Kynttiläillallinen

 Kuva: Sloveniaa. Ljubljanan kaupunki korkealta vuorelta alas katsottuna.

Lankalauantai- iltana kello 22.30 sain puhelun Sloveniasta. Tyttärenpojat, 9- ja 11-vuotiaat, olivat päivällä lentäneet sinne tekemään erästä elokuvaa, jonka kuvaukset alkaisivat heti pääsiäispyhien päätyttyä. Alaikäisten poikien huoltajana toimi heidän oma äitinsa.Yöllinen soittaja oli siis tyttäreni. Hänellä oli tunteellista kerrottavaa poikien illalla tekemästä tempauksesta hotellin ravintolasalissa.

Koska lentokoneessa syödystä lounaasta oli jo tuntitolkulla aikaa, oli kasvavilla pojilla illansuussa jo kiljuva nälkä ja kun suuret lautaselliset herkullista pöperöä tuotiin heidän eteensä, oli heidän ilmeitään ilo katsella.
Mutta sitten...
...toinen heistä huomasi hotellin tummalla pihalla oudon mytyn. Se nojasi puistikon puuhun ja istui väsyneen näköisenä jonkin lehtipinon päällä. Kuka se oli, ihmettelivät pojat. Asiaa kysyttiin tarjoilijalta, joka yhä hyöri heidän pöytänsä ympärillä.
- Ai hänkö? Hän on yksi kaupungin kerjäläisistä. Vain hänellä on silloin tällöin lupa tulla lepäämään hotellin pihan rauhaan. Annamme hänelle joskus hotellin keittiöstä sämpylän tai jotain...
Poikien runsaat ruokalautaset alkoivat tämän kertomuksen päätteeksi heitä silmin nähden tympiä ja he päättivät yhteistuumin tehdä tästä tarinasta aivan toisennäköisen. He ilmoittivat tarjoilijalle seuraavaa:
- Nyt on pääsiäinen, eikä tästä illasta kyllä selvitä yhdellä sämpylällä. Me tilaamme tuolle miehelle aterian.
Niinpä pojat tilasivat hänelle kanakeittoa ja kupillisen höyryävää teetä, johon kuului laittaa suklaarakeita.

No - koska kerjäläiselle oli tehty tilaus, kuului hänet kutsua oikein pöydän ääreen syömään. Terassin pöydälle levitettiin pöytäliina ja ateria tuotiin pöytään hopeatarjottimellla. Henkilökuntaa kerääntyi pöydän ympärille tätä ihmetta katsomaan. Kaikki itkivät. Pojat saivat jutella tarjoilijatulkin välityksellä miehen kanssa ja lopuksi mies sanoi:
- Niin kauan kun minä elän, en ikinä tule teitä poikia unohtamaan.

Ennen miehen lähtöä juoksi nuorempi pojista vielä huoneestaan hakemaan sen kaikkein suurimman pääsiäismunansa, jonka hän oli saanut vaariltaan ja jonka hän oli pakannut matkalaukkuunsa odottamaan omaa pääsiäisaamuaan.
Ja niin - suomalainen pääsiäismuna kainalossa ja vatsa täynnä herkullista keittoa ja suklaateetä - katosi eräs Jumalan luoma ihminen - pojilta ja muulta yleisöltä - pääsiäisyön pimeyteen.

Seuraavana aamuna ihmeellisyyden läsnäolo jatkui. Pojat ja äiti heräsivät hotellihuoneessaan tuhansien isojen ja pikkukellojen kilinään, kolinaan, pimpotukseen ja kalkatukseen. Oli katolisen kirkon vuoden suurimman juhlapäivän aamu. Pääsiäisaamu. Herramme oli noussut kuolleista ja siitä riemuitsi tämäkin kaupunki, joka oli 'pullollaan' kaikenkokoisia kirkkoja. Kaikissa niissä vietettäisiin sinä päivänä tunnin välein jumalanpalvelusta. Sen olivat pojat illalla kuulleet ja niihin veisivätkin heidän tämänpäiväiset askeleensa.