Avaraan paikkaan

Olen kirjoittanut vuosien ajan päiväkirjaa. Minulla on käytössä kirja, johon samalle aukeamalle mahtuu kahden vuoden tapahtumat. Lueskelin, mitä olin kirjoittanut vuosi sitten koronarajoitusten ja siihen liittyvän epävarmuuden alkaessa.

14.3. 20 Tässä alkavat päivät mennä sekaisin, kun koko ajan puhutaan vain koronasta ja rajoituksista. Jumalanpalveluksia kai saa pitää vielä ensi sunnuntaina, mutta kaikki muu seurakunnan toiminta loppuu. Meidänkin hengellinen matkakumppanuusryhmä saattaa siirtyä nettiin. Olemme sitten niin kuin muutkin koululaiset, jotka joutuvat etäopetukseen. On toki sääli, ettei ryhmämme voi toimia kasvotusten, mutta turvallisempaa näin. Yli 70 vuotiaille suunnitellaan myös vetäytymistä syrjemmälle. Ihmiset hamstrasivat eilen kovasti tavaroita Lidlissä. Sain videon Australiasta, jossa kaksi perheenisää taisteli vessapaperista. Vaikeaa käsittää, että edessä olisi katastrofi. Jumala, auta perhettäni ja sukuani!

Nyt puhutaan jo koronan kolmannesta aallosta, ja edessä on tiukkoja rajoituksia. Yhteiskunta on taas sulkeutumassa, kun tiukat määräykset ovat tulossa voimaan. Tilanteen vakavuus pysäyttää. Tuntuu raskaalta ajatella, että varovainen eläminen yhä jatkuu. Poden koskettamisen ikävää. Sain nähdä hiihtolomien aikaan lapsenlapsiani, mutta emme kosketelleet ollenkaan toisiamme, puhumattakaan haleista tai suukottelusta. Pelkään, että jos tämä koronatilanne jatkumistaan jatkuu, ja aina uusia tautiaaltoja tulee, niin kasvamme vähitellen erilleen toisistamme.

Toivon näkökulmaa ja hyviä asioita ei kuitenkaan pitäisi unohtaa. Luin juuri Keskisuomalaisesta, kuinka epidemian alkaessa pelättiin koronaan sairastuneiden määrän kohoavan 70 000-90 000 tartuntaan Keski-Suomessa. Kuitenkaan niin korkeisiin lukuihin ei ole päädytty. Monia asioita on tehty oikein, ja ihmiset ovat käyttäytyneet vastuullisesti.

Vaikka fyysisesti elämä onkin ollut rajoitettua, niin hengellisessä maailmassa saamme kuitenkin  katsella tulevaisuuden ja toivon kuvia. Meidän ei tarvitse kulkea yksin tämän epävarman ajan läpi. Jumala itse tarttuu käteen ja kuljettaa sulkutilan eristyneisyydestä ja yksinäisyyden kokemuksesta katselemaan laajempia näkymiä

Psalmi 118:5 Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän vastasi minulla ja vei minut avaralle paikalle.

Psalmi 18:19-20 Herra oli minun tukenani: Hän toi minut avaraan paikkaan. Hän pelasti minut, sillä hän on mieltynyt minuun.

 Kuvat Jerusalemista Jad va shemistä- vainojen museosta. 

Kuvissa on näkymä museon päätyikkunasta Juudean vuorimaisemaan. Kun museon kävijä on saapunut tähän paikkaan, hän on joutunut kulkemaan ahdistavien ja kammottavien holokaustin tuhosta kertovien osastojen läpi. Lopulta käytävä johtaa ikkunasta tulvivaa valoa kohti. Äkkiä edessä levittäytyy maisema. Kävijä on saapunut kauniiseen ja avaraan paikkaan!

Valo saapuu taloosi

Olen ollut mieheni kanssa vanhassa maalaistalossamme eräänlaisessa koronakaranteenissa koko syksyn ja parhaillaan pohdiskelemme, jatkaisimmeko olemista täällä edelleen. Viettäisimmekö täällä vielä joulunkin?

Monessa perheessä mietitään kovasti, millainen tulevasta joulusta muodostuu. Olemme viettäneet  kaupunkikodissamme perhejouluja, joihin on kokoontunut paljon väkeä. Parhaimmillaan ovat paikalla olleet kolme lastani puolisoineen, seitsemän lastenlasta sekä siskoni. Väkeä on riittänyt kahteenkin joulupöytään, ja serkukset ovat iloinneet toistensa tapaamisesta ja yhdessä leikkimisestä. 

Nyt huoli koronan leviämisestä synkistää muutenkin edessä olevat pimenevät viikot. Epätietoisuus vaivaa, miten oikein kannattaisi toimia? Tuntuuko joulu joululta ollenkaan, jos ollaan vain kahdestaan - koira kolmantena? Ikävöikö sitä koko ajan muualla olevia rakkaitaan?

Joulun iloa ja valoa ei kuitenkaan korona voi poistaa.

Ehkä kirkkaampana kuin koskaan kaikuvat tähän pimeyteen profeetan sanat: Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa valkeus. Jes. 9:1

On helppo samaistua Jesajan sanoihin pimeydessä vaeltavasta kansasta. Nyt ikkunani takana levittäytyy täydellisen musta pimeys. Peltoaukean takana näen pieninä tuikkuina lyhyen rivin katulamppuja. Monet kerran ne laskeneena, tiedän niitä olevan vain seitsemän. Parin naapuritalon valot näkyvät pienen järven toiselta puolen tänne asti, ne peilaavat järven pintaan, venyvät valosillaksi ja kertautuvat.

Jesaja lupaa, että kansa tulee näkemään uuden, loistavan valon, joka antaa kuoleman varjon maassa asuville aivan uuden näkökulman. Tiedämme, että hän puhuu Jeesus-valosta, joka taas adventin aikaan lähestyy meitä ja on valmiina valaisemaan elämäämme.

Meidän ei tarvitse enää vapista kuoleman varjoissa, vaan voimme katsoa eteenpäin - kulkea Jeesuksen valaisemaa tietä.

Eikä muutenkaan elämämme lopu tähän jouluun. Juttelin äsken esikoislapsenlapseni, Inkerin, kanssa ja hän lohdutti: - Nyt mennään, mummi, terveys edellä. Pidä huolta itsestäsi. Tulee vielä toisia jouluja, jolloin voidaan olla taas yhdessä.

Pimeyteeni alkoi vilkkua pikkuinen toivon tuikku.

Siunattua adventinaikaa kaikille blogin lukijoille!

 Yläkuva: Piplia-seuran julkaisemasta viime lehdestä

Alakuva: Lapsenlapseni, Lauriinan 3 v, sydämellinen tervehdys

Sydämellistä

Kotini on linnani, sanoo vanha englantilainen sananlasku. Tämä tuttu lausahdus on nyt melkein totta, jos linna ei merkitsekään elitististä huippurakennusta, vaan paikkaa, johon on joutunut linnoittautumaan. 

Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei ole joutunut koskaan kokemaan, eikä ole osannut kuvitellakaan. Kokoontumisrajoitukset ja rajojen sulkeminen ovat niin rankkoja ja poikkeuksellisia toimenpiteitä, että yhteiskunnan ja talouden rattaat ovat kovilla.

Tulevaisuus on näyttäytyy nyt kuin verhon takaa, sen hahmo on epäselvä. Kukaan ei osaa sanoa siitä mitään tarkkaa. Kaikki asiantuntijoidenkin puheet ovat epävarmaa arvailua.  

Nykyhetki on kuitenkin yllättänyt muutamilla positiivisilla asioilla. Elämäntapamme, joka oli ehtinyt muuttua kovin itsekkääksi ja omia huippuelämyksiä etsiväksi, onkin joutunut uuteen valoon. Itsensä toteuttaminen ja turvallisen jännityksen hakeminen elämään ovat yhtäkkiä keikautetut asemastaan ja katse on kääntynyt niiden sijasta läheisiin ja muihin lähimmäisiin.

Sukulaiset, ystävät ja naapurit ovat olleet valmiita tarjoamaan karanteeniin joutuneille kauppa- ja apteekkimatka-apua. Vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet tuntemattomat käyvät asioilla ja toimittavat ruokakasseja tarvitseville. Lämmittävältä tuntui, kun kaupungilta tuli meille soitto, jossa kyseltiin, ovatko  asiamme kunnossa vai tarvitsemmeko jotakin.

Perheenjäseneni ovat olleet valmiita toteuttamaan pienimpiäkin toiveitani, hankkimaan vaikkapa kurpitsansiemeniä idätystä varten. Se on tuntunut kovin lämmittävältä.

Ystävät ovat myös valpastuneet uudella tavalla. Puheluita saapuu sellaisilta kavereilta ja vanhoilta työtovereilta, joita en ole tavannut vuosiin. Rohkaisevia ja virkistäviä tervehdyksiä ilmestyy puhelimeen leikinlaskua ja naurua unohtamatta.

Jopa kulkiessani päivittäisillä metsälenkeillä koirani kanssa, tuntemattomat vastaantulijat hymyilevät pururadan toiselta puolen ja tervehtivät kohdatessaan. 

Rakkaus yllättää, se voi yllättää jopa koronkriisin keskellä.

Yksi rakkauden ominaisuus onkin se, että se on aina lahja ja yllätys. Se on aina suurempaa ja parempaa kuin osaamme ajatellakaan. Vaikka ihmisen ajatus heiveröinen, ja teot ovat pieniä, rakkaus on kuitenkin aina heijastusta kaikkein suurimmasta rakkaudesta - Jumalan hyvyydestä.