Oneiron

On aina kiinnostavaa tarttua uuteen Finlandia-voittajaan, nyt joulunaikaan luin Laura Lindstedtin Oneironin.
Kirja on jakanut arviointien pohjalta selkeästi lukijoita - toiset ovat ihastuneita, heidän mielestään kirjailija on onnistunut luomaan jotain aivan uutta ja ainutlaatuista, toiset taas suhtautuvat valintaan  ihmetellen. Itse en voi sanoa kuuluvani kumpaankaan ryhmään, jään jonnekin puoliväliin.

Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuolleet. He ovat joutuneet jonkinlaiseen välitilaan, jonka pohjana voidaan pitää ruotsalaisen 1600-luvulla eläneen mystikon, Emanuel Swedenborgin filosofiaa, jossa ihmiset ennen helvettiin tai taivaaseen joutumistaan viivähtävät eräänlaisessa odotuksen tilassa. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tämä välitila kestää vain muutamia sekunteja. Kaikki kuitenkin on suhteellista, sillä aikaahan ei ole. Naiset ehtivät kuitenkin puuhailemaan kaikenlaista: he kokoontuvat punaisen peruukin ympärille käymään läpi elettyä elämää, jossa miehet ovat olleet aiheuttamassa pahaa, ovat olleet naisten kuolemiin tavalla tai toisella syyllisiä.  
Elämän ja kuoleman välitila on jonkinlaista haamujen elämää, tuntemukset häviävät, liikkuminen muuttuu, kulkeminen on huojumista ja leijumista. Naisilla on mukanaan sattumanvaraisia vaatekappaleita ja esineitä elämästä, niiden avulla he rakentelevat jonkinlaista asumusta itselleen.

Seitsemän naisen ryhmä muodostuu eri puolilta maapalloa tulleista naisista, joiden elämäntarinat ovat rankkoja. Eräänlaiseksi päähenkilöksi kohoaa juutalainen performanssitaiteilija, joka on näännyttänyt itsensä nälkään. Hänen elämäänsä seurataan pisimpään. Kirja sisältää useita kymmeniä sivuja kestävän jakson, jossa käydään läpi anoreksian yleisyyttä ortodoksijuutalaisten naisten joukossa. (Anoreksiaan vaikuttavat kirjassa esitetyn tutkimuksen mukaan juutalaisten kosher-säädökset, holokaustkokemukset sekä juutalaisen perhe-elämän äitikeskeinen dynamiikka.)

Erikoista mielestäni kirjassa oli se, että vaikka kirja käsittelee kuolemanjälkeistä olotilaa, niin uskolla tai uskonnollisuudella ei ollut kenenkään kirjassa esiintyvän naisen elämässä tilaa. Vain itävaltalainen nuori Ulrika muisteli kasvuympäristössään näkemiään messussa kävijöitä, muttei hänelläkään ollut uskontoon mitään henkilökohtaista kokemusta.
Jäin kaipaamaan kirjaan henkilöä, joka olisi ollut eläessään uskova, miten hän olisi reagoinut kirjan "pelkkää valkoista" -tilanteessa. Mikä olisi ollut hänen suhtautumisensa siihen, ettei vastassa ollutkaan Jeesusta ja enkeleitä? Mielestäni kirjailija päästi itsensä helpolla jättäessään kokonaan uskonnollisen aspektin käsittelemättä.

Kirjassa esiintyy maaginen Oneiron- nimi, jonka sanomalla naiset siirtyvät tasolta toiselle. (Oneironit ovat antiikin taruston unen jumalia.) Unesta ei kuitenkaan kirjassa ollut kyse, sillä naiset joutuvat kuolemaan vielä toisenkin kerran - niin kuin yhdessä kuolemassa ei olisi ollut tarpeeksi! He näkevät itsensä kirjan lopussa kuolleina, sujahtavat kuolleeseen ruumiiseensa ja lakkaavat olemasta.

Naisten kohtalot ovat erilaisia genrejä käyttäen kerrottu kiinnostavasti,  niiden taustana on kuviteltuja lehtileikkeitä, jotka antavat kirjalle dokumentaarista tuntua. Samalla kuitenkin pitkien dokumenttien tuominen kirjaan esim. Swedenborgin filosofian esittely ja monikymmensivuinen anoreksiaselvitys saavat kirjan tuntumaan keskeneräiseltä, aivan kuin siihen olisi vain kipattu kirjoittamisen taustana oleva materiaali mukaan. Näihin sivupolkuihin hukkuu  osittain myös pääaihe - kuolemanjälkeinen elämä -  ja jäntevyys katoaa, kun esim. juutalaisuutta kibbutsiaatteineen käsitellään sata sivua!

No, yhteenvetona voin sanoa, että toki kirja kannattaa lukea, vaikka sen fantasiat minussa eivät innostusta herättäneetkään. Onhan aina mukavaa tietää, missä kaunokirjallisuudessa mennään!

Löysin nelivuotiaan pikku-A:n unohtuneen maalauksen. Hetken sitä kädessä pyöriteltyäni, kuvasta alkoi pyrkiä esiin hahmoja, joita rupesin sitten huvikseni vahvistelemaan.
Ja kas vain, maalauksesta alkoivat nousta näkyviin Oneironin leijuvat naiset : )