Arpa lankesi minulle ihanasta maasta

Täällä kotipaikkakunnallani toimii mielenkiintoinen runopiiri.  Vuosikausia ryhmän nimi on ollut  Runo-Martat, mutta nykyisin sen nimestä löytyy paikallisen järven nimi: Runo-Kukkia. 
Minäkin kuulun löyhästi tähän runopiiriin, sillä osallistumiseni esityksiin on ollut usein hankalaa. Olen kuitenkin nauttinut kokoontumisista, joissa on tutustuttu eri runoilijoiden teksteihin. Olen itsekin pitänyt joitakin runoiltoja tai esitellyt joskus uuden, mielenkiintoisen genren esim. nettirunoutta.

Kesäkuussa runopiiri kokoontui  etsimään kotiseutujuhlassa esitettäviä runoja. Kirjoitan tähän muutaman löydön, koska ne upeasti kuvaavat kesätunnelmia ja luovat kiitollista mieltä ihanasta maastamme.
Niin todelta tuntuvat runojen välittäminä sanat: Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani. Ps. 16:6

JUHANNUSAAMU

Oli juhannusaamu ja taivas sees. Mikä liverrys leivon ja laulelu rastaan
soi sinestä saarilta, luodolta vastaan,
kun heräsin aamuun uuteen.
Oli tyven ja helle ja raukeus hyvän.
Oli tuoksua siemenen kypsentyvän, oli uskoa vastaisuuteen.

Ja viereltä kivisen pohjamuurin, jonne istuttanut olin kuivin juurin,
tuon orjantappurapensaan hennon, se aukaisi hehkuvan kukkansa verhon
ja loitolta luoksensa houkutti perhon mesijuomalla virkistävällä.
Ja ääreltä pursuvan hunajakennon
suvenmettinen hyrisi onnensa virttä,
kun sirkkakin hulluna kaislaista hirttä
jo sahasi tahdilla sirittävällä...
Oli juhannusjuhla ja taivas sees!
                                                                   Väinö Mäkelä  



METSÄN SEINÄ ON VAIN VIHREÄ OVI

Metsän seinä
on vain vihreä ovi
josta valo
ohjaa ystävänsä.

Kirvat torkkuvat
lehvistössä.
Metsä on sydänten
ääniä täynnä.

Sade on lakannut.
Kivet alkavat kuivua,
ja ruoho ja maa.
Kaikki kuivuu
ja puiden latvoihin muodostuu
pieniä pilviä
joihin hyttyset lentävät
sisään.
                                             Risto Rasa


Ja vielä viime lauantaina vietetyn Runon ja suven päivän kunniaksi pieni luritus seitsemänneltä serkultani, Eino Leinolta, joka on viettänyt kesiään täällä Kukkialla.

Minä avaan syömeni selälleen ja
annan päivän paistaa.
Minä tahdon kylpeä joka veen ja
joka marjan maistaa.  

Palmusunnuntaina

Näin pääsiäisen alla piispa Irja Askola nosti yllättäen keskustelunaiheeksi synnin. Synti on sellainen sana, josta kuulee puhuttavan nykyään melko harvoin edes saarnatuolista. Irja Askolakin sanoo, että hänet tunnetaan mielummin armon kuin synnin julistajana. Kuitenkaan ei voi olla armoa, ellei syntiä ole ensin tunnistettu synniksi.
Askola kirjoitti seitsemästä kuolemansynnistä, joista ensimmäinen on ylpeys. Se onkin kaikkein pahin, koska juuri ihmisen oma ylpeys pitää hänet erossa Jumalasta. Ihminen ei halua ajatella, että  joku olisi hänen yläpuolellaan, ettei hän itse olisikaan kaiken mitta.

Jeesus itse ei ollut ylpeä ollenkaan! Hänen luonteenlaatuaan kuvastaa parhaiten nöyryys.

Rupesin tutkimaan Katekismuksesta, mitä siellä puhutaan synnistä. Mm. näin siellä sanottiin:
Synti erottaa meidät elämän lähteestä, Jumalasta. Jokainen on jo syntyessään synnin alainen, eikä kukaan voi vapautua siitä omin voimin. Ihminen ei kykene rakastamaan Jumalaa yli kaiken eikä lähimmäistään niin kuin itseään. Jeesus Kristus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. Ne eivät voi enää pitää meitä ominaan. 

Eräs pappi sanoi, että vanhoilla ihmisillä saattaa olla niin suuri synnin pelko, että he eivät uskalla tehdä mitään. Näinkään synti ei kuitenkaan saisi hallita ihmistä, että menettää syntiä pelätessään kosketuksensa toisiin ihmisiin ja normaaliin elämään.

Lapsella voi olla myös herkkä omatunto, joka on hyvä tiedostaa, ja jota pitää kunnioittaa.
Itselleni 6-vuotiaana kävi tällainen tapaus. Äitini oli lähettänyt minut kauppaan ostamaan pääsiäiskortteja. Silmäni kuitenkin osuivat hyllyssä oleviin värikkäisiin papereihin käärittyihin suklaisiin pääsiäismuniin. Unohdin korttien oston - ostin pussillisen munia!
Kotona äiti ihmetteli ostostani. Valehtelin, että vanha, kuuro kauppias oli kuullut väärin. Kun olin sanonut pääsiäiskortteja, hän oli muka kuullut pääsiäiskoreita  ja myynyt minulle pääsiäismunia.

Äiti oli varmaan oivaltanut tekoni, mutta ei kiireittensä keskellä pysähtynyt selvittämään sitä. Tapaus vaivasi minua vuosia, kunnes eräällä Ensio Lehtosen Kuvan ja Sanan lastenleirillä sain uskoa suklaamunasyntini anteeksi. Mikä helpotus siitä seurasikaan!
Vaikka tapaus on mitättömän pieni ja lapsellinen, se kertoo jotain siitä, miten lapsellakin synti ja syyllisyys saattavat sitoa ajatuksia ja saavat olon kurjaksi pitkäksi aikaa.

En malta olla liittämättä  jatkoksi  Eino Leinon ihanaa runoa Maaliskuulla (1896).

Sain sen äsken pääsiäistervehdyksenä ystävältäni Elisabetilta.

On raitis aamu, Palmusunnuntai,
ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,
mut kylmä tuntu on sen tuoksullai -
on vielä talvi, viel' on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syökse kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun
ja lemmen haavehia hangen alta
lie nääkin nuoret laulut maaliskuun,
kun vast' on aavistettu kevään valta.