Poika on meille annettu...

Outo aamu. Olisi aika kirjoittaa blogiteksti, ja ensimmäisen kerran sitten ikinä, ei varastossani ole odottamassa ainuttakaan aihetta. Tavallisesti niitä on useitakin hautumassa. Kuljin ja mietin ja sitten alkoi korvissani soida otsikkoni sanat...'poika on meille annettu'. Ajattelin sen johtuvan siitä, että on adventin aatto, mutta jo heti samalla tiesin, että siitä ei nyt tällä kertaa ollut kyse. Odotellessani asia selvisi. TÄMÄ poika oli se, joka istui viime torstaina vieressäni Viipurissa, humanitäärisen pikkubussimme hämärällä takapenkillä, ja jolle olin tuomassa hänen suomalaisen taustajärjestönsä lähettämiä palkkarahoja.
Tämä poika oli toden totta meille annettu, siitä tapahtumasta tosin on nyt kulunut jo 20 vuotta. Me vanhenemme, mutta hyvät tarinat eivät vanhene ikinä, ja tämä tarina on sellainen.

Tänään Venäjälle saa mennä omilla kulkuneuvoilla ja asua missä tahtoo, mutta näin ei ollut vielä niinkin lyhyen aikaa taaksepäin kuin 20 vuotta sitten. Silloin olimme matkassa isolla bussilla ja isolla joukolla. Yövyimme Moskova-hotellissa ja sunnuntai-aamuna menimme - kuten aina - suureen baptistikirkkoon jumalanpalvelukseen, ja sitten lähtisimme kohti koti-Suomea.
Kirkko oli aivan täpöpäynnä kansaa. Heitä oli seisomassakin käytävät täynnä. Silloin huomasimme, että kirkon etuosassa oli syvennetty ikkunalauta ja sinne aloimme raivata tietämme ja sinne me 'mummot' lopun kaiken kipusimme kököttämään. Sieltä korkealta näki alttarinkin, vaikka kirkon etuosakin oli aivan täynnä seisovia ihmisiä.
Kun emme ymmärtäneet liturgiasta mitään tuntui siltä, kuin muut aistit olisivat herkistyneet. Näin edessämme seisovan väkijoukon keskellä pienen, noin kymmenvuotiaan pojan. Hän oli hyvin keskittynyt kuuntelemaan  seremoniaa. Ihmettelin miten hän saattoi seistä siellä niin yksin. Ilmiselvästi kukaan äiti ei ollut lämmöllä lähettänyt häntä matkaan. Hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu ja näin päänahassa outoja valkoisia viivoja, ikään kuin arpia. Sinisten kuluneiden housujen puntit olivat liian lyhyet ja housuntakamuksen oli joku kursinut kasáan valkoisella rullalangalla. Sydämeni lämpeni ja samassa kuulin sisältäni pienen äänen, joka kuiskasi: "Sinä tulet pitämään huolta tästä pojasta." Miten ikinä se voisi olla mahdollista? En osannut silloin sanaakaan venäjää, ja poika seisoi keskellä väentungosta. Tehtävä mahdoton, totesin.
Mutta silloin jatkui sama hiljainen ohjanta. Suoraan edessämme olevassa kirkonpenkissä istui kaunis nainen, vieressään muutama samanikäisen oloinen lapsi kuin poika, jota olin niin hartaana katsellut. Jostakin käsittämättömästä syystä pyysin tätä naista kirjoittamaan lapulle hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Hän vähän säikähti ja sanoi ..."net, net, net mama", mutta pyytäessäni sitä yhä, kirjoitti hän lapulle pyytämäni tiedot. Mitään tämän enempää ei kirkossa tapahtuntut.
Kotona vein lapun virolaiselle tuttavalleni joka suomensi naisen tekstin: Svetlana Vasiljekovna, detskij dom = lastenkoti. Koska tiesin, että mieheni oli lähdössä kolmen viikon kuluttua tavarakuorman kanssa Pietariin sovimme niin, että hän kävisi tutustumassa tilanteeseen...eli mistä tässä kaikessa oikein oli kyse.

Tämän enempää en nyt kerro. Palaan tarinaan muutaman päivän päästä, omalla vuorollani.
Mutta tuo pieni lause..."poika on meille annettu" on palanen Jesajan kirjan messiasennustusta. Se on kirjoitettu luultavasti pakkosiirtolaisuudessa Baabelissa 540 vuotta ennen Jeesuksen syntymää.
Jes 9; 5
" Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu,
  jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on
  Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala,
  Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas."

Rauhanruhtinas varmasti toivoisi, että adventtiaikamme olisi rauhallinen ja onnellinen.