Peruutuspeili

 Kuva: Vanhassa vara parempi - vai onko?

Omista lapsenlapsistani ensimmäin pääsi ylioppilaaksi tänä keväänä. Juhla pidettiin Helsingissä, Merimelojien majalla, pienellä saarella, jonne vei pikkuruinen kävelysilta.
Näin erikoinen paikka juhlan viettoon oli valittu siitä syystä, että pojan isän puoleisesta suvusta valmistui tänä keväänä kaksi muutakin ylioppilasta. Suku päätti siis laittaa kaikki kolme juhlaa nippuun - viettää niitä komeasti yhdessä. Näin ei sukulaisten tarvinnut lentää saman päivän sisällä kolmeen eri juhlakotiin.
Muutakin hyvää tällaisessa yhteisjuhlassa oli. Kun paikalle oli tilattu sekä ruoka, että tarjoilijat, saivat myös ylioppilaiden äidit istua rauhassa pöydissä, syöden ja seurustellen. Ei ollut kiirettä eikä stressiä - ei ennen eikä jälkeen juhlan.
Mutta eihän tällainen komeus kotoisten juhlien suloisuutta voita. Oliko se Eino Leino, joka sanoi, että " Kun väki vähenee, pidot paranee."

Minulle itselleni tapahtui näiden juhlien aikana uusi, outo oivallus. Paikalla oli vajaa sata ihmistä, joista tunsin vain osan - tyttäreni puolison lähipiirin. Silti jouduin toteamaan, että ellen minä olisi mennyt vuonna 'yks' ja kaks' erään tietyn - laulavan ja tanssivan miesopettajan kanssa naimisiin - ei KUKAAN näistä ihmisistä olisi täällä tänään. EI kukaan. Se oli pöyristyttävä ja suorastaan pelottava oivallus. Olen suvun matriarkka, enkä siitä osastani pääse mihinkään.

Kun viime vuonna täytin pyöreitä vuosia pidin perheelleni juhlapöydässä pienen improvisoidun puheen. Vertasin siinä elämäämme maratonjuoksuun. Kierrokset on juostava --- miten kuten kukin jaksaa--- mutta tärkeintä jokaisessa juoksussa on loppukiri. Siinä ratkeaa voittaja. Sanoin, että nyt alkaa minun elämässäni loppukiri, ja että minun tärkein tehtäväni sen aikana on rukoilla lastenlasteni puolesta. Oli yllättävää kuulla kun vanhin tyttäreni tämän kuullessaan huudahti aivan spontaanisti, että - " hyvä äiti ". 

Meidän mummojen rukoukset siis kelpaavat, vaikka sen oman uskon ja rukouselämän laita olisi vähän 'heikun keikun'.  Sitä paitsi - enhän minä itsekään tyttäreni iässä ollut vielä osannut Isän käteen tarttua. En ollut saanut lapsena minkäänlaista uskonnollista opetusta, joten Tie löytyi vasta sitten kun elämä alkoi kovasti keikuttaa ja vene oli jo aivan uppoamaisillaan.

Onneksi saamme luottaa lasten ja ystäviemmekin suhteen siihen, että jokaista Jumala kutsuu...kaksi tai kolmekin kertaa ... itse kunkin elämän aikana. Toivotaan ja rukoillaan, että omiemme vastaus silloin olisi "tahdon".