"Minä olen minä!"

Anoppini oli päässyt yli 90-vuotiaana vanhustentaloon asukkaaksi. Hän oli kuitenkin kovin närkästynyt  talon nimestä. - En minä ole mikään vanhus! anoppini ilmoitti. Kysyin vähän nokkavasti, mikä hän sitten oli. - Minä olen minä! hän huudahti topakkana.

On mielenkiintoista miettiä, minkälaisen identiteetin itsellemme omaksumme. Se on ehtinyt muodostua elämän aikana, kokemukset ja historiamme ovat sen muovanneet. Olemme saaneet vahvistusta ympäröiviltä ihmisiltä, minkälaisena he meidät näkevät. Palautetta on tullut onnistumisista ja epäonnistumisista, ja se on lisännyt itsetuntemustamme.

Pidämme aika hanakasti kiinni siitä, minkä koemme omaksi identiteetiksemme. Se voi olla sitoutunut opintopolkuun, työelämään ja uraan. Itse ajattelin työaikana, että olin kokenut ja kekseliäs, lapsista tykkäävä opettaja. Nyt ajattelen, että olen mukava mummi, kuvantekijä ja kirjoittaja.

Joskus nämä identiteettileimat ovat niin tiukassa, että jos joutuu omasta identiteetistään luopumaan, niin oma maailma tuntuu suorastaan romahtavan. 

Nyt moni on joutunut luopumaan työstään koronan aiheuttaman työvoiman vähentämisen tai työpaikan häviämisen takia. Työtä tekevän identiteetti saattaa musertua kokonaan, kun hän joutuu nopeasti työttömäksi.

Joku innokas urheilija on joutunut jättämään aktiivisen urheilijan identiteetin, kun sai vamma tai sairaus on jäänyt pysyväksi. Joku toinen taas on luonut itselleen identiteetin taiteilijana, mutta murskaava kritiikki on saattanut lyödä hänet niin maahan, ettei enää pystykään jatkamaan työskentelyä, vaan on kuin halvaantunut.

Jos meidän identiteettimme perustuu omiin suorituksiimme ja jatkuvan onnistumisen ja menestymisen ylläpitoon, niin romahdus vastoinkäymisten kohdatessa on suuri. 

Jos identiteettimme juuret ovat kuitenkin syvemmällä kuin omassa itsessämme - Jeesuksessa - näkökulma kääntyy vastoinkäymisten kohdatessa omasta navasta Jeesuksen rakkauteen.

Kun katsomme Jeesukseen, niin emme jää koskaan tyhjin käsin, vaikka kaikki, mitä olemme aiemmin arvostaneet, menisikin. Vain Jeesus riittää. 

Löysin Martti Lutherin ajatuksen samasta näkökulmasta. "Olen pitänyt monia asioita käsissäni ja menettänyt ne, mutta kaikki se, jonka olen antanut Jumalan käsiin, on säilynyt,"

Vain Jeesus riittää, kun kaiken peittää yö
ja sydän tuskan täyttämänä lyö.
/:Kun kuljen kautta korven pimennon,
vain Jeesus riittää, Hän yksin luonain on.:/

Vain Jeesus riittää, kun myrskyt raivoaa
ja aallot uhkaa purren upottaa.
/:Oi auta Herra, huudan tuskissain.
Hän tyyntää myrskyn, kun on mun purressain.:/

Kosonen - Uusikylä

Naisia kaivolla

 

 

Tämän blogin alaotsikko on Naisia kaivolla. Naiset varmaan ovat tämän blogin tavallisimpia lukijoita (vaikka toki miehiäkin joukosta löytyy). 

Kaivo oli Jeesuksen ajan maailmassa kylien ja kaupunkien keskeinen kohtaamispaikka. Sinne naiset saapuivat täyttämään vesiruukkunsa. Samalla he tapasivat toisensa ja saivat vaihtaa päivittäisiä kuulumisia.

