Olen aina ollut sillä tavalla lapsenmielinen, että olen nauttinut lasikupuihin rakennetuista asetelmista. Niiden katselemisessa on jotain kiehtovaa, kun ajatuksissaan voi asettua jonkinlaiseen rajattuun minimaailmaan, joka on muusta ympäristöstä erotettu kokonaisuus. Kuvassa olevaan istanbulilaisesta taidemuseosta ostettuun kuplaan saa sentään vähäksi aikaa hieman elämää, sillä lumihiutaleet tai pyry ilmaantuvat maisemaan ravistelemalla.
Vaalien jälkeisellä viikolla näyttelijä Krista Kosonen sai aikaan kuohuntaa tunnustamalla, että hän ehkä elää elämänsä kuin kuplassa, sillä hän ei tunne yhtään ihmistä, joka olisi voinut äänestää perussuomalaisia. Keskustan vaalivoitto ja perussuomalaisten kiriminen kakkospaikalle oli HS:n haastattelussa tunteitaan purkavalle kulttuuriväelle niin kova paikka, että he ilmoittivat, ettei tämä ole heidän Suomensa. Jopa kirjailija Pirkko Saisio rajasi älymystön, kulttuuriväen ja yliopiston tutkijat vain vasemmiston ja vihreiden riveihin.
Kun olin lapsi, niin Suomessa oli vielä olemassa selkeä juopa maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Nyt on kuitenkin eletty monta vuosikymmentä niin, että kansalaisten elämä on tuntunut melko tasa-arvoiselta tai suorastaan tasapäiseltä riippumatta siitä, missä he asuvat.
On valitettavaa, että nyt ollaan palaamassa takaisin luokkayhteiskuntaan. Kummallisinta on se, että juuri ne, jotka kovaäänisimmin puhuvat tasa-arvosta, ovat korottamassa itseään muiden yläpuolelle. Outoa, että he jopa nolostumatta tunnustavat, kuinka elämälle vieraassa kuplassa he elävät vain samalla tavalla ajattelevien kanssa.
Pekka Sauri (vihr.) kirjoitti viisaasti siitä, että Suomi on niin pieni kansa, vain viisi miljoonaa ihmistä, että vaikka meidät pantaisiin kaikki asumaan samaan kaupunkiin, emme silloinkaan vielä mahtuisi maailman 50 suurimman kaupungin joukkoon. Meidän pitäisi kansana keskittyä asioihin, saada ne sujumaan eteenpäin ja onnistua tekemään yhdessä tärkeitä päätöksiä. Kaikenlainen repivä ja hajoittava toiminta pitäisi lopettaa jo alkuunsa.
Olen tyytyväinen siitä, että itse voin sanoa tuntevani kaikenlaisia ihmisiä. Jo ammattinimikkeeni kertovat siitä. Valmistuin aikoinaan kansakoulunopettajaksi, myöhemmin nimike muutettiin perus-
alkuiseksi. Kansa ja perus - olen tehnyt elämäntyöni siis tavallisen suomalaisuuden ytimessä.
Kaikenlaisista sosiaalisista taustoista tulevat sadat lapset ja heidän perheensä ovat olleet elämäni rikkaus.
Koulun lisäksi toinen alue, missä ihmisten kanssakäyminen ei perustu arvoihin ja ammatteihin, on seurakunta. Siellä usko Jumalaan ja Jeesukseen yhdistää erilaiset ihmiset. Uskonnollisen ajattelun mukaan Jumala on isämme, Jeesus veljemme ja me seurakuntalaiset sisaria ja veljiä keskenään. Tästä näkökulmasta erilaiset ihmiset tuovat mielenkiintoisen ja avartavan lisän omaan elämään.
Mieheni on kuulunut säännöllisesti kokoontuvaan miestenpiiriin, joka sai alkunsa srk:n perheleireillä. Nyt piiri on ylittänyt jo 35 vuoden iän, sen jäsenet ovat toimineet hyvinkin erilaisissa tehtävissä yhteiskunnassa työelämänsä aikana. Joukkoon kuuluvat mm. myyjä, psykologi, metsuri-postinkantaja, ympäristötieteitten professori, opettaja ja pari insinööriä. Muurari-rabbikin on pyörinyt välillä piirissä mukana. Veljeys Kristuksessa menee kuitenkin tässä miesporukassa mahdollisten tulo-, omaisuus- tai puolue-erojen, koulutustaustan yms. edelle.
Suomalaisen sananlasku osuu ytimeen sanoessaan:"Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."
Ja Paavali kirjoittaa Room 12:10 "Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan, toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne."
-Joskus elämä saattaa tuntua niin täydeltä ja tyydyttävältä, ettei siihen tunnu mahtuvan toisia ihmisiä eikä Jumala. Käperrymme omaan hyvinvointiimme, rajaamme oman mukavuutemme ja seurustelemme vain niiden ihmisten kanssa, joista pidämme ja jotka sopivat kuvioihimme. Pahimmillaan käy niin, että seurustelemme vain heidän kanssaan, joista on meille jotain hyötyä.
Jumala kuitenkin kutsuu meitä kuplasta, pois mukavuusalueeltamme. Ei ole tarkoitus, että vaalimme vain itseämme, vaan lähdemme liikkeelle.
Aikakirjoista (1. Aik. 4:10) löydämme ystävämme Jabesin, josta olemme tässä blogissa jo aikaisemminkin kertoneet. Jabesin rukous kaikessa lyhyydessään kuuluu näin:
- Jospa sinä siunaisit minua ja laajentaisit minun alueeni. Jospa sinun kätesi olisi minun kanssani ja sinä varjelisit minut pahasta, niin että minä pääsisin kipuja kärsimästä!
Tämä rukous oli niin Jumalalle mieleen, että hän antoi Jabesin pyynnön toteutua.
Ehkä mekin voisimme rohkaistua tulemaan esiin ja pyytää Jumalaa laajentamaan aluettamme. Räjäytetään vangitsevat kuplat ja lähdetään liikkeelle! Astutaan suorastaan uusille poluille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti