Kiitoskukkia.

Ystäväperheemme vaikeimmat vuodet olivat heidän kahden tyttärensä murrosiän vuodet. Kummallakin tytöllä oli omat valtaisan vaaralliset ongelmansa, joille vanhemmat eivät mahtaneet mitään. Eikä syy millään muotoa ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna ollut perheen sisäisessä dynamiikassa. Äiti halusi ja sai olla kotona, jonka mahdollisti -  perheelle riittävän perusturvan antama liikeyritys. Alkoholia ei perheessä nautittu ja puolisoiden välit olivat ehyet.
Silti toinen tytöistä oli 16-17-vuotiaana vähällä kuolla anoreksiaan ja kun nuorempi tuli siihen ikään päätti hän elää miten tahtoo, jolloin sosiaalilautakunta ehdotti kauhistuneille vanhemmille, että olisi paras ottaa tyttö vaikeiksi vuosiksi koulukotiin. Vanhemmat ymmärsivät, että se oli tytön etu - ja uskoivat lapsensa ammattinsa osaavan henkilökunnan hoitoon muutamaksi vuodeksi...tosin sydän verta vuotaen.
Kumpainenkin tyttö voi nyt hyvin. He kouluttautuivat ja loivat itselleen oman näköisensä elämänuran. Toinen hoitaa nyt perhettään ja työskentelee vanhusten parissa hoitoalalla, toinen on valmis kiertämään maailman kriisipesäkkeitä - viimeisimpänä puolen vuoden urakka Nepalissa, yhdessä maailman köyhimmistä maista.
Siis kiitos näistä tytöistä - kumpaisestakin.

Silloin kun kriisi oli pahimmoillaan, opin tyttöjen äidiltä erään tärkeän ohjeen. Hän lähetti joka aamu tyttärilleen jonkin voimia antavan jakeen Isosta kirjasta ja jo matkaevääksi  hän oli antanut heille sellaisen elämänohjeen, että etsisivät joka päivän jonkin asian, josta saattoi kiittää - näytti miltä näytti ja tuntui miltä tuntui. Pimeimpinäkin hetkinä sellaisen saattoi kyllä löytää.

Kun minun silmääni tuli tämä elämää hankaloittava loitontajahermon halvaus totesin, että sain uudelleen löytää esim.oman mieheni. Olenkin ollut aivan liian itsenäinen, jopa niin, että tiemme ja harrastuksemme ovat paljolti ajautuneet aivan omiin suuntiinsa. NYT, menetettyäni joksikin aikaa ajolupani, meidät opetettiin taas kulkemaan samoja polkuja.
- Kiitän siis sairauden myötä saamastani autonkuljettajasta ja yhteisistä juttutuokioista, auton kiidättäessä minua hepreantunnilleni tai niistä tuttavistamme, joiden luo menemme nyt yhdessä - toisin kuin ennen, jolloin hänellä oli aina jokin alibi, koska osasin tehdä kaiken yksinkin.
No niin tietysti osasinkin, mutta kaksin aina kaunihimpi. Siis - kiitos tästäkin elämäni vaiheesta!

Kuva: Ystäväni merkillinen pihalaatoitus syyskuun puolivälissä, 2016.