Tänään illansuussa kokoontuu hovi linnaan. Viikko sitten siellä juhlivat Helsingin koulujen neljäsluokkalaiset ja antoivat aikuisellekin juhlakansalle käytösohjeita kuten: " Ei saa ryysiä, eikä rohmuta." Toivottavasti se illalla muistetaan.
Mieheni kutsuttiin alakoulua käyvien tyttärenpoikiemme seuraksi eräänä iltana, vanhempien asioidessa Helsingissä. Iltapalan syötyään ja iltatoimien sujuttua sutjakkaasti, päätti vaari, että 'he miehet' voisivat ennen pehkuihin painumista katsoa yhdessä TV: stä jonkin stand up- koomikko-ohjelman. Hän ajatteli, että se on hulvatonta ja harmitonta huumoria kaiken ikäisille 'äijille'.
Hän erehtyi. Se ei sopinut heille kellekään! Huumoria oli kyllä, mutta kun se oli maustettu mitä hirveimmällä kirosanojen valikoimalla, sen sopivuus jokaisen kohdalla loppui tasan siihen. Pojat tosin valistivat vaariaan, että - "tällaista tämä on aina."
Voi apua. Siis vaikka kotona ei käytettäisi kirosanoja, ovat nuorten lempiohjelmat niitä väärällään.
Kenen on vastuu maastamme? Opettajat ovat uupuneita ja vanhemmat kädettömiä ja hampaattomia, jos julkinen kasvattaja, TV, saa kasvattaa tulevan polven suomalaiset.
Eräs jo eläkkeellä oleva miesopettaja sanoi kerran, että toivo kasvatuksen suhteen kodeissa on mennyttä, jos vanhemmat joutuvat huutamaan lapsilleen.
Luen par'aikaa erään iäkkään työtoverini juuri ilmestynyttä omaelämänkertaa, jossa hän mm. kertoo jääneensä sotaorvoksi 7-vuotiaana vuonna 1940, nelilapsisen perheen nuorimpana. Kylätoimikunta oli ottanut hänet kummipojakseen ja neljä kertaa vuodessa hän sai käydä heidän kokouksissaan ja tuliaisina näistä visiiteistä oli hänellä muassaan ruskea kirjekuori, äidille vietäväksi.
Hän kertoo myös siitä, kuinka hänestä tuli 10-vuotiaana 'sotilaspoika'. Hänen tekstistään löysin myös sekä sotilaspoika- että pikkulotta- lupaukset. Luin ne läpi moneen kertaan, itku silmässä, ja mietin: "Hyvinvoinnista on näemmä hyötyä vain vähän."
Tähän loppuun liitän näille sotilaspojille opeteltavaksi annetun lupauksen.
Näin siis kasvatettiin lapsia 70-vuotta sitten.
"Kolme on minulle pyhää:
Jumala, koti, isänmaa.
Niiden tunnusten alla
minä palvelen maata ja kansaani.
Uhraan työni
niiden onnellisuuden hyväksi.
Olen maani poika,
ennen kaikkea".
(v.1941)
Vastaisin tähän, että vastuu kaikesta tästä, mistä kerroit, on kaikilla meillä ”elävässä uskossa” Jeesukseen olevilla. Sillä jos uupuneet vanhemmat ja opettajat eivät ole itsekään uskossa, niin Jeesuksen sanoin; miten sokea voi sokeaa taluttaa?
VastaaPoistaMeidän tehtävämme on olla "valona ja suolana" tämän maailman keskellä. Liian usein olemme hiljaa ja piiloudumme silloin, kun meidän tulisi näkyä ja kuulua yhtä rohkeasti kuin ensimmäiset opetuslapset, joista sanottiin, että; "he ovat täyttäneet koko Jerusalemin opetuksellaan".
Meidän tulisi myöskin varustaa lapsemme ja nuoremme kohtaamaan tämän maailman lapset ja nuoret ohjaten, puhuen ja neuvoen.
Jumala puhui Mooseksen kautta Israelin kansalle ja kehoitti noudattamaan hänen käskyjään ja asetuksiaan; 5 Moos.6. 6-9. "Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi.
7.Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi.
8. Ja sido ne merkiksi käteesi, ja ne olkoot muistolauseena sinun otsallasi.
9. Ja kirjoita ne talosi pihtipieliin ja portteihisi".
Näin lapsemmekin oppivat tuntemaan elävän Jumalan ja uskon salaisuuden ja hekin voisivat olla kaveriensa keskellä erilaisina nuorina. Ei se aina vaadi edes puhetta vaan Jumalan lapsina he kyllä erottautuvat joukosta jo pelkällä puhtaalla vaelluksellaan.
Maailma pimenee yhä ja kaiken sallivuus menee yhä pidemmälle. Mutta vastaavasti pimeydessä kirkas valo näkyy aina vain selkeämmin.