Iloa ja rohkeutta!

ALLERGIAINEN

Poikani oli pukemassa pian kolme vuotta täyttävää tytärtään hoitoon ja höpötteli: - Oletko sinä isän mussukka?

Tyttö kiemurteli suojapukuunsa ja sanoi: - En ole.

Poikani kysyi sitten: - Mikä sinä sitten isälle olet?

Siihen tyttö vastasi topakasti: - Minä olen allergiainen!

Viime sunnuntain tekstissä puhuttiin siitä, kuinka ihminen elää maailmassa omaa arkeaan, mutta on silti samalla taivaan kansalainen (Joh. 16: 5-15). Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että olemme kovin arkoja ja vaivaantuneita puhumaan taivaan valtakunnan asioista mitään. Olemme aivan kuin allergisia käyttämään sellaisia sanoja kuin Jumala, taivaan Isä ja Jeesus, jo nimien mainitseminen on kovin ujostuttavaa. Vielä vaikeampaa on puhua siitä, mitä Raamattu heistä kertoo, ja erittäin vaikeaa on paljastaa, mitä nämä nimet merkitsevät omassa elämässämme.

Pääsiäisaamun kertomuksissa Jeesuksen haudalla aamuvarhaisella vieraili naisia ja pari opetuslasta. Naisista kerrotaan, kuinka he tyhjän haudan nähtyään juoksunjalkaa kiirehtivät kaupunkiin, pelkästä ilosta veivät näin uutista eteenpäin. He eivät arkailleet, vaan olivat täynnä kertomisen halua. He eivät olleet Jeesuksen nimelle allergisia!

Olen ollut onnellinen siitä, että olen saanut elää lapsuuteni kodissa, jossa ei Jumalalle oltu allergisia. Muistan, kuinka äitini iltaisin nojasi selkäänsä lämpimään uuniin ja luki meille siskoksille Uuden testamentin kertomuksia, tai samassa talossa asunut isotätini vei minua hengellisille lastenleireille. Isälläkin oli oma tapansa puhua Raamatusta:  se oli ihmetteleminen. Kun jo vähän isompana tyttönä olin isän kanssa töissä pelloilla, hän alkoi usein puhua omalla murteellaan Vanhan testamentin tapahtumista: - Sitä mie kovast ihmettelen, ko se Simson anto silviisii Telilan ittiään huijata. Kui se huijar Telila pääs Simsonilt parra leikkaamaan? (Kertomus löytyy Tuomarien kirjasta luku 16.)

Minulla on unelma siitä, että me vanhempi sukupolvi olisimme rohkeita puhumaan nuoremmille taivaan valtakunnan asioista. Siihen on monia tapoja: jollekin on luontevaa lauleskella hengellistä laulua, toinen voi pyytää lasta tai nuorta kanssaan kirkkoon tai sopivaan tilaisuuteen. Kolmas voi opettaa pienelle iltarukouksen, samalla hän näyttää omalla esimerkillään, kuinka ilot ja huolet voi muutamalla sanalla tuoda taivaan Isän hoitoon. Tällä tavalla voimme toimia ilosanoman viejinä kuten pääsiäisaamun naiset ja opetuslapset. Jokaisella on siihen oma luonteva tapansa. Käyttäisimme vain rohkeasti mummoenergiaa ja pappa-poweria!

Iloa ja rohkeutta kaikille!

(Julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä 24.4.2013)

Kuva: Magdaleena

Depressio

Kuinka moni tänään nauraa, vaikka sydän itkee? Kuinka moni kokee syyllisyytensä raskaana, mutta koettaa samalla kelvata lähimmäisilleen? Kuinka moni on jo kadottanut otteensa todellisuudesta ja vaipunut epätodellisen valheen valtaan?

Veljeni toimiston seinällä on ystävättäreni, opettaja-taiteilija Kati Heickelin öljytyö vuodelta 1989. Hän maalasi sen seuratessaan läheisen ystävänsä taistelua masennuksen valtaa vastaan. Vincent van Gogh on maalannut itsestään hyvin samanoloisen maalauksen milten sata vuotta aikaisemmin, ja vain muutamaa päivää ennen kuin ampui itsensä.

Psalmissa 51; 19 sanotaan: ” Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä Jumala hylkää.”

Jos ei Jumala hylkää, niin ei siihen ole oikeutta minullakaan. Mutta miten se tehdään?

Vietin edellisen viikonlopun kahden masennuksesta kärsivän ystävättäreni kera Vivamossa, Kansan Raamattuseuran toimintakeskuksessa. Heidän ahdistuksensa herätti minussa halun ymmärtää tätä tautia syvemmin. Riittääkö se, että annan hetken ajastani kuuntelemiseen? Miten rinnalla seisova siinä tilanteessa voisi parhaiten olla apuna? Onneksi tällä kertaa luontoäiti (tai Isä) tuli meille avuksi. Perjantai oli harmaa ja kostean tuhruinen, mutta lauantai-aamu muutti kaiken. Västäräkki keimaili meille heti jo ulkoportaan juurella, ensimmäinen leskenlehti virnisteli ojan partaalla, lämpöä ja valohoitoa oli luomakunta pullollaan. .

Masennus on suomalaisten yleisin sairaslomaan johtava diagnoosi. Tämä ongelma ei tunnu olevan riippuvainen iästä, ammatista eikä sosiaaliluokasta. Naisilla se kuitenkin on hiukan yleisempää kuin miehillä. Johtunee varmaan siitä, että miehet kasvatetaan “kestämään”, ja tietysti myös siitä, että naiset pohtivat tunteitaan syvemmin. Miehen masennus saattaa olla myös vaikeammin tunnistettavissa ja sekoittuu usein alkoholismiin. Hormonaaliset erot ovat tietysti faktaa. Miesten hormoonit suojelevat tehokkaammin tältä sairaudelta.

Syyt sairastumiseen ovat varmaan periaatteessa samankaltaiset kummallakin sukupuolella; toivottomuus, arvottomuuden tunne, yhteiskunnan raskaalta tuntuvat olosuhteet, stressi jne. Miehillä masennus on usein seurausta avioerosta.

Ammattiauttajat tekevät voitavansa, mutta mitä minä voisin tehdä?

Voin ainakin olla vähättelemättä ja selittelemättä, voin olla läsnä vaikka ilman viisaita sanoja. Tätä tautia on vaikea ymmärtää sen, joka ei ole sitä henkilökohtaisesti koskaan kokenut. Olen itse läpikäynyt sen toisen lapseni syntymän jälkeen ja muistan, että älykkäillä kommenteilla ei kukaan niin syviin itsetunnon kipukeskuksiin päässyt. Päinvastoin, ne vain pahensivat tilannetta. Nyt kuitenkin kiitän niistä pimeistä vuosista ja niiden tuomasta henkilökohtaisesta opetuksesta - erityisesti siitä varmuudesta, että masennuksesta voi parantua ja vapautua kokemaan jälleen täyttä elämisen riemua.

Ps. 34;19 ” Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtuntut mieli.”

Siinä masentuneen armo. Kunpa mahdollisimman moni murtunut sen löytäisi.

Tanssii yhdellä jalalla

Kuljin pihan yli 2-vuotiaan pikkuneidin kanssa käsi kädessä. Tämä kyseli: - Mummi, kuuletko kukkien puhuvan? Kuuletko kivien puhuvan? Kuuletko tuulen puhuvan? Mitä varten kaikki on?

Pieniä kysymyksiä ei taida olla olemassakaan! Mietin näin, kun luin Salomen postauksen, missä hän puhui luomisesta ja darwinismista ja otti kamelin esimerkikseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, minähän taidan olla lamarkisti, uskon, J-B Lamarckin mukaan, että eliöt ovat muuttuneet vähitellen ja sopeutuneet ympäristöönsä (siis kamelin kaula on venynyt yläoksien kurkottelusta). Tähän kuitenkin luontoharrastaja mieheni sanoi heti, että vaikka kehityksen oletettuja välimuotoja on löytynyt sieltä täältä, niitä ei kuitenkaan voi todistaa kehityksen ketjuun kuuluviksi. Kameli olisi siis jo luomisessa suunniteltu erämaan hiekkaolosuhteisiin.
Uskon ja tiedon suhde on erikoinen, ne kiertyvät toisiinsa. Kun uskomme, että tietolähteet ovat luotettavia, ajattelemme, että tiedämme. Raamatun asema Euroopassa viimeisen 150 vuoden aikana on horjunut, Darwinin evoluutioteoriasta on tullut monelle ajattelun kulmakivi. Raamatun ja darwinismin välinen ristiriita yritetään ratkaista muistuttamalla, että tieteellä ja uskolla on eri tehtävä. Raamattu puhuu siitä, kuka on kaiken takana, tiede puolestaan selvittää mitä maailmassa on tapahtunut. Raamatun tapahtumia ei kuitenkaan voi erottaa historiasta, emme voi puolin tai toisin seisoa vain yhdellä jalalla ja välttää Raamatun ja tieteen kohtaamista.

Järki ja usko ovat molemmat Jumalan lahjoja, kumpikaan ei saa kahlita toistaan. Usko on ollut länsimaissa se maaperä, jolle tieteellinen tutkimus on voinut laskea jalkansa. Tieteen tekijöissä on sekä uskovia että ateisteja. Prof. K.V. Laurikainen on tutkinut virkistävällä tavalla luonnontieteitten ja uskonnon välisiä suhteita. Hän ei koe mitään ristiriita Raamatun ja kehitysajattelun välillä, vaan tekee niistä synteesin. Hän sanoo, että luonto puhuu Luojastaan.  - Juuri nyt on helppoa nähdä tämä sopusointu ja vuorovaikutus, kun taas saa seurata ympärillään kevään ihmeitä.

Timo Junkkaala toteaa nasevasti, että tiedon vastakohta ei ole usko vaan tietämättömyys. Eikä uskon vastakohta ole tieto vaan epäusko.

Ja Paavali muistuttaa siitä, että tietomme on vajavaista. Suurissa kysymyksissä se on erityisen vajavaista, ja silloin usko tulee apuun. Peruskysymys on kuitenkin se, mihin uskomme.

Piirros: Neiti 9 v

"Erämaan laiva"

Muistan oppikoulun alaluokilta tapauksen, jossa biologian lehtorimme opetti meille innolla darwinismista ja sitten hän, ikään kuin suurena salaisuutena kertoi, että joka toisella lapsella on syntyessään ollut häntä. Tietysti me lapset aloimme sen tiedon innoittamana heti laskea pulpettirivistöjä, että kellä oli ollut ja kellä ei.

Näin aikuisena olen miettinyt, että ehkä hänellä itsellään oli ollut, ja nyt darwinismi antoi hänelle lohdutuksen mahdollisen häpeäntunteeseen.

Olen viime päivät lukenut lääkäri Pekka Reinikaisen tuoretta kirjaa “Eläimet opettavat meitä.” Tämän päivän oppaani on ollut kameli. Olen kirjailijan kera joutunut pohtimaan - onko kameli Jumalan luoma vai darwinistisen kehityksen tulos. Sillähän on suuren lautasen kokoiset anturat, jotka estävät sitä uppoamasta pehmeään hiekkaan, paksu ylähuuli, joka tekee siitä kaikkiruokaisen, tuuheat silmäripset, jotka estävät hiekkapölyn tunkeutumisen silmiin, kyky juoda kerralla vaikka 200 litraa vettä, jopa murtovettä, paksu turkki ja rasvakyttyrä eristämässä kuumuutta ja nestehukkaa jne. Nämä ovat tuttuja asioita meille kaikille jo lapsuudesta. Mutta ainakaan minulla ei ollut tietoa kamelin vilkkuluomista? Jos kameli saa hiekkaa silmiinsä niin alkavat sen vilkkuluomet toimia sivuttain, kuin auton tuulilasinpyyhkijät, laidasta laitaan ja pyyhkivät näin hiekan pois. Luomi on myös niin ohut, että kameli näkee hiekkamyrskyssä sen läpi, ja näyttää siis löytävän tien kuin silmät ummessa.

Olisiko siis mahdollista, että sattumanvaraiset muutokset perimän DNA-molekyylissä olisivat tuottaneet aineiston, mistä luonnonvalinta olisi tuottanut tämän kaikilla erityisominaisuuksilla varustetun ‘erämaan laivan”?

Kerran 10-vuotias oppilaani kysyi minulta kesken biologiantunnin, että “ope, onko sinun mielestäsi apina ihmisen varhainen esi-isä?”Vastasin tälle oppilaalle varsin reippaasti:”En tiedä muista ihmisistä, mutta minun ei ole.”Opettaja joutuu siis silloin tällöin opettamaan asioita, joista on itse toista mieltä, mutta tällaisista vastauksista saisi tänä päivänä varmaan potkut koululaitoksesta.

Job 12: 7-9

Mutta kysypä eläimilta, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meran kalat kertovat sinulle.

Kuka kaikista näistä ei tietäisi, että Herran käsi on tämän tehnyt.”

Kuva: Arkkitehti-akvarellisti ystäväni Simo Rautamäen Kanarian saarilla maalaama Erämaan laiva.

Nimetön kasvoton.

Kun olin tulossa maailmaan, sota oli pelannut Suomessa muutamaa vuotta aiemmin julmaa peliään. Elämän palikat olivat menneet monessa perheessä uusiksi:  minunkin kotitalostani oli kaatunut nuori isäntä, ja hänen tilalleen sota oli tuonut Karjalasta evakkomiehen, joka ihmetellen kulki avaralla pihalla ja opetteli astumaan isännän saappaissa. Kun sitten synnyin, minusta oli odotettu poikaa, nimikin oli jo valmiina: Ari-Matti. Tyttövauvan nimi oli jäänyt aivan miettimättä. Onneksi sentään kiireinen kätilö pysähtyi ehdottamaan minulle sen ajan muotinimeä, jonka äitini sitten tyytyväisenä hyväksyikin.

Tämän jälkeen alkoi sukeltelu nimiviidakossa. Jo 2-vuotiaana nimesin itseni uudelleen, ja sen jälkeen aina uudessa joukossa olen saanut uuden nimen. Identiteettini nimiasiassa horjui pahasti. Nykyisinkin joulukorttia kirjoittaessani joudun miettimään, millä nimellä kullekin sen kirjoitan. Kun Salome kertoi minulle omasta raamatullisesta nimestään, halusin pyytää häntä kyselemään minullekin nimeä. Olin asiasta kuitenkin arkeillani. Toivoin, että uusi nimeni olisi tuntematon ja vaatimaton VT:n puolelta  - yksi jonkin viisityttärisen perheen nimirimpsusta. Sellaisen pystyisin ottamaan vastaan. Kun Salome sitten kertoi saaneensa minulle Magdaleena-nimen, en halunnut sitä. Se tuntui aivan liian isolta ja juhlalliselta.

Eräs koskettavimmista Raamatun kertomuksista mielestäni on pääsiäisaamun tapahtuma puutarhahaudalla, jossa Maria Magdalena kohtaa Jeesukseen, mutta ei ensin tunnista häntä, vaan luulee tätä puutarhuriksi. Joh. 20: 11-18. Tässä tapaamisessa aurinkoisessa, linnunlaulua täynnä olevassa puutarhassa Jeesus kutsuu Maria Magdalenaa nimeltä: - Maria! Ja samassa järkyttävä suru katoaa ja vaihtuu hetkessä iloksi.

Kun Jumala kohtaa ihmisen, tämä ei ole enää nimetön, eikä kasvoton. Hän ei ole enää kuka tahansa. Hän ei olekaan aivan keskeneräinen, vaan alkaa vähitellen kasvaa sellaiseksi, kuin Jumala on hänet alun perin suunnitellut.  Jesaja 43:ssa Jumala vakuuttaa:- Nimeltä minä olen sinut kutsunut, sinä olet minun.

Miten sitten hyväksyin Magdaleena-nimen? Vuosi sitten Israelissa eräs muusikko puhutteli minua yllättäen tällä nimellä, aivan kuin olisi tunnistanut. Samoin tapahtui, kun eräs työtoverini kirjoitti nimeäni puhelinmuistoonsa, ja kurkkiessani sivusta hän alkoi kirjoittaa: Magda. . . Silloin parahdin: - Apua! Miksi sinä kirjoitat minun raamatullisen nimeni? Työtoverikaan ei voinut mistään sitä tietää. Niinpä minun oli lopultakin otettava koppi uudesta nimestäni.

Magdaleenan yhä keskeneräinen kuva on syntynyt vuosina 2011-2013. Kuva  kertoo näkyväksi tulemisen prosessista.

Uusi nimi

Olen koko tämän viikon lueskellut Ilta-Sanomien erikoislehteä - Stalin. 20 miljoonaa uhria. Se tuli myyntiin 7. 3. jolloin hirmuhallitsijan kuolemasta oli kulunut 60 vuotta. Lukiessani olen ihmetellyt, kuinka pienestä maailmanhistoria usein on kiinni. Stalin itse kertoo: " Ellei Leniniä olisi ollut, olisin pysynyt kuoropoikana ja seminaarilaisena." Ah kumpa olisikin pysynyt!

Nuorena Josifin (= tulevan Stalinin) tiedetään olleen pappisopiskelijan ja kehutun runoilijan, mutta myös agitaattorin ja ryövärin.

Kun Josif ensi kertaa tapasi Leninin (Tampereella v.1905 !) kertoo hän tästä kokemuksestaan seuraavasti: "Olin odottanut Leninin olevan "vuorikotkan kaltainen", uljas ilmestys myös fyysisesti, ei vain henkisesti. Millainen olikaan pettymykseni, kun sain nähdä aivan tavallisen, keskikokoa lyhyemmän miehen....".

Josif oli tässä kohtaamisessa muille kokouksen osaanottajille entuudestaan tuntematon rokonarpinen (isorokko) mies Gruusiasta. Hän käytti itsestään salanimeä 'Ivanovits'. Kaikilla kokouksen jäsenillä piti olla salanimi, sillä Lenin piti niistä.

Tämänkin blogin kirjoittajilla on salanimet, mutta syy niihin ei ole poliittinen, vaan ne on saatu lahjaksi. Oman nimeni historia on seuraavanlainen.

Makoilin muutama vuosi sitten olohuoneeni ikkunan edessä olevalla sohvalla katsellen huiman korkeita kuusenlatvoja, jotka huojuivat upeasti tuulessa. Ne tiesivät mitä ne olivat, mutta tiesinkö minä? Olin jo pidempään miettinyt sitä miten vaikeaa on analysoida omaa itseään; paljon vaikeampaa kuin läheisiä ystäviään. Kaipasin ohjeita. Silloin keksin esittää Luojalleni kysymyksen: "Mahtaako Raamatussa olla kaltaistani naistyyppiä, oppiakseni hänen kauttaan asioita itsestäni?" Vastaus ikään kuin laskeutui ymmärrykseeni. Kuulin sanat: "Sinä olet Salome." Muistin heti Salomesta kaksi asiaa, positiivisen ja negatiivisen. Hän oli Jeesuksen äidin sisar, Jaakobin ja Johanneksen äiti, joka yritti järjestää näille Jeesuksen serkkupojille kunniapaikat aikanaan taivaassa. Naivia, mutta äidit ovat äitejä. Toisaalta Salome oli uskollinen silloinkin kun muut olivat jo luikkineet pakoon. Kun Jeesus ristiinnaulittiin olivat Maria-äidin rinnalla ristin juurella ...Marian sisar (Salome), Maria Kloopaan vaimo ja Maria Magdaleena, sekä opetuslapsista Johannes.(Joh 19; 25).

Ilmestyskirjassa on meitä kaikkia koskeva mielenkiintoinen lupaus, mitä tulee nimiimme:" ...Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sille, joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja annan heille valkoisen kiven ja siihen kiveen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja." .

Pyhän tuntua

Salome kertoi viimeksi blogissamme Sweet Chariotin tarinan. Leveän valkoisen enkeliauton ajaminen jälkiä jättämättä vastasataneessa lumessa oli tietysti pyhä kokemus, joka vei seuraavan yön unet. Tapahtuman yksityiskohtia oli kerrattava yhä uudelleen.

Hengellinen elämä ei voi kuitenkaan rakentua erityiskokemuksiin ja elämyksiin. Ne ovat kuin ylimääräisiä lahjoja, joita ihminen saa yllättäen. Ne on usein tarkoitettu vahvistukseksi vaativiin elämäntilanteisiin kuten tässä tapauksessa masentuneelle ystävälle. Aivan kuin hänelle olisi näin viestitetty: - Ole turvallisella mielellä, menet minne tahansa. Edelläsi ajaa enkeliauto!

Tästä samasta rohkaisusta Salome ja minäkin otimme osamme. Olimme lähdössä muutaman päivän kuluttua viikoksi Pietariin ja pian sen jälkeen kuudeksi viikoksi Israeliin. Varsinkin Eilatiin lähtö jännitti hiukan - kävihän Israel juuri marraskuussa Gazan sotaa.

Kun puhutaan erityisistä hengellisistä kokemuksista, ne saavat aikaan helposti hämmennystä. Usein ne nostavat esiin vertailua: miksi tuo ihminen on saanut kokea tuollaista erityistä. Miksi en minä? Seuraavaksi nousee kysymys: enkö olekaan hyvä kristitty, kun Jumala ei anna minulle mitään extraa?

Tärkeämpää kuin kaivata erityiskokemuksia, on kaivaa rippiraamattunsa esille ja etsiä sen sivuilta Jumalan puhetta. Yhtä tärkeää on myös oman paikan löytäminen ja kuluttaminen kirkonpenkissä. Suomessa jouluna ja pääsiäisenaikaan kirkon ovet käyvät tavallista tiuhempaan tahtiin.

Kappeliseurakuntamme kirkossa kiirastorstai-illan ehtoollinen oli taas kiehtova kokemus. Tilaisuuden lopuksi kirkon kattokruunun valot himmennettiin, kynttilät sammutettiin ja alttarivaatteet käärittiin pois. Suntio keräsi verkalleen hopeisia ehtoollispikareita. Täydessä kirkossa ihmiset pidättivät henkeään, kenenkään takki ei edes kahahtanut. Kuului vain pikareiden kilahtelu toisiaan vasten, yksi kilahdus toisensa jälkeen - kuin putoilevia kyyneleitä tai hikipisaroita. Kirkkoon oli laskeutunut pyhän tuntu. Seurakunta oli yhdessä hiljaa pääsiäisen mysteerin edessä. Oli suurta odotusta, oltiin ristin tien päässä.

Pyhä voi tulla lähelle yksityisellä erityisellä tavalla, mutta se voi koskettaa kauniilla ja hoitavalla tavalla myös seurakunnan keskellä tutussa kirkonpenkissä.

Liitteenä Magdaleenan maalaama kuva

Sweet Chariot

Jaaha! Magdaleena-siskoni on herännyt talviunestaan - sitten Eilatin valon, lämmön ja vapauden. Sweet Chariot ajelee siis nyt Suomen iki-ihanassa keväässä ja minäkin haluan hypätä sen kyytiin.

'Swing low, sweet chariot...' on meidän kaikkien tuntema amerikkalainen Negro spirituaali, mutta alkuperältään se on yhdysvaltalainen virsi, jonka eräs intiaani on säveltänyt jo vuonna 1862..
Sanapari 'sweet chariot' taas liittyy profeetta Eliaan ja hänen profeetanoppilaaseensa Elisaan.

2 Kun 12; 11
" Kun he niin kulkivat ja puhelivat, niin katso, äkkiä ilmestyivät tuliset vaunut ja tuliset hevoset ja erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi tuulispäässä taivaaseen."

Vähän ennen tätä ainutkertaista lähtöä on Elia heittänyt viittansa oppilaansa Elisan harteille, jättäen hänelle siten oman tehtävänsä ja Herralta saadun voimansa.

Näin Raamatussa, mutta miten 'tuliset vaunut' liittyvät meihin?
Olin viime marraskuussa tulossa yllätysvierailulle Magdaleena-ystäväni maatilalle, suurissa vaikeuksissa kamppailevan ystäväni kanssa. Olimme lähteneet matkaan hänen autollaan. Magdaleena oli lasikuistiltaan nähnyt tuntemattoman auton ilmestyvän metsätien suunnasta heidän pihaansa, meni tupaan ja pyysi miestään menemään vieraita vastaan. "Metsämiehiä varmaan"; arveli aviopari.
Isäntä otti kuistilla meidät lämpimästi vastaan, ja vierailu oli kaikin puolin hoitava. Saatiin 'masennuksen vaippa' edes hetkeksi siirrettyä ystäväni yltä - tämän 1800-luvulta peräisin olevan pirtin ilmapiirissä.
Lähtiessämme jälleen kohti etelää tulivat ystävämme meitä pihalle asti saattamaan. Ihmettelin vähän uskonsisareni outoa olemusta, mutta vasta sähkäpostitse sain siihen selityksen.
Magdaleena oli luullut, että valkoinen auto oli ollut meidän. Mutta nyt hän näki, että me olimme tulleet pihaan juuri vastakkaisesta suunnasta ja sitä paitsi meidän automme oli vihreä. Valkoista autoa ei näkynyt enää ,missään.
Lähdettyämme hän kävi etsimässä vastasataneelta lumelta auton renkaiden jälkiä, mutta mitään jälkiä ei ollut. Mennessään takaisin pirttiin kysäisi hän mieheltään, että mikä kumman auto se valkoinen on voinut olla, johon hän sai heti reippaan vastauksen. "Sen on täytynyt olla se Sweet Chariot.

On todella juhlallista ajatella, että ko. auto on tullut paikalle ennen meitä. Sama taivaallinen ajopeli tuntui ehtineen edellemme monasti myös Eilatissa. Niin helposti kaikki tuntui siellä sujuvan. Onneksi tämä 'chariot' osaa ajaa myös täällä Suomen teillä, liukkaudessa ja sohjossa, sydämemme koleikoissa ja korpiteillä.

Kuva: Salomen Eilatissa maalaama akvarelli "Sweet Chariot".

Pääsiäisen jälkeen

On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun palasimme Eilatista kotimaahan. Lentokentälle saapuminen oli yhtä juhlaa. Osa Salomen suuresta perheestä odotteli tulohallissa aukirullatun banderollin kanssa, jossa maailman paras mummi toivotettiin tervetulleeksi. Minuakin mies odotteli valkoisten ruusujen kanssa. Oli turvallista painautua tutunhajuista takkia vasten, tuntui, että olen kotona.

Kuusi viikkoa oli kulunut Israelissa kuin kuusi päivää. Kun päiviimme Eilatissa oli löytynyt rytmi, ne alkoivat suorastaan kiitää. Loppuaikana panimme herätyskellon soimaan aamukuudelta niin, että saimme päiviin lisää mittaa. Lopulta oli uskottava, että retriittimme Eilatissa oli ohi, ja oli kiskottava kiinni ylipainoisen laukkuni vetoketju. Mielen pohjalla oli kuitenkin haave siitä, että ensi talvena olisimme jälleen samassa paratiisissa. Ehkä olisimme silloin suuremmalla joukolla. Ehkä jotkut kanssamme blogi-matkaa tehneet olisivat mukanamme. Suunnittelimme, mitä kaikkea silloin ystävien kanssa yhdessä voisimme tehdä: kirjoittaisimme, maalaisimme, kävelisimme, uisimme, kävisimme ihmettelemässä erilaisten seurakuntien tilaisuuksia ja kokoontuisimme keskenämme vaikkapa alakerran synagogan rauhaan.

Koska itse nautimme olostamme - levosta, kauneudesta, hyvästä ruuasta ja monista mukavista puuhista, luotamme siihen, että ystävämmekin tulisivat viihtymään. Niinpä esitänkin tässä Salomen ja minun yhteisen kutsun: jos Jumala suo -  ja rauha jatkuu -  niin emmekö lähdekin tammikuussa 2014 joukolla Punaisen meren rannalle!

Jos aika Eilatissa kului kiitämällä, sama vauhti jatkui täällä koti-Suomessakin. Kirkkovuodessa laskeuduttiin ensin paastoon, ja sen jälkeen päästiin juhlimaan pääsiäistä. Piirtämäni tyttö viipyy vielä pääsiäisen tunnelmissa. Hän on täynnä pääsiäisen iloa, ihmetystä ja rauhaa. Pääsiäinen ei pääty juhlapyhien loputtua, sen ihmettä voi pysähtyä miettimään vaikka joka päivä.