Nyt tämä meidän "kaivomme" on joutunut ongelmiin. Blogin alusta "blogger" muuttui muutamia viikkoja sitten. Uusi alusta aiheuttaa hankaluuksia minulle kirjoittajalle. Olen myös saanut tietää, että julkaisemani tekstit saapuvat luettaviksi milloin minkinlaisessa muodossa - kuvat ovat kyljellään ja tekstit hujan hajan. Olen tästä todella harmissani ja pahoillani, sillä en osaa tehdä asialle mitään, sillä blogin asetuksiin en pysty vaikuttamaan. Harras toiveeni olisi, että blogin kurjistuneesta ulkoasusta huolimatta, te rakkaat lukijat, haluaisitte edelleen saapua yhteen "kaivolle" ja noutamaan vesitilkkasta.

Raamatussa vesi on vahva symboli. Joh. 7. kertoo Jeesuksen dramaattisesta huudahduksesta Jerusalemin temppelissä. Juhlan viimeisenä suurena päivänä Jeesus nousi seisomaan ja huusi: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. 

Aina emme edes huomaa, että olemme janoissamme. Viime vuosina on nuoremmille naisille tullut tavaksi kanniskella vesipulloa mukanaan ja siemailla sitä vähän väliä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä helpommin juominen unohtuu. Jotkut tuttuni sentään pitävät pöydällään vesikannua, että heidän tulisi juotua tarpeeksi päivän aikana.

Hengellisessä elämässä voimme olla vaiheessa, ettemme huomaa janoamme. Tulemme ja menemme malttamatta pysähtyä Jeesuksen luo, vaikka hän olisi ojentamassa meille raikasta, virkistävää vettä.

Hän jatkaa: - Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.  

Huomaatko: ei sisimmässään, vaan sisimmästään! 

Veden kiertokulkuhan ei pysähty. Elävä vesi ei ainoastaan jää meihin, vaan se jatkaa virtaamistaan eteenpäin. Se virtaa edelleen lähimmäistenkin iloksi ja parhaaksi.

Anna puulle uusi muoto

 

 

Uuno Nurmen veistos on tehty taiteilijan pojanpojan kastejuhlaan. Huomaa kastepöydän jalassa olevat apostolit.

Kävimme eilen mieheni kanssa Luopioisten seurakuntakeskuksella Uuno Nurmen (1917-1996) näyttelyssä. Nurmi oli itseoppinut taiteilija, joka teki elämänsä aikana yli 2 000 puuveistosta, joista 150 oli saatu esille näyttelyyn.

Nurmen työt ovat kansanomaisia, niistä henkii lempeää huumoria ja suomalaisen maaseudun historiaa kuuden vuosikymmenen ajalta. Monet näyttelyyn saadut työt ovat olleet lahjoja päivänsankareille, joista voi tunnistaa lahjansaajan ulkonäön ja persoonallisuuden. 

Veistoksessa eräs paikkakuntalainen, joka on ollut innokas urheilumies lukee lehden urheilusivuja.

Nurmen töistä osa on myös uskonnollisia, sillä usko oli taiteilijalle tärkeä. Alttaripöydällä oli avattuna hänen paljon luettu ja alleviivattu Raamattunsa.

Kun katselin Nurmen puuhun veistämiä persoonallisuuksia, alkoi mielessäni soida takavuosina suosittu laulu, Saviruukku, jossa pyydetään Anna savelle uusi muoto, tee uudeksi kokonaan.

Ajattelen, että Isä Jumalakin on kuin puutyön tekijä, joka saa meistä "pölkyistä" veistämällä ja kovertamalla erilaisilla työkaluilla - sallimillaan elämänvaiheilla - haluamansa muodon esille. Kovan puun työstäminen ei ole suinkaan helppoa. Jokainen on hieman erilainen "veistettävä". Puut, joita Uuno Nurmi käytti olivat myös monenlaiset: harmaaleppä, tervaleppä, metsälehmus, mänty, joskus myös tammi. Hän käytti myös vanhoja hirsiä ja lattialankkuja. Samalla tavalla me olemme lähtökohdaltamme ainutlaatuista ainesta ja erilaista materiaalia taivaallisen Mestarin käsissä. Toiset puulajit ovat sangen vaikeasti veistettäviä - suorastaan vastaanhangoitteleviä, itsepäisiä ja uppiniskaisia. Eipä ole Mestarilla useinkaan helppo tehtävä muokatessaan meitä mieleisikseen.

Kuva Uuno Nurmen alttarireliefi Luopioisten seurakuntakeskuksessa

Hedelmästä puu tunnetaan

 

 

Viime  lauantaina mieheni ja minä haravoimme villiomenapuun omenoita, Niitä tuntuikin riittävän. Ainakin tuhat pientä vihreää nöppöstä päätyi kottikärryyn ja tunkiolle. Se tuntui ikävältä. 

- Kaadan kyllä puun, ei tässä ole mitään järkeä, mieheni sanoi ankarana. Minä vastustin: - Eikä! Annetaan puulle vielä yksi kevät. Muistatko kuinka kaunis se oli kesän alussa?

Muistimme toki, kuinka se kukki kuin morsian valkoisessa kukkahunnussaan. Nyt oli vuodenkulku saapunut sadonkorjuun aikaan. Villiomenapuu oli tehnyt enemmän kuin parhaansa, satoa oli yllin kyllin. Me ihmiset vain olimme ronkeleita, eivätkä meille kelvanneet sen kovat, kitkerät omenat.

Voidaan ajatella, että ihminen on kuin hedelmäpuu, ja Jumala on puutarhuri. Hän on luonut puun: hän on sen istuttanut, kastellut sitä, ravinnut ja hoitanut - antanut sille kaikkea hyvää. Kaikki on Jumalan lahjaa, mitä ihmisellä on. Suurella Puutarhurilla on oikeus tarkastella puutaan ja odottaa siltä hedelmää. Mutta minkälaisia hedelmiä tuotamme? Ovatko ne Puutarhurin mielen mukaisia, hänelle kunniaksi?

Jumalan hyvästä ja huolellisesta hoidosta huolimatta, emme osaa arvostaa Puutarhuriamme saati rakastaa häntä. Emme myöskään liiemmin välitä lähimmäisestämme, niin että rakastaisimme häntä kuin itseämme.

Jos yritämme omin voimin ponnistella hyvän hedelmän tuottamiseksi, niin kuin monissa uskonnoissa tehdään, se ei kuitenkaan onnistu. Tuotamme pilaantuneita, suorataan muumiotautisia hedelmiä. Synti ei pelkästään pilaa omaa sydäntämme, vaan olemme varsinainen ympäristöhaitta.

Mikä sitten neuvoksi? Vain pureutumalla Jumalan rakkauden maaperään ja kietomalla juuremme lujasti Jeesukseen voimme alkaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Silloin Pyhä Henki asuu meissä ja alamme kuin huomaamatta tuottaa hyviä hedelmiä, joita kutsutaan Hengen hedelmiksi, koska Jumalan Henki on saanut tämän muutoksen aikaan.

 Paavali luettelee Gal. 5:22 näitä Pyhän Hengen kasvattamia hedelmiä. "Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähilliseminen." 

Kun nostaa Hengen hedelmän yhden kerrallaan tarkasteltavaksi, voi sitä vain ihastella ja iloita siitä - ja ojentaa sen eteenpäin toisten nautittavaksi. Eihän puu itse voi omaa hedelmäänsä syödä, se voi vaan tarjota hedelmänsä ympärillä oleville.

 

 

Niin pieni ihminen

 

Yöelämäni on jatkunut heräillessä ja valvoessa. Saana-koirani, joka ei suostu illalla tulemaan sisälle, jää kuistille nukkumaan, mutta aamuyöstä päättää ryhtyä haukahtelemaan ja pyrkii pirtin sänkyyn. Minä vaan valitettavasti jään valvomaan tästä keskeytyksestä. Nyt olen kääntänyt mokoman valvomisen ilokseni. 

Elokuinen yötaivas on mykistävä. Kun avaan puhelimesta tähtitieteellisen seuran, Ursan, ursa.fi tähtikartan, voin saada selville, että juuri tälläkin hetkellä kodallani taivaankannella loistaa Venus, olen jossain Pieni koira - Yksisarvinen ja Iso Koira -tähtikuvioiden alapuolella.

Avaruuden rajattomuus ja Jumalan suuruus puhutteleva. Yhä uudelleen ajatus ihmisen minimaalisesta roolista maailmankaikkeudessa pysähdyttää.

Mitä Jumala meiltä pikkaraisilta oikein odottaa? Voiko näin pieniltä reppanoilta odottaa oikein mitään?

Jumala odottaa ihmisiltä varsin yksinkertaisia asioita. Hän odottaa rakkautta, hyvyyttä, oikein tekemistä ja elämistä häntä kuunnellen. Hänen antamistaan kymmenestä käskystä löytyvät nämä perusasiat, joita noudattamalla ihminen voi miellyttää Jumalaa.

Miksi käskyjen noudattaminen tuntuu niin vaikealta? Eiväthän ne vaadi mitään ihmejuttuja, vaan sitä, että kunnioitamme Jumalaa, vanhempiamme ja käyttäydymme asiallisesti toisia kohtaan: emme vahingoita tai tapa, kunnioitamme perhettä, emme ota muille kuuluvaa, tahraa toisen mainetta, emmekä puutu toisten asioihin, vaan annamme heidän pitää  omaisuutensa ja rakkaansa. Ei kovin kummallista!

Meille on opetettu jo nuorena, ettei kukaan ihminen pysty noudattamaan kymmentä käskyä. Ehkä ei pystykään, jos tarkastelemme käskyjä kätkettyjen ajatusten, kateuden, ahneuden ja salaisten mielitekojen pohjalta. Juutalaiset rabbit kuitenkin sanovat, että ihminen pystyy, jos tahtoo. Ajattelen, että jos piilossa mylläävät ajatukset jätetään pois, eikä käskyjä ryhdytä pilkkomaan, vaan ne otetaan alkuperäisessä muodossaan, niin kyllä pystyy. 

Koko villakoiran ydin on siinä, ettemme tahdo. Toki tahtoisimme tahtoa! Jos ottaisimme Jumalan tosissamme ja rakastaisimme häntä, osaisimme suunnata oman tahtomme hänen tahtonsa mukaiseksi. Tällaiseen päivittäiseen vaellukseen pitäisi pyrkiä. Tähän valossa vaeltamiseen tarvitsemme kuitenkin jatkuvaa armoa ja anteeksiantoa.

Pimeys ja valo

 

Heräsin viime yönä lapinkoirani, Saanan, haukkumiseen, enkä saanut sen jälkeen pitkään aikaan unta. Istuin sänkyni reunalla ja katselin yötaivasta ikkunasta. Elokuinen yö oli jo pimeä, tähdet loistivat kirkkaina. Ihmettelin, miten kesä olikin kuin salaa jo siirtynyt pimeiden öiden aikaan. Joka vuosi se tulee liian nopeasti ja yllättää.

Jeesus puhuu Raamatussa itsestään valona. Hän sanoo: - Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeydessä, vaan hänellä on elämän valo.

Ja Paavali muistuttaa tessalonikalaisia 1. Tess.5: 4-6 Mutta te veljet, ette ole pimeydessä ... sillä te kaikki olette valon lapsia ja päivän lapsia. Me emme ole yön, emmekä pimeyden lapsia.

Olen ihmetellyt ihan päivittäisen elämäntavan nyrjähtämistä, miten nuoremmilla sukupolvilla yö ja päivä tuntuvat vaihtaneen paikkaa. Nuoret - jopa lapset - valvovat yömyöhään ja roikkuvat laitteittensa kanssa, niin että seuraavan päivän herääminen siirtyy puolille päivin tai jopa iltapäivään. Tuntuu, että paljon on menetetty, kun raikas ja odotuksilla ladattu aamu on valunut käsistä.

Taiteilija Birgitta Yavari on sanonut osuvasti: - Voimme vaikeuksitta ymmärtää, että lapsi pelkää pimeyttä, mutta on traagista, kun aikuiset pelkäävät valoa.

Tuntuu, että hengellisessä maailmassa ihmiset eivät halua tulla Jumalan kirkkaaseen valoon, joka valaiseen ja paljastaa synnin. Raamatun sana ohjaa meitä maailman pimeydessä kuin pieni lamppu yhden askelen kerrallaan. Jumalan sanan valo on niukka, se ei paljasta meille Jumalan koko sanomatonta kirkkautta. Se antaa kuitenkin tarpeeksi valoa, jolla on tultava toimeen. Se kertoo tärkeimmän: sen että Jumala rakastaa, hän antaa synnit anteeksi ja johdattaa taivaan kotiin. Tähän valoon on tyydyttävä, ja se riittääkin elämän ajaksi.

Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä. 

Voimme itsekin olla valona - edes pieneä tuikkuna - sille, jota elämän pimeys ahdistaa.

 

 

 

 

 

 

Vilahduksessa ja viipyessä

Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Välillä vain tuntuu siltä, että istumme huolinemme ja murheinemme vahvaseinäisessä kuplassa. Tunnemme olevamme siellä auttamattoman yksin.

Kuitenkin Jumalan valtakunta on koko ajan ympärillämme, enkelit liikkuvat ja toimivat kaikkialla. Heidän läsnäolonsa tuo heijastuksen Jumalan kirkkaudesta maan päälle.

 Rukous on väylä ahdistusten ja kaikenlaisten paineiden kuplastamme ylöspäin. Se on meille annettu suurenmoinen lahja, jota ei ole tarkoitettu vain isojen ikävien tapahtumien varalle, vaan jokapäiväiseen, jatkuvaan käyttöön.

Jumala tahtoo, että eläisimme koko ajan rukouksen hengessä. Hän toivoo, että olisimme kuin lapsia, jotka haluavat kertoa jatkuvasti Isälleen huolensa, mutta myös kiitollisella mielellä iloiset asiansa.

Pyyntömme taivaalliselle Isälle - siis rukoukset - suorastaan vilahtavat vauhdilla hänen korviinsa, eikä hän ole ollenkaan hidas vastaamaan. Kuinka Jumala, joka on kaikkea enemmän, voisi olla välittämisessään ja rakkaudessaan hidas? E-ei, vastaukset kyllä lähtevät välittömästi, vilahduksessa, mutta niiden saapumisessa voi olla ongelmia, sillä Paha tekee kaikkensa, ettei yhteys Jumalan ja ihmisen välillä toimisi. 

Dan 10:12 on ihana kohta, jossa Daniel kertoo siitä, miten hänen pitkä rukoustaistelunsa oli edennyt meille näkymättömässä maailmassa. Näin enkeli paljasti, miksi vastaus viipyi.

Hän sanoi minulle: - Älä pelkää, Daniel, sillä sanasi on kuultu ensimmäisestä päivästä lähtien, jona käänsit sydämesi etsimään ymmärrystä ja nöyrtymään Jumalasi edessä. Sinun sanojesi tähden minä olen tullut. Persian enkeliruhtinas seisoi minua vastustamassa 21 päivää. mutta sitten Miikael, yksi ensimmäisistä enkeliruhtinaista, tuli avukseni, sillä olin jäänyt yksin sinne, Persian kuninkaiden luo. Nyt olen tullut selittämään sinulle, mitä sinun kansallesi tapahtuu päivien lopulla. 

Syy siihen, ettei Daniel saanut vastausta nopeasti, ei ollut Danielissa itsessään. Hän ei ollut mitenkään "huono rukoilija". Onko sellaista ylipäänsä olemassakaan! Eivätkä hänen rukouksensa olleet huonoja tai vääränlaisia. Ainoita vääriä rukouksia ovat ne, joissa rukoillaan toisille pahaa. Sellaiset pyynnöt eivät ole rakkauden Jumalan mielenmukaisia. 

Syy rukousvastauksen viipymiseen oli taistelu Hyvän ja Pahan välillä enkelimaailmassa. Paha tietää, että Jumala lopulta voittaa, mutta hän tekee kaikkensa ilkeilläkseen ja viivyttääkseen, luodakseen epäluottamusta ja epäuskoa Jumalaa kohtaan.

Tämäkin päivä on taas rukouksien päivä. Rukous on mahdollisuus muutokseen, uuteen ja parempaan. Helpompaan elämään, jossa itse ei tarvitse olla niin vahva. Se on jo avartuva näkökulma siihen, etten ole yksin kurjassa kuplassani, vaan kaikki virtailee edestakaisin - huokaukset, pyynnöt ja vastaukset -  Isän välittäminen.

 

Aapiskukon askelissa

Varmaan jokaisella on joitakin suosikkiesineitä, jotka ottaisimme mukaan seuraavaan muuttoon. Minulla on muutama hassu koriste-esine, jotka olen hankkinut itselleni. Niissä on jotain sellaista, jotka muistuttavat minua 40-vuoden työrupeamasta lasten kanssa: Oiva Toikan lasinen Aapiskukko, Heljä Liukko-Sundströmin Pieni koululainen ja Krakovan kauppahallista ostettu naivistinen puuenkeli, joka rukoilee hurskaannäköisenä. Kaikki kolme herättävät minussa muistoja ja haikeita, hellyyttäviä tunteita

Tänä aamuna koin myös hämmentävänä menneiden työvuosien ikävän, kun luin HS:n artikkelia pienistä koulunsa aloittavista koululaisista. Artikkelissa oli kuvattu koulunsa aloittavia lapsia harjoittelemassa koulumatkansa kulkemista. Oli kuva mm. Totti-pojasta, joka kulki suojatien yli. Hänen perässään muutaman metrin päässä harppoi isoveli varmistamassa turvallista tien ylitystä.

 

 

Silmiini kihosivat oikein kyyneleet, kun luin tytöstä, jonka pitää ylittää koulumatkallaan 11 erilaista tietä. Mieleen nousi väkisinkin huokaus, että varjele, Jeesus, näitä pieniä koulukkaita. Lähetä enkelisi heidän turvakseen koulutielle. 

Virsi 488 kertoo lämpimästi näistä pienten ihmisen koulunaloitustunnelmista. Siinä tulevat esille välittäminen, toisten auttaminen, ystävyys ja ongelmien selvittäminen. Jokaisen vanhemman ja isovanhemman pyyntö lienee erityisesti juuri tuo kohta: "Suojaa koulutieni".

1.
Jeesus, sinä itsekin
olet ollut pieni.
Tule mukaan leikkeihin,
suojaa koulutieni.

2.
Tule meidän luokkaamme,
ilo sisään kanna.
Yhdessä me kasvamme.
Ystävyyttä anna.

3.
Tahdon auttaa toisia.
Jeesus, riidat poista.
Auta, ettei koulussa
kukaan kiusaa toista.

4.
Pienikin on tärkeä.
Pienikin voi tuoda
ympärilleen lämpöä,
hyvää mieltä luoda.

• 
  

Anna-Mari Kaskinen 1984. Virsikirjaan 1986. | Sävelmä: Taneli Kuusisto 1954.