Tainnuttava takaisku

Joulu tulla jolkuttaa kera kurjan harmaan sateen, ainakin täällä etelässä. Ja minä kirjoittaa jolkutan jatkoa aiheeseen, jonka aloitin jo viikkoja sitten jouluisella otsikolla "Poika on meille syntynyt, lapsi on meille annettu." Kuva, joka minulla tänään on tekstini kostukkeena on ehkä joskus vuosi sitten jo ollutkin blogikuvanani, mutta otan sen uudelleen käyttöön nyt, koska kuva on aina liittynyt juuri tähän tarinaan, jonka nyt tässä teidän kanssanne jaan.

Viime kerralla kerroin, että Oleg-poikamme halusi lähteä opiskelemaan kansainväliseen opetuslapseuskouluun Ukrainaan, joka meille sopi vallan mainiosti. Koulu alkaisi alkukeväästä. Olin tammikuussa humanitäärisen ryhmäni kanssa matkalla Pietarin eteläpuolella sijaitsevalle inkeriläiskirkolle, ja samalla kun olimme viemässä sinne avustuskuormaa olin ottanut mukaani myös melkoisen summan rahaa, jolla oli määrä maksaa Olegin matkat ja koulumaksu Ukrainassa.

Kun olimme ylittäneet valtion rajan tankkasimme eräällä huoltoasemalla, sekä auton että itsemme.

Seuraavalla taukopaikalla jouduin kauhukseni toteamaan, ettei minulla enää ollut kukkaroa - ei suurta eikä pientä summaa rahaa. Kun kukkaroa ei  löytynyt auton lattialtakaan jouduimme kylmästi toteamaan, että-- ollutta ja mennyttä --- sen on täytynyt jäädä edellisen bensa-aseman tiskille.

Kun Oleg-poikani kukkaron katoamisesta kuuli, oli hän vakuuttunut siitä, ettei hänen lainkaan kuulunut edes lähteä tähän koulutukseen. Merkkinä oli se, ettei äidillä voinut olla toista samansuuruista summaa. Ja vaikka olisi ollutkin, olisi sen lahjoittaminen ollut hänen mielestään kohtuutonta.

Kun kotimatkamme alkoi, muistutti Oleg minua, että muistaisin käydä siinä samassa bensa-aseman kahviossa minne arvelin kukkaróni jääneen. Minua hymyilytti poikani naivius. Venäjä, bensa-asema ja paljon rahaa???

Tosi nolona tottelin häntä kuitenkin. Kysyin tiskin takana palvelevalta mieheltä, onko tänne perjantaina jäänyt eräs kukkaro? Voi miten tyhmäksi tunsinkaan itseni!!  Bensa-aseman omistaja oli itse paikalla ja tuli kysymään minulta yhtä tyhmän kysymyksen:"Minkähän värinen tämä kukkaro oli?" Sitten hän vielä tarkisti minkä pankin pankkikortti siellä mahtoi olla sisällä…ja sitten hän toi mustan kukkaroni ja kysyi, mahtoiko se olla tämä. Annoin kiitollisena henkilökunnalle kahvirahat ja autossa kävin tarkastamaan kukkaroni sisuksia. Kaikki oli kohdallaan, paitsi että...kuva, joka oli ollut kukkaroni läpinäkyvässä muovilokerossa oli otettu sieltä pois ja siirretty sen suuren rahapinon päälle, joka oli kukkaron sisuksissa. Mitä kuva onkaan puhunut sille, joka kukkaroani on tutkinut? Ehkä juuri sen mikä oli totuus. Että tämä suurehko summa rahaa oli korvamerkittyä rahaa juuri tälle Herralle, joka kuvassa auttaa nuorta uupunutta. Ja juuri niinhän asia todellisuudessa olikin.