Etsintäkuulutus

Kuva: Akvarelli Martta Wendelinin maalauksen mukaan. Salome.

Kadonnut, kadonnut. Nyt on monilta lahjakkailta maamme kansalaisilta kadonnut työ, ja niiltä joilla sitä yhä on, on kadonnut työnilo. Seitsemän pientä kääpiötä lauloivat aikanaan Lumikki-elokuvassa ..."ain laulain työtäs tee...vihellystä...ain laulain työtäs tee...". Teetkö sinä laulaen omaa työtäsi?
Erään tuttavani vanhan pirtin hirsiseinällä on käsin kirjailtu seinävaate, jossa lukee:" Ilo työssä on Jumalan lahja." Jaksan sitä joka kerta heillä käydessäni ihailla ja sen sanomaa miettiä. Onko tämä 'ilon lahja' otettu meiltä vallan pois, kun nyt puhutaan enemmänkin työuupumuksesta kuin ilosta?

Miksi työ ei ikinä lopu ja miksei sillä rikastu? Sitä kysyy tänään moni.

Jumala lausui aikanaan Aadamille kovat sanat: "Otsasi hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen." (1 Moos.3:19) Syntiinlankeemus muutti koko alkuperäisen järjestelmän.

Työn luonne on sukupolvien aikana valtavasti muuttunut. Vielä minun isovanhempieni aikaan tehtiin maassamme työtä enimmälti 'henkensä pitimiksi'. Kaikki se mitä kotona tarvittiin piti itse tuottaa. Ei silläkään työllä rikastuttu, hyvä jos sai edes vatsansa täyteen. Jokaisen perheenjäsenen työpanos oli maatilataloudessa tärkeä, myös lasten. Ei ihme, että Sananlaskut moittivat laiskaa ihmistä:

"Kuinka kauan sinä laiskuri, makaat, milloin havahdut unestasi....makaa vielä hetki, niin köyhyys käy päällesi kuin rosvo, puute niin kuin röyhkeä kulkuri." (Sananl. 6:9-11)

Tänään useat meistä ovat saaneet itse valita mitä opiskelevat. Räätälin pojasta ei ole enää pakko tulla räätäliä. Meillä on oikeus miettiä mistä työstä pidämme ja mihin sovimme. Siitä on tullut miltei osa persoonaamme. Mutta vaikka työ olisi kuinka motivoivaa ja mukavaa, voi työn ilon viedä moni seikka. Itse olen saanut kokea työpaikkakiusaamisen kurimuksen. Siihen ei tarvittu kuin yksi kenkku ihminen, ja ilo oli poissa.
Tämän päivän keski-ikäiset kertovat, että työn vaatimukset kasvavat niin, että alkaa itseluottamus mennä, ja työn menettämisen uhkakin vaanii yhä useampia. Riittämättömyyden tunne on omien nuorten tuttavieni silmiinpistävin seikka; ei pelkästään työpaikalla vaan myös kotona. Oma tyttäreni, neljän murrosikäisen äiti, tulee usein puhelinlinjaa myöten raskaan työpäivän päätteeksi kohti sitä ainoaa korvaa, jolle kehtaa valittaa - äitiä. Tekemättömät kotityöt, lasten kuskaaminen harrastuksiin, kotimatkalla ruokakaupassa käynti, samalla kun työpaikan asiat vielä kulkevat mukana.  Elämä tuntuu jopa kuulijastakin yhdeltä suurelta töihin-kotiin-töihin oravanpyörältä.

Eräs 50-vuotias lääkäri-ystäväni puuskahti samanoloisessa tilanteessa seuraavasti: "Kunpa edes tietäisi kenen piikkiin tämä kaikki oikein menee." Se oli viisas kysymys. Mutta miksiköhän me suostumme tuohon kaikkeen? Kuka meitä piiskaa? Elämä on tässä ja nyt. Vähempikin riittäisi. Sitäpaitsi sinä itsekin olet tärkeä. Ei omaa aikaa kukaan sinulle anna, ellet itse päätä sitä itsellesi suoda. Älä suostu kynnysmatoksi. Siitä ei ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Siitä syntyy vain itsesääliä ja katkeruutta, ja kukapa katkeraa ihmistä jaksaa tai edes sietää?
Tähän loppuun liittämästäni aforismista saattaisi olla jollekin uupuneelle avuntynkää tai edes hippu mietittävää:

*Tärkeintä ei ole se, miten on - vaan miten otan sen. Toinen kulkee kiittäen, toinen nuristen*.