Järjestelin tässä eräänä päivänä vanhoja papereitani ja käteeni osui paksu kirjenippu. Olin itse kirjoittanut ne, mutta ne olivat palautuneet minulle siinä vaiheessa, kun kirjeiden vastaanottaja oli kuollut. Kirjeet oli osoitettu mieheni tädille, Ingeborgille. Aikaa kirjoittamisesta oli kulunut 30 vuotta, ja olin kirjoittanut niitä kolmen vuoden ajan.
Ingeborg oli syntynyt v.1906, ja hän oli kirjeiden kirjoittamisen aikaan vv 1989-1992 jo varsin iäkäs. Siitä huolimatta hän tunnollisesti ja nopeasti vastasi kaikkiin kirjeisiini. En ollut suinkaan hänen ainoa kirjekaverinsa, vaan seuraavan sukupolven lapset ja nuoret kirjoittivat myös innokkaasti hänelle.
Ingeborg ei ollut kasvokkain tavattaessa helposti lähestyttävä. Hän oli asiallinen ja varautunut, ja hän arvosti hyvää muodollista käytöstä. Hänen luonaan syötiin arkisinkin hopeisilla ruokailuvälineillä. Eikä hänen luokseen voinut mennä minuuttiakaan etuajassa. Muistan ajelleemme metrolla edestakaisin, ettemme vain saapuneet vieraisille liian aikaisin ja aiheuttaneet hämmennystä.
Mikä sitten hänessä veti niin puoleensa? Kun luin vanhoja kirjeitäni, huomaan kirjoittaneeni hänelle kuin päiväkirjaa perheemme elämästä. Silloin lapsemme olivat vauhdikkaita teini-ikäisiä, niinä vuosina äitini sairasti ja kuoli. Työelämä oli hektistä, vaihdoimme myös työpaikkaa. Kirjoitustyötkin pyörivät silloin toista kierrosta. Lisämausteensa näihin vuosiin toi myös amerikkalainen vaihto-oppilas, joka aiheutti perheen sisäisessä dynamiikassa melkoista kuohuntaa.
Näistä asioista kirjoittelin Ingeborgille, ja usein kertomaani sisältyi pyyntö: voisitko rukoilla!
Rukousaiheita riitti, sillä nuorempi tyttäreni sairasti flunssia jatkuvasti. Vanhin tytär oli Mississipissä vaihdossa, eikä hänellä aina ollut siellä helppoa. Olot olivat oudot ja koti-ikävä vaivasi. Äitini sairauden vaiheet ahdistivat ja hoitojärjestelyt olivat vaikeat ja monimutkaiset. Kun sitten edessä olivat hautajaiset, luin taas kirjoittaneeni, että voisitko rukoilla, että siunaustilaisuudesta tulisi hyvä.
Kun luin näitä vanhoja kirjeitä, ajattelin, että onpa ollut hienoa, että perheellämme on ollut tällainen täti/isotäti, joka on kantanut asioitamme taivaan Isän käsiin. Ajattelin myös, että kaikilla perheillä pitäisi olla tällainen esirukoilija, joka seisoisi tällä tavoin perheen rinnalla.
Mietin myös omalta kohdaltani, olenko itse tällainen rukoilija huokailemassa nuorempien puolesta ylöspäin?
Kun Ingeborg sitten kuoli, hän lapsettomana halusi jakaa omaisuutensa juuri sisarensa lasten ja lastenlasten iloksi. Kaikki 11 opiskeluvaiheessa olevaa nuorta saivat summan, jolla he saattoivat hankkia itselleen vaikkapa tietokoneet, jotka niihin aikoihin olivat yleistyneet. Mieheni hankki omalla perintörahallaan käytetyn minibussin, jolla teimme vielä perheen viimeisinä yhdessäolon vuosina muutamia mukavia matkoja.
Mietin usein, että siunattu on Ingeborgin muisto. Hän toteutti Gal. 6:2 kehotuksen:
- Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.
Mielessäni pyörivät kauan sitten kuulemani laulun sanat:
Toistemme eestä rukoilemme siks kunnes kohdataan. Voimaa mä pyydän, sä pyydät myös, siks kunnes kohdataan. Ja Herramme kyllä sen myös pitää yllä, ken armahtaen käy luo syntisen. Toistemme eestä rukoilemme siks kunnes kohdataan. Huominen täynnä toivoa on, kun jälleen kohdataan. Uskoen kaiken kestää sä voit siks kunnes kohdataan. Ei tietänsä arvaa, vaan yksi on varmaa: Nyt tää toivomme on yhdistäjämme. Toistemme eestä rukoilemme siks kunnes kohdataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti