- kas vaan, kuinka ollakaan - 'Hyvää yötä'.
Eilisiltainen teksti osui minussa yhä asuvaan opettajaan mukavasti tössähtäen.Tekstissä puhuttiin apostoli Paavalin rankasta lupauksesta Timoteukselle, jota hän ensimmäisessä kirjeessään kutsuu 'oikeaksi pojakseen'. Toisessa kirjeessään tälle rakkaalle pojalleen hän sanoo näin:
2 Tim.1:3 "...Muistan sinua rukouksissani lakkaamatta öin ja päivin."
Kirjan kirjoittaja Richard Bewes käy tässä jaksossa ihmettelemään, kuinka kukaan voi tällaista mennä lupaamaan. Asia taisi jopa jäädä häntä kismittämäänkin, koska loppujaksossa kertomusta hän kehittelee itselleen ja lukijoilleen muistisäännön, joka saattaa pikkuisen meitä auttaa näissä rukousmuistamisissamme. Juuri tämä hänen muistisääntönsä väräytti minussa niitä opettaja-aikojen haalistuneita muistoja. Niitähän aina lapsille keksittiin. Hartauskirjan rukousmuistion pohjalta piirsin tähän blogiini seuraavan, vähän 'köpsän' kuvan.
Minulle tästä sormi-ideasta oli paljon hyötyä. En kylläkään jakanut aiheita samalla tavalla kuin kyseisen kirjan kirjoittaja, mutta hyvin hän oli omat aiheensa niputtanut. Hän painotti sitä, että koska peukalo on meitä lähinnä, laitetaan siihen omaiset ja perhe, pikkurilliin kuuluvat meidän omat henkilökohtaiset pikku rukouksemme. Pianistit kutsuvat nimetöntä nk. 'heikoksi sormeksi', joten siihen hän laittoi sairaat, pakolaiset ym. ja etusormeen ja keskisormeen sijoittuivat kaikki päättävillä paikoilla olijat.
Itse rukouksesta haluan kertoa erään tarinan - kuukauden takaiselta matkaltamme Itkumuurille. Ei milloinkaan tälle paikalle saavuttaessa voi olla kokematta niiden miljoonien ja miljoonien rukousten muokkaamaa ilmapiiriä, joka tätä paikkaa ympäröi. Saman rukousvaipan alle saavat Itkumuurilla kietoutua niin oman kansan rukoilijat kuin me vierailijatkin. Väkeä naistenpuolella muuria oli niin paljon, että kesti sievoinen tovi, ennen kuin pääsimme koskettamaan tätä vuosituhansia vanhaa, pyhän kaupungin Länsimuuria. Kivilohkareiden raot olivat täpötäynnä pieniä lappusia. Oli jopa vaikeaa löytää koloa jossa muutamat omani olisivat pysyneet.
Kotona koin tarvetta kertoa eräälle miepuopleiselle sukulaiselleni, kuinka olin jättänyt hänen sairautensa Itkumuurin rakoon. En olisi ikinä arvannut, miten suureen arvoon hänen sisimmässään pieni tekoni nousi. Olin kuulevinani syvää liikutusta ja sitten hän sanoi, että Itkumuurille hänkin haluaisi päästä käymään, muttei koskaan pääse.
Kuten ruumiissa on jäsenensä, niin on meillä kullakin oma paikkamme edistäessämme Jumalan suunnitelmien toteutumista. Minun paikkani taisi tällä kertaa olla juuri tuossa - työntämässä pientä, mitättömältä tuntuvaa lappua vanhan kivimuurin koloon.
Kuva:
Tämä suuri maalaus Vanhan kaupungin juutalaiskorttelissa kuvaa sitä, miltä kaupungin pääkatu Gardo on näyttänyt Jeesuksen aikaan. Eteen oikealle taiteilija on maalannut oman poikansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti