Prinsessaelämää

Näin heinäkuussa kun Ruotsin kruunupää, Victoria, vietti 40 v juhliaan, nousi mieleeni tällainen tapaus hieman arkisemmasta prinsessasta.

Pikku-Irene oli ihastunut niin kovasti prinsessamekkoihin, ettei hän suostunut pitämään mitään muita vaatteita. Koko talvi kului jatkuvaan taisteluun äidin kanssa siitä, että olisi pitänyt lähteä pihalle leikkimään, mutta Irene ei millään voinut, koska hän piti niin kovasti prinsessamekostaan, ettei voinut luopua siitä hetkeksikään. Hänelle oli ihan mahdoton ajatus vetää punainen toppapuku ylleen ja kankeat talvitöppöset jalkoihinsa. Irene siveli hellästi turkoosin pitsimekkonsa etumusta (joka tosin oli käynyt hieman nuhjuiseksi) ja julisti äidilleen päättäväisesti - Minä tykkään tästä mekosta. Tää on mun prisessaelämä!

Mitäpä äiti sitten voi, kun lapsella on niin hyvä prinsessaelämä!

Joskus tuntuu siltä, että me aikuisetkin käyttäydymme kuin pikku-Irene. Rakennamme ympärillemme vahvat muurit, joiden läpi mitkään uudet vaikutteet tai ajatukset pääse tunkeutumaan. Varsinkin uskonasioita vastaan rakennetut muurit tuntuvan olevan usein aivan läpipääsemättömät.
Meillä Suomessa varsinkin mielletään uskonasioista puhuminen lähes häiritsemiseksi ja toisen elämään kovalla kädellä puuttumiseksi. Jokaisen usko tuntuu olevan vain tämän ihmisen oma asia. Nuorena se oli helpompaa. Muistan, kuinka rippikouluikäisenä käytiin kiihkeitä keskusteluja ja pitkää kirjeenvaihtoa kavereitten kanssa siitä, tuleeko jokainen omalla uskollaan autuaaksi.

Tarvitaan erityisen tarkkoja tuntosarvia siinä, milloin puhut lähimmäisellesi Jumalasta, ja milloin taas on aika vaieta. On aivan turhaa yrittää puhua silloin, kun kuulijan korvat eivät ole auki. Toisen mieleen on mahdoton tunkeutua.
Aivan ydinasia onkin, milloin voin puhua, ja mitä puhua. Ja milloin taas pitää vaieta.
Parhaita tilanteita ovat ne, kun toinen itse kysyy jotakin.

Suosikkievankelistani Jaakob sanoo 1:5 "Jos joltakulta teiltä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta!" 
Voi, miten tuo viisaus olisi kovasti itsekullekin tarpeen ja tervetullutta!

Ef. 4: 29 antaa vinkkiä siihen, minkälaista puhetta ihmisten on helpompaa kuulla niin, etteivät kuulijan korvat napsahda heti kiinni.
"Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi.

Puhumisen lähtökohta on siis toinen ihminen niin, että hänelle tulisi kuulemisesta hyvä mieli, jopa ilo! Tarvitsemme melkoisesti myötätuntoa ja taitoa asettua toisen ihmisen ajattelumaailmaan - jokaisen omaan prinsessaelämään.
Olemme kiireisiä, välinpitämättömiä, jopa ylpeitä, ja omalla ymmärryksellä se tuskin edes onnistuu. Avuksi kuulijalle mieleisiin puheisiin tarvitaan itseä suurempaa Viisautta.