Saimme matkaviikollamme viettää yhden kokonaisen päivän kuunnellen Inkerin kansan kohtaloita. Miettiessäni tänään tätä kirjoitusta ja muistellessani heiltä kuulemiani kertomuksia, alkoi Pekka Salmisen sanoittama laulu 'Tuhkasta nousee aamu' soida sisimmässäni.
Sanat menevät näin:.
"Moni tänään kulkee tietään itkien, joskus kuolemaansa hiljaa etsien.
Tappioiden taakka mustaa sydämen, avun huutoa vain kukaan kuule ei.
Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen.
Tuhkasta nousee aamu, jos vain uskot Kristukseen.
Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen...
tuhkasta nousee aamu, rakkauden"
Meidän viikon pituinen Pietarinmatkamme ei ollut pelkkä hupailumatka, jossa kaksi mummoa möhli milloin missäkin kommelluksessa. Ei - oikeastaan se oli 'tiplomaattimatka'. Esimerkiksi tapaaminen Inkerin kirkon pastori Väinön kanssa oli talouspainotteista tiplomatiaa. Kyseessä oli hänen seurakuntansa diakoniatyö ja heidän kirpputoriinsa liittyvät käytännön asiat.Tiplomaattineuvottelu se oli, vaikka pastori tulikin palaveriin tunnin myöhässä ja housut savessa - suoraan kaalipelloltaan!
Olen erään suomalaisen, kristillisen nuorisojärjestön kanssa saanut yli kymmenen vuoden ajan olla tuomassa tämän pienen seurakunnan kirpputorille tavaraa. Matkoja on meille 'kilomummoille' kertynyt noin neljä-viisi vuodessa. Kilomummo-nimi tulee siitä, että Venäjän tullissa kukin autossa matkustava saa tuoda rajan ylin max 50 kiloa tavaraa. Niinpä kilomummot ovat autossa tosi arvokkaassa asemassa. Meidän porukassa on yleensä niin monta 'mummoa', että kullakin kertaa tavaraa on saatu kuljetettua n.300 kiloa.
Nyt saimme Magdaleenan kanssa pastorilta kuulla, että noin kolmasosa kaikista kirkon menoista maksetaan juuri tämän kirpputorin tuotolla. Se oli voimaa antava uutinen, sillä tavaran pakkaaminen ja mustien jätesäkkien raahaaminen tuntuu ajoittain melko raskaalta ja vähintäänkin omituiselta.
Toinen 'tiplomaattitapaaminen' oli kulttuuripainotteinen. Vierailimme lämpöä ja kärsimyksen tuomaa viisutta säteilevän inkerinsuomalaisen Lyylin kodissa.
Minulta on juuri näinä päivinä tulossa painosta Vihtorin, kesällä 90-vuotta täyttäneen inkeriläismiehen elämänkerta. Hänen valokuvanäyttelyvierailustaan Pietarissa kerroin joku aika sitten.
Vihtori ja Lyyli asuvat viereisissä inkeriläiskylissä ja he käyvät samassa kirkossa. Kun Lyyli aikanaan oli sattumalta joltakin kuullut Vihtorin kirjasta, kertoi hän minulle ujosti, että kyllä hänkin on pitänyt siperiankiertomatkallaan päiväkirjaa. Otin siis viime keväänä senkin työn mietintään. Nyt kävimme hänen mökissään kuvaamassa vielä pari kirjasta puuttuvaa valokuvaa.
Inkeriläiskansan ankaraa historiaa olen siis saaneet mahdollisuuden tutkia hyvinkin henkilökohtaiselta tasolta, tuttujen ja rakkaitten ihmisten silmien ja sydämen tasolta.
Selvittyämme Magdaleenan kanssa monimutkaisesta, mennen tullen kolme kulkuneuvoa sisältäneestä kotimatkastamme takaisin Pietarin kortteerillemme, istuimme innolla työpöytämme ääreen ja teimme yhteisvoimin Lyylin kirjaan lopullisen taiton ja painoimme nappulaa - lähetä. Toivottavasti molemmat kirjat saadaan pastorin joulukuisen suomimatkan yhteydessä toimitettua näille kärsimyksen kultaamille vanhuksille.
Tekstini alussa ollut hengellinen laulu viiltää syvältä kaikkea inhimillistä kärsimystä, niin mennyttä kuin nykyistäkin - niin Filippiineillä kuin täällä kotisuomessakin - Oulussa, Kouvolassa, Salossa - sukulaisten perheissä ja naapurissa. Kunpa lähimmäisenrakkautta löytyisi jokaisen yksilön ja perheen rinnalle, korvaamaan edes hipun siitä tuskasta mitä tänään keskuudessamme koetaan, aineellisen tai henkisen perusturvan sortuessa.
Alakuvassa on Lyylin kotitalon portti. Tämän portin Lyyli joutui 5-vuotiaana sulkemaan. Kymmenen vuotta kestänyt Siperianmatka oli silloin alkamassa. Mutta Lyylin perheessä tapahtui harvinainen ihme. HE pääsivät takaisin - omalle kylälleen ja kaiken kukkuraksi takaisin omaan kotitaloonsa. Toista moista tarinaa en ole inkerinmaalta koskaan kuullut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti