tuhottiin kommunistisen vallan toimesta 1930-luvulla..

 

                                                                                                        

  

Velmu Venäjän tulli. Osa 1.

Eräs matkakumppanini keväisellä, venäläisellä hautuumaalla, ystäväperheen hautojen äärellä.

 Jälleen tuli piipahdettua viikonloppuvisiitillä ystäviemme (elävien ja kuolleitten) luona Inkerinmaalla, 40:n kilometrin päässä Pietarin eteläpuolella.
 Tie Pietariin Vaalimaan kautta on nykyään loistava, niin meillä kuin rajan takanakin. Ja Viipurin ohitustie nopeuttaa muutoin niin pitkää ja vähävirikkeistä matkaa.
Pietarin kaupungin liikenneruuhkat kykenemme välttämään sillä, että kaarramme uudelle, eteläiselle Pietarin ohitustielle - upeille silloille, jotka sivuavat Kronstadtin saarilinnoitusta Pietarin edustalla. Allamme on loistavan upea pengertie merenalaisine tunneleineen. Tie tulee ulos Suomenlahden etelärannalta, melko läheltä Strelnan kaupunkia, josta ei ole kuin huraus eteläiselle Inkerinmaalle.

Kun itse aloin käydä Pietarissa 'työmatkoilla' vuonna 1988, noustiin Pähkinärinteen pysäkiltä bussiin kello viisi aamulla ja hotellin ovella Pietarissa oltiin niin, että ehdittiin kuudeksi illalla syömään - siis 13 tuntia yhtä ja samaa körötystä maisemiltaan 'ei juuri missään'. Pikkuautoilla ei silloin maahan saanut tulla ollenkaan, eikä yksityisessä kodissa yöpyä. Nyt matkamme kestää runsaat seitsemän tuntia, riippuen matkustajien erilaisista tarpeista pysähdellä, mutta... ennen kaikkea... Venäjän tullista!!!

Viiden hengen humanitäärinen tavarankuljetusryhmämme kulkee keskimäärin viisi kertaa vuodessa 250:n kilon tavaramäärän kanssa  rajan yli, mutta kovapäistä joukkoa olemme, sillä vain harvoin olemme kyenneet ylittämään rajan ilman lujia sydämentykytyksiä, niin yllätyksellistä Venäjä tullin käytös aina on.

Helmikuun puolivälissä jouduimme tullissa niin isoon 'vääntöön' pienen nappisilmäisen tullivirkailijan kanssa, että luulin jo tulleemme tämän työmme päähän. Kireälle tullimiehelle oli vaikea selittää venäjäksi mitä kyydissä olevat tavarat olivat, varsinkin kun sana 'humanitäärinen' kuuluu tullissa kiellettyjen sanojen joukkoon.
Tämä mies selitti, että heidän maahansa tuotavien tavaroiden on oltava matkustajan omia. - No, vaikea oli yrittää saada tullimies uskomaan, että "omia ovat nämä 250 kiloa vaatetta bikkubussin takaboksissa",
kun matkamme kesto oli kokonaiset kaksi vuorokautta.
Sen tiesimme, että rajan yli saa kukin matkaaja nykyään viedä maks 50 kiloa tavaraa. Siitä ongelmasta selviää kuitenkin helposti - alakansakoulun taidoilla. Me käytämme kotimaassa vaakaa ja teippiä. Joka pussin kylkeen on teipattu lappu joka kertoo, paljonko mikin pussi painaa.

 Jotkut ovelat lastien tuojat 'ostavat' suomen puoleisesta rajakahvilasta kymmenellä eurolla (kpl) mummon tai pari kyytiinsä. Kutsumme heitä 'kilomummoiksi'. He ovat venäläisiä naisia, joiden päätyö on avustaa suomalaisia pääsemään rajan yli 'kiloineen'. Takaisin he matkustavat kenen hyvänsä Suomeen päin tulevan auton kyydissä. Tullimiehet kyllä heidät kilomummoiksi tunnistavat, mutta ei ole laitonta reissata ees sun taas rajan yli jos kerran omistaa voimassa olevan vuosiviisumin.

Kilomäärät eivät siis helmikuussa olleet ongelmamme, vaan tullimiehen ärähdys: "Jos nämä tavarat eivät ole teidän omianne, tulee teille sakkorangaistus, koska siinä tapauksessa rikotte Venäjän lakia"!!  Törmäsimme toisin sanoen tullissa lakiin, josta emme olleet koskaan ennen kuulleet. Huonolla venäjän kielelläni yritin änkyttää, että tavarat olivat 'padarki' = lahjoja, mutta pieni, vihainen mies nykäisi kuskimme kädestä autopaperimme äkäisesti tuhisten ja hävisi jonnekin.
Lukija arvannee, mitä meidän pikkuruinen ryhmämme auton kupeessa sitten alkoi tehdä. Kädet takkien alla ristiin ja sassiin...
Yht' äkkiä mies tuli takaisin, lätkäisi kuskimme käteen leimatut autopaperit ja hävisi silmistämme. Ehkäpä hänen pomonsakaan ei ollut siitä muuttuneesta tullilaista vielä kuullut.

Näin siis helmikuussa. Mutta mitäpä teki suomiryhmä huhtikuussa pakatessaan jälleen sitä sallittua 250 kiloaan ja tietäessään, että ehkä pikkuinen tullimies oli jälleen meitä sakkolappunsa kanssa rajalla odottamassa? Siitä kerron seuraavassa postauksessa.