Perspektiiviä - kiitos!

Kuvassa kaksi pientä inkeriläispakolaista kaukana kotoaan, jossakin päin Siperiaa. Kuva liittyy tämän blogin lopussa olevaan tekstiin.

Joulukuun alussa ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä oli artikkeli Helsingin Sanomien - maailman kriisialueilla työskentelevältä nuorelta lehtikuvaajalta - Sami Kerolta. Lehtiartikkelin painava otsikko oli "PULLO  PERSPEKTIIVIÄ  - KIITOS".
Sami kertoi lehtiartikkelissaan olevansa raivoissaan, palattuaan kriisialueilta koti-Suomeen ja joutuessaan täällä kuuntelemaan, kuinka aikuiset ihmiset känisevät jonninjoutavista asioista, kuten lounassalaatin tuoreudesta. Hän sanoi olevansa vihainen hyvinvoivan pallonpuoliskon kansalaisille, jotka eivät tajua, kuinka käsittämättömän onnekkaita he ovat. Hän tunnusti olevansa täysin samaa mieltä norjalaisen kirjailijan Erlend Loen kanssa siitä, että perspektiiviä pitäisi myydä pullotettuna kaikissa lähikaupoissa.

Joku on joskus jossakin sanonut, että ihmiskunta kestää hyvin pahoinvointia ja katastrtofeja, mutta hyvinvointia ei ollenkaan. Siinä menevät kansat pikaisesti pilalle.Tottahan tämä onkin. Olemmehan historiasta lukeneet niin monen mahtavan valtion korkealta kaatumisen.
Täytyy myös ihmetellen todeta, kuinka pian ihmiskunnan muisti unohtaa omatkin katastrofinsa. Minä, vielä aivan elossa oleva mummeli, muistan kyllä sotakonelaivueen kammottavan jylisevän äänen kun se lähestyi Helsingin ilmatilaa. Kuinka niin pieni saattoikin tajuta sen vaaran ja pelon, mitä tuo ääni kantoi muassaan? Ehkä sen vaistosi läsnäolevista aikuisista. Mutta kuinka moni muistaa sen, että näistä Suomen sotavuosista ei ole kulunut kuin yhden sukupolven pituinen ajanjakso?

Ihmiskunnan muisti on todella lyhyt. Sen joutui Sami itsekin artikkelissaan tunnustamaan. Hän kertoi, että jo viikon kuluttua hän itse löytää itsensä mussuttavan harmista, kun laajakaista ei jaksa pyörittää videota teräväpiirtona, vaikka hän jos kuka tietää, ettei sillä oikeasti ole mitään tekemistä ihmiselämän kanssa.

Minä olen pari viime vuotta ollut aikamoisessa myllytyksessä tunteineni. Sain silloin tutkittavakseni erään vanhan inkeriläismiehen päiväkirjat hänen perheensä siperiankarkoituksen vuosilta - työstääkseni niistä kirjan hänen suvulleen ja ystävilleen. Tämä 18-vuotiaana karkoitukseen joutunut poika oli pitänyt  koko 15 vuotta kestäneen siperiankierroksensa ajan päiväkirjaa, ja vaikeimpina aikoina tyhjiksi jääneet aukot hän oli täydentänyt 1960-luvulla, kun oltiin taas päästy kotiin Inkeriin ja pelkokin oli alkanut vähin erin hellittää.

Sain kirjan valmiiksi täksi jouluksi ja toivon, että se löytäisi myös monta nuorempaa - niin suomalaista kuin inkeriläistäkin lukijaa - ettei totuus unohtuisi ja arkeen  tulisi perspektiiviä. Kirjan nimi on ARMOA EI -  SIPERIAAN. Minä en ole tätä nimeä keksinyt. Joku oli sitä vanhalle miehelle ehdottanut ja hän oli sen heti hyväksynyt sanoen: - "Se on hyvä. Se on miehekäs nimi!"

Alle liittämäni kuva on kirjasta nimeltä 'Maailman kaunein tyttö'. Tässä kuvassa minun mielestäni varjot tuovat tunnelmaan upeasti perspektiiviä. Ja näinhän se on oikeassakin elämässä. Kun on valoa, on aina myös varjo läsnä.