Hyvä, Suomi!

Tänä aamuna 6. 12. Suomen 101. itsenäisyyspäivänä haluan huudahtaa: - Hyvä, Suomi!

Olen onnellinen ja iloinen tästä maailmankolkasta, missä voimme asua turvallisesti moniin muihin maihin verrattuna. Maamme voi hyvin, kenenkään ei anneta pudota kelkasta, sosiaalipalvelut pyritään pitämään sellaisella mallilla, että lapsilla, nuorilla, vaikeisssa elämäntilanteissa olevilla sekä vanhuksilla ovat mahdollisimman hyvät elämisen mahdollisuudet.

Olen tänä aamuna lukenut HS:sta kirjailija Sofi Oksasen esseetä siitä, kuinka isänmaallisuus ei enää ole Suomessa arvo sinänsä, vaan siinä on jotain suorastaan piiloteltavaa.  Sofi erottaa esseessään patriotismin, joka tarkoittaa omaan maahan kiintymistä ja siellä myönteisten asioiden edistämistä, kuitenkaan pakottamatta näkemystään muille, nationalismista, joka puolestaan sisäältää ajatuksen oman maan laajentamisesta.
Sofin näkemykset ovat mielenkiintoisia, koska hän on koko ikänsä elänyt kahden kulttuurin, suomalaisen ja virolaisen, rajalla ja pystynyt näköalapaikaltaan havainnoimaan ensin Neuvostoliittoa ja nyt Venäjää.

Hän puhuu pitkään kansallisuuden näkyvistä symboleista, ja niiden käytön vähyydestä. Hän ottaa esimerkiksi kansallispuvut, ja ihmettelee sitä, miten harvinaista niiden käyttäminen on Suomessa verrattuna joihinkin muihin maihin, esim. Norjaan, missä kansallispuku on aivan tavallinen nuorille annettu lahja.

Kaikki kolme Hämeen-pukuani 1980-luvulla

Muistan itsekin  omilta Norjan matkoiltamme, kuinka esim. lauttamatkalla Lofooteille huomioni kiinnittyi kansallispuvussaan matkustavaan norjalaisnaiseen. Hänen näkemisensä innosti silloin minua ajattelemaan, miten mainio idea olisikin matkustella maailmalla kansallispuvussa. Siinä olisi kanssamatkustajilla katsottavaa ja mietittävää. Monta mielenkiintoista keskusteluakin varmaan nousisi tällaisen kansallisen symbolin pohjalta. Eipä vaeltevasta farkkukansasta paljoa pysty erottamaan, kuka on idästä, lännestä, etelästä tai pohjoisesta.

Minua kansallispukukirjoitus kosketti erityisesti, koska olen elämässäni omistanut kolme Hämeen pukua, 4 -, 10 - vuotiaiden tyttöjen puvut sekä aikuisen puvun. Äitini teki minulle ensimmäisen pukuni, ompelin itsekin yhden Seiskarin puvun, kun tyttäreni ryhtyi toisella kymmenellä tanhuamaan.
Olen valmistanut myös kolme feresiä, rajakarjalaisen naisen pukua, itselleni ja kahdelle tyttärelleni.
Olen siis elänyt varsinaisessa kansallispukujen helman hulmutuksessa!
Työaikana kansallispuvusta oli suuri apu moneen lähtöön, aina ei tarvinnut rynnätä Seppälään ostamaan uutta kevätmekkoa :)

Sofi Oksanen päättää kirjoituksensa ajatukseen, kuinka jokainen voi omalla paikallaan olla edes hitusen isänmaallinen. Hän siteeraa poliitikko Edmund Burkea, joka sanoo: - Kukaan ei  ole tehnyt suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tehnyt mitään, koska uskoi, että voisi tehdä niin vähän.

Ja aina voi rukoilla maamme ja kansamme puolesta.

Sun kätes, Herra, voimakkaan,

suo olla turva Suomen maan.

Niin sodassa kuin rauhassa,

kuin murheen onnen aikana. 

Virsi 577 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille blogin lukijoille!

Vielä itsenäisyyspäivän tunnelmissa

Koko viikon minua on hyräilyttänyt virsi 577,  Sun kätes, Herra, voimakkaan, jota kutsutaan Isänmaanvirreksi. Kirjoitan tähän sen yhdeksästä säkeistöstä vain ensimmäisen. Virren voi kuunnella kokonaisena youtubesta, siellä siitä löytyy erilaisia versioita.

Sun kätes, Herra, voimakkaan

suo olla turva Suomenmaan

niin sodassa kuin rauhassa

ja murheen, onnen aikana.

Kun virsi alkoi jatkuvasti pyöriä ajatuksissani, rupesin selvittämään sen historiaa. Virsihän on Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) sanoitus. Hänet valittiin komiteaan, jonka tarkoitus oli valmistella uutta ruotsinkielistä virsikirjaa. Vaikka hän ei aluksi ollut kovin innostunut tehtävästä, hän suoritti sen kuitenkin ripeästi. Muutaman vuoden kuluttua hän saattoi esitellä virsikirjaehdotuksensa, jonka virsistä 60 oli hänen omia sanoituksiaan. Isänmaanvirsi Bevara, Gud, vårt fosterland oli niiden joukossa. Runebergin ehdotus ei mennyt kuitenkaan läpi, sillä kirkossa oli nousemassa herätyskristillisyys, ja Runebergia pidettiin liiaksi "kulttuurikristillisenä". Suomalaiseen virsikirjaan virsi pääsi vasta 1938. Sitä laulettiinkin sitten aidosti ja vilpittömästi, sillä virsikirja otettiin käyttöön adventtisunnuntaina 3.12.1939, talvisodan neljäntenä päivänä.

Virren suomentajan,  kirkkoherra, runoilija ja kirjailija Väinö Havaksen (synt. 1898), elämänkohtalo on hyvin koskettava. Hän kaatui komppanianpäällikkönä viidennessä vapaaehtoisessa sodassaan, elokuussa 1941 ja jätti jälkeensä surevan sotalesken ja kymmenen sotaorpoa: Vienan, Inkerin, Lean, Aunuksen, Yrjön, Martin, Marjatan, Mirjamin, Heikin ja Hannun. 

Isänmaanvirttä Havas piti itse parhaimpana kirjallisena saavutuksenaan. Havaksesta tuli yksi tunnetuimmista sankarivainajistamme, ehkä hänen runonsa Testamentti pojalleni vaikutti siihen. Tämä runo esitettiin Sulho Rannan säveltämänä lukemattomissa sankarihautajaisissa. 

Tässä muutamia säkeitä puhuttelevasta runosta:

Tänä aamuna, poikani, lähden

kohti tuskien rintamaa.

Sinun, äitis ja veljies tähden

minut kutsuvi isänmaa.

Perinnöksesi, poikani, annan

tyhjät taskut ja isänmaan,

kalasaunani välkkyvän rannan,

pyhän uskoni Jumalaan. 

Minut kerran kun kantavat luokses,

risti sormes ja ole mies!

Kävi, poikani, näin sun vuokses,

minä viitoitin miehen ties. 

Merkillinen mies tuo Havas, jonka muisto elää vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa esim. kokoomuksen eduskuntaryhmän huoneen seinällä on hänen muotokuvansa. 

Hänen sanoittamansa virren sanat Sun kätes, Herra, voimakkaan suo olla turva Suomenmaan ovat tänäkin päivänä ajankohtainen pyyntö Isällemme. Virren sanat kutsuvat meitä rukoukseen rakkaan Suomen puolesta, että anoisimme taivaan Isän jatkuvaa siunausta ja rukousherätystä maallemme sekä oikein enkelivartiota varjelemaan rajojamme.

Haastankin, sinut rakas blogimme lukija, tähän rukoukseen. En haasta vain itsemme tähden, vaan niin kuin Havas tuossa pateettisessa runossaan luettelee rakkaitaan: poikansa, vaimonsa, perheen muut lapset. Monilla meillä pyörivät mielessä ensimmäisinä omat lapset, heidän puolisonsa ja lastenlapset. Omat sisarukset, vanhemmat ja muut läheiset sukulaiset ja ystävät. Varmaan jokaisella löytyy melkoinen joukko, jonka puolesta huokailla ylöspäin.

P. S. Kuvan taustalla verhojen takana häämöttää lastenlasten askartelema, sinitarralla ikkunaan kiinnitetty avaruus planeettoineen.
Miten sitä katsellessa alkaakin mieleeni nousta rohkea ja toiveikas ajatus siitä, että Isällämme on kuitenkin kaikki, mitä tuleekin tapahtumaan,  hallinnassaan!

Iloa isänmaasta

Eräs ystäväni, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla, sanoi kerran suomalaisesta joulukuisesta päivästä: - Missään muualla maailmassa ei ole niin kaunista harmaata kuin Suomessa joulukuussa.

Olin aika yllättynyt ystäväni lausahduksesta, mutta se avasi silmäni. Aloin katsella ulkopuolisen silmin, miltä joulukuinen harmaa hämärä näyttää. Olen ollut iloinen, että havahduin seuraamaan sitä, sillä vuosien kuluessa olen oppinut näkemään sen kauneuden.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään harmaassa hämärässä. Kun olin tänä aamuna ennen yhdeksää koirani kanssa lenkillä, päivä valkeni kulkiessamme vähitellen ja saimme kokea yhdessä harmaansinisen hetken.

Kuten blogia seuranneet muistanevat, keskityn nyt pikkupaaston aikaan ilon etsimiseen. Tänään iloitsen kotimaamme väreistä. Olen kuin 2-vuotias lapsenlapseni, joka herättyään ilmoittaa perheelleen: - Tänään on punainen aamu! tai - Tänään on oranssi aamu! tai - Tänään on keltainen aamu!

Suomi hiljentyy parhaillaan itsenäisyyspäivän iltaan. Televisiossa alkaa juuri itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto, ja kohta lähden asettelemaan kynttilöitä ikkunoille.
Mieheni palaa parhaillaan Hämeenlinnasta, missä hän on osallistunut pian 96-vuotiaan isänsä kanssa sotaveteraanien itsenäisyyspäivän juhlaan, mihin veljeskodissa asuvat iäkkäät vanhukset saapuvat tummissa puvuissaan kunniamerkit rintapielessä.
Koskettavaa nähdä näitä sotaveteraaneja, joita Suomessa on vielä elossa noin 5000. Veteraanien keski-ikä on tällä hetkellä jo kovin korkea - yli  90 vuotta.

Mielessäni pyörii isänmaastamme kertova Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen kiitosvirsi 581. Kirjoitan sen tähän, jos joku haluaa kiitollisin mielin yhtyä sen ajatuksiin.

Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta työstä isien,
kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.

Sovinnossa meidän suo maata rakentaa,
että jokaiselle se kodin tarjoaa.
Kädestäsi maamme siunauksen saa,
ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.

Herra Pyhän Hengen suo kodit rakentaa,
saavu perheisiimme ja rauhan mieltä jaa.
Auta, Herra, että meistä jokainen
oman paikan löytää, käy työhön iloiten.

Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan,
että kaikki kansat pian saavat isänmaan.
Sinä, Herra, saatat mielet avartaa,
että ymmärrämme: on yhtä koko maa.