Ystävänpäivän jälkimaininkeja

 Ystävänpäivänä puhelimeni kilkutteli viestejä vähän väliä. Oli ihanaa saada näytölle punaisia ruusuja, suloisia runoja, sydämiä ja digitaalisia halauksia, mutta jossain vaiheessa päivää mieltäni alkoi murehduttaa. Aloin ankarasti ikävöidä kaukana asuvia  lapsenlapsiani, ja olisin whatsupin nallerivin sijasta mieluummin rutistanut lämpimän ja tuoksuvan lapsenvartalon itseäni vasten.

Some-maailman hyvä puoli on kai se, että on olemassa jonkinlaista yhteydenpitoa ihmisten välillä, vaikka kasvokkain ei tavatakaan. Kuitenkin somemaailman ystävät jäävät melko etäisiksi kavereiksi. Onhan mahdotonta ajatella, että kenelläkään olisi 450 ystävää - ehkä puoli tusinaa on korkein mahdollinen joukko, johon kykenee pitämään kiinteämpää ystävyyttä.
Nykyisin ihmiset elävät kovissa työelämän vaatimuksissa ja puristuksessa, eikä ole aikaa vierailuihin. Ihan vain olemiseen ja rupatteluun.
Se mikä on ennen ollut tavallista ja inhimillistä, on nykyään lähes kadonnut.

Afrikkalainen sananlasku sanoo: - Meillä on aika, teillä on kello.
Jo pitkään on eletty niin, että tapaamiset pitää tarkasti sopia etukäteen, ja harrastusmenot  asettuvat aivan lähipiirinkin tapaamisen edelle.

Kirkko ja seurakunta ovat paikka, missä voisi vielä aidosti kohdata ihmisiä. Psykologi Pirkko Lahti sanoo, että ihmisten tavoittaminen ja puhutteleminen on kirkon suuri haaste. Hän sanoo, että ihmisellä on sielu, hengellisyys ja usko johonkin suurempaan. Jopa ateistikin hakee totuutta ja turvasatamaa. Lahti sanoo, että usko on osa ihmisen olevaisuutta. Hengellisten ja uskonnollisten yhteisöjen ympärillä käytävä keskustelu kertoo siitä, että ihminen kaipaa toista ihmistä ja ennen kaikkea yhteyttä Jumalaan, joka on aina osa ihmistä. (Digittää 12.2.2020)

Olen ollut iloinen omasta seurakuntapiiristämme täällä Jyväskylässä, sillä täällä on joka sunnuntai jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokahvit, jonne ihmiset jäävät seurustelemaan. Seurakunnan papit liittyvät kahvitteluun ripustettuaan albansa naulaan, ja niin on helppo vaihtaa ajatuksia heidänkin kanssaan jumalanpalveluksesta tai jostakin ajankohtaisesta aiheeesta.

Jotkut ihmiset jäävät kuitenkin kovin yksin. Heitä ei saa vedettyä mukaan mihinkään ryhmään. Kynnys tuntuu olevan kovin korkea. Usein masennus on jo iskemässä kyntensä yksinjäävään tai on iskenyt jo. Maalaislääkäri Tapani Kiminkinen sanoi kerran eräässä luennossaan, että surullisinta, mitä hän tietää, on tällainen masentunut yksinjäänyt vanha ihminen, jonka kontaktit kuihtumistaan kuihtuvat.
Kun kuuntelin Kiminkisen sanoja, ajattelin, että tuo täytyy muistaa, että itse pyristelisi kaikin keinoin sivuun jäämistä vastaan. Tärkeää on näin uuden ystävyysvuoden alkaessa miettiä, onko lähipiirissä joku ihminen, joka on syrjäytymisvaarassa - jäämässä yksinäisenä sivuun.

Jyväskylässä Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnassa on tällä hetkellä 80 ihmistä odottamassa itselleen ystävää. Minulle oli yllätys, että suurin osa heistä oli nuoria, jotka haluavat itselleen "varamummon". Heillä oli hyviä kokemuksia omasta mummosta, ja nyt vieraalle paikkakunnalle muutettuaan he haluasivat ystäväkseen jonkun vanhemman kuuntelevan ihmisen. 

Voisinko olla jollekin lähipiirissä ystävä? Edes vähän ja välillä? Pienikin hyvä voi virkistää.

Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin. Snl. 15:30