keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Vipunen katolla


Nelivuotias Petteri oli isotätinsä kanssa ulkoilemassa. He ohittivat kävelyllään kirkon, joka oli kumpareella joen rannalla. Laskeva aurinko punersi kirkon suuria lasi-ikkunoita.
      - Onpa kaunis kirkko! isotäti ihasteli.
Petterikin seisahtui ja katseli isotädin osoittamaan suuntaan. Sitten hän osoitti rukkasellaan kirkon katolla näkyvää ristiä ja kysyi:
       - Mikäs vipunen tuolla talon katolla on?

Kun kuulin tarinan Petteristä ja talon katolla olevasta vipusesta, jäin ajatuksiini, sillä tunsin hyvin pojan isoisoisän, joka oli  aikoinaan rakastettu ja arvostettu rovasti. Mietin, miten uskon viestikapula on sukupolvien ketjussa päässyt hukkumaan.

Miten sitten vanhempien arvomaailma voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle?
Useiden tutkimuksien mukaan parhaiten vanhempiensa arvot ovat omaksuneet lapset, joiden kodissa vallitsi luottamus vanhempien ja lasten välillä. Vanhemmat olivat johdonmukaisia, ystävällisiä ja kuuntelivat lasta. Heille oli tyypillisenä kontrollikeinona lempeys. Koti oli ollut myös tärkeä viihtymisen paikka, jossa on pidetty kiinni yhteisistä aterioista. Lapsia oli otettu mukaan kirkkoon ja seurakuntaan. Heitä oli opetettu rukoilemaan iltarukous ja puhuttu rukousvastauksista. He olivat oppineet pyytämään ja antamaan anteeksi. Myös Raamatun kertomuksia on luettu tai kerrottu ikäkauteen sopivalla tavalla.
Tämä kaikki kuulostaa kovin ihanteelliselta, johon monikaan ei tunne yltävänsä. Mutta onko vielä jotain muuta?

Mitä sitten aikuisena voi muistaa hengellisestä kasvatuksesta?
Ihmiset eivät yleensä muista niinkään sitä, mitä heille on puhuttu. Monien uskonnolliset lapsuusmuistot liittyvät tunnekokemuksiin. He muistavat kodin turvallisuuden, lämmön ja välittämisen. Aikuisena he saattavat muistella lämmintä pyhäkoulunopettajaa, ystävällistä naapurin uskovaa tätiä, isoisää, joka veisasi virsiä ja antoi karkkia. He muistelevat joulukirkon tunnelmaa tai kirkon juhlallista rauhaa.

Hengellisen arvomaailman siirtäminen kohtaa kuitenkin paljon haasteita. Uskonasioiden kanssa kilpailee monenlainen viihde ja harrastukset. Yleinen ilmapiirikään ei ole välttämättä myönteinen. Lapset nuoret haluavat elää uskoa myös toiminnan kautta. Varsinkin poikia tekeminen vetää puoleensa. Tarjoaako seurakunta yhteistä kiinnostavaa tekemistä, jossa voi tavata samalla tavalla ajattelevia kavereita?

Jokainen sukupolvi on edellistä vähemmän kiinnostunut uskosta tutkimuksen mukaan. Jos  yli 65 vuotiaista 77 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan, niin alle 30 vuotiaista noin kolmannes, ja siihen lukuun on laskettu mukaan myös kaikki hengellisyydestä kiinnostuneet ja etsijät.

Ni-in, onkohan lähelläsi ketään lasta tai nuorta, joka voisi olla etsijä, ja joka kaipaisi tukevia pitkospuita upottavien soiden yli? (ks. Magdaleenan ylläolevaa virikekuvaa)










maanantai 12. toukokuuta 2014

Vauvavangit

Kahdesta - syvältä sydämestä riipaisevasta työkohteestamme - haluan pitkän venäjäjaksoni päätteeksi - ja vielä näin äitienpäivän jälkimainingeissa kertoa..

Toinen vierailukohteemme oli naisvankila ja siellä erityisesti äitien ja vauvojen osasto
Toinen riipaiseva kohteemme oli katulasten sairaala Pietarissa, josta viereinen kuva on näpsästy. Edessä seisova nuori mies on oma 'löytölapseni' Oleg. Hänellä on sylissään vasta 'kadulta' löytynyt ja sairaalaan tuotu hyljätty vauva.

Meidän mahdollisuutemme auttaa näiden sairaalaan tuotujen lasten hoidossa olivat tietysti hyvin kapeat. Vastasyntyneitä saimme ruokkia tuttipullosta, hyssyttää ja vaihtaa kuivaa kapaloa päälle. Isompien lasten kanssa saimme tietysti leikkiä. Kaikki sujui muutoin täällä mukavasti, mutta eräs sääntö, joka meille taottiin päähän, oli tosi outo - ja liki mahdoton toteuttaa. Me emme saaneet katsoa lapsia silmiin. Oleg näyttää kyllä kuvassa tekevän niin, mutta taitaa olla niin että hänen vauvansa nukkuu.

Tuleeko sinulle mieleen mikä saattaisi olla syy näin kummalliseen kieltoon? Meille se selvisi vasta sitten kun olimme sitä ehkä vähän närkästyneenä hoitajilta kysyneet. He sanoivat, että silmistä siirtyy lapseen kiintymys, eikä sitä saa antaa lapselle, jota ei oikeasti voi jatkossa hoitaa ja rakastaa. Lämmön ja kiintymyksen osoittaminen ja taas katkaisu, antaa väärää informaatiota lapselle, eikä hän sen tajuttuaan voi luottaa enää kehenkään.
Oli murheellista ajatella että nämä lapset olivat jo vauvoina katulapsia ja siihen päälle vielä sairaitakin, eikä heille saanut kukaan osoittaa edes kiintymystä. Mitä sellaisesta lapsesta tulee isona? Mielestäni pysyvästi tunnevammainen.

Toinen surullinen vierailukohteemme oli naisten vankilassa se osasto, missä oli äitejä vauvoineen. Jos nainen vankilaan joutuessaan on raskaana, hän saa käydä synnyttämässä sairaalassa, mutta sitten äiti ja vastasyntynyt muuttavat vankilan äiti-lapsi-osastolle. Siellä oli kyllä eräs - Venäjän vankilaoloihin nähden harvinainen luksus. Jokaisella äidillä oma huone. Yksikössä oli myös yhteinen pieni keittiö, vauvojen pesutila ja leikkihuone. Ulkoiluun oli varattu ehkä kymmenen neliömetrin tila missä vauvan saattoi vaunuissa nukuttaa. Maa oli betonia, ei kasvin kasvia missään. Ympärillä kasvoivat vain ja ainoastaan korkeat vankilan muurit. Taivasta näkyi juuri sen kymmenen neliömetrin kokoinen palanen muurien keskellä.
Vankilassa lapsi sai olla äitinsä kanssa kaksi ensimmäistä ikävuottaan. Sitten hänet siirretiin lastenkotiin odottamaan äidin vapautumista. Vasta kahden vuoden ikäisenä näkivät nämä lapset siis ensimmäisen kukkasensa, puunsa ja muitakin värejä kuin sinisen taivaantilkun ja harmaan muurin.

Jälkikirjoitus kuvista.. 
Liikuttavaa ylimmässä kuvassa on se, että siinä aikuiseksi kasvanut lastenkodin kasvatti hoitaa toista samanmoista. Oleghan oli annettu pois suoraan synnytyssairaalasta. Kuvaa katsoessani mietin niitä tuntoja, jotka poikani päässä kuvan ottohetkellä pyörivät. Hoitaneeko siinä samalla myös omaa itseään, heijatessaan tätä vastasyntynyttä hyljättyä pienokaista armiaaseen uneen? 

Alemmassa kuvassa katulapsisairaalan pienet potilaat tervehtivät meitä hoitajineen.
Minä itse kiitän sekä äitinä että mummina siitä, että sain tavata heidät. Nämä lapset toivat syvää perspektiiviä omaan elämääni ja omiin 'muka-murheisiini.'

lauantai 10. toukokuuta 2014

Huolehtiminen on rakkautta




Mieleni tekee laittaa näin äitienpäivän kunniaksi kuva kaikkein kunnioitetuimmasta äidistä ja  nauravasta Jeesus-lapsesesta. Iloista, keväistä perheen juhlapäