Turvakaupunki

"Rukouselämä on hetkestä hetkeen yhä uudestaan tätä samaa: kohtaamista Jumalan kanssa. Minä multa saan täyttyä hänen rakkautensa vedestä." (Anna-Maija Raittila)

Makaan sängylläni umpipuhkiväsyneenä kokopäiväisestä vaeltelusta kaupungin mukulakivikaduilla. Ilta-auringon valtaisa valo ja lämpö valuvat kasvoilleni. Se tuottaa mielihyvää, antaa voimaa ja turvaa. Kaksi ilta-auringonpuoleista ikkunaa katsovat kauas merelle. Vastarantaa ei näy. Kaukaisuuden viivan pysähdyttää toisessa laidassa vanha lehmus ja toisessa vanhan hansatalon pääty. Raollaan olevasta ikkunasta kuuluu hyvin pienen lapsen ja hänen isänsä puhetta, sekä kyyhkysen  lempeää kujerrusta.

Olemme viettämässä venytettyä viikonloppua kaupungissa, jonka perustamisvuotta ei tiedetä, mutta asutusta tällä paikalla tiedetään olleen jo 4000 vuoden ajan. Vuonna 1995 valittiin tämä kaupunki yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi. Keskiajalla täällä on ollut 17 valtavaa kirkkoa. Niiden raunioituneita päätyjä näkyy kaupunkikuvassa joka ilmansuunnassa. Vain yksi näistä kirkoista on säilynyt ehjänä ja on yhä toiminnassa, museona, mutta samalla myös jumalanpalveluskäytössä.

Olemme Visbyssä. Kaupungissa on tällä hetkellä valtaisasti turisteja, eikä syyttä; onhan kaupungin lempinimi "Rosornas stad", ja nyt juuri on ruusujen aika herkullisimmillaan. Turistien vuoksi meidän on ollut antoisinta kierrellä kapeita kujia varhain aamulla, jolloin kadut ovat ylellisen tyhjät, turistien vielä nukkuessa. Vaikka ruusuisia kujia olisi kaupungissa vaikka muille jakaa, tulin minä eniten kosketetuksi kadusta, jonka varrella on 1500-luvulla ollut sekä nais-että miesluostari. Harmaan, vaatimattoman kadun nimi oli Klosterbrunnsgränd = Luostarikaivonkuja. Tällä kujalla koin jotakin läpitunkevan syvää. Ja kaivokin oli yllättävästi yhä tallella.

Heti jo ensimmäisen aamumme varhaisina tunteina kiipesimme rantakalliosta pala palalta louhitun kallionkielekkeen korkeimmalle kohdalle. Sieltä aukeni mystinen näkymä keskelle kaupungin pikkuruista toria. Torin toisessa laidassa törröttivät Pyhän Katariinankirkon n. 25-30 m korkeat kylkiluut kohti taivaita ja kirkon kattokaarien takaa aukeni aava meri. Täältä ylhäältä näkyi torin toisella laidalla myös hyvin mieheni ruotsinpapan, kaupunginlääkärin, virka-asunto ja vastaanotto. Mieheni "matkusti" tänne sodan aikana, 2-vuotiaana, nälkää, kuolemaa ja riisitautia pakoon. Kyseisen kaupunginlääkärin oli määrä ottaa sotapakolaiseksi Suomesta n. 6-vuotias tyttö, mutta kun hän näki laivasta tuodun, pienen, alkavaa riisitautia sairastavan pojan, koppasi hän lapsen syliinsä, ilmoitti vastaanottohenkilökunnalle, että tämän hän ottaa, ja jätti vaimonsa hoitamaan kaikki typerät paperisotkut.

Mittasimme nyt siis Visbyn katuja 2-vuotiaan, 3-vuotiaan jne. mittayksiköllä. Oli pituuksia, leveyksiä ja korkeuksia, jotka olivat oudosti muuttuneet. Ja nyt, 60 vuotta myöhemmin minä ja mieheni olimme 'tiimi'. Sain kuulla ja uskoa sen todeksi, että kaikki sotalapsitarinat EIVÄT ole olleet surullisia ja traumaattisia. Toisille Ruotsi sai todella olla 'henki ja elämä'.

Kun sanoin, että tässä kaupungissa me olimme tiimi, tarkoitan sitä, että toinen meistä oli vain ja ainoastaan kertoja ja toinen kuulija. Kertojan rooli on tärkeä, mutta kiinnostuneen kuulijan osa aivan yhtä merkittävä.

Kiitos Isä sinulle, joka myös meitä aina kuulet. Kiitos ystäville ja omaisille, jotka jaksatte meitä yhä kuunnella, vaikka meidän vanhempien henkilöiden 'höpinät' yleensä ovatkin varsin pitkästyttäviä.
Taivaallinen Isä - olemmeko me Sinun mielestäsi pitkästyttäviä, ja mikä ON ylipäätään ihminen, että Sinä häntä kuulet? Niin, että "minä multa", saan päivittäin täyttyä Sinun rakkautesi vedestä. Kiitos siitä... ISÄ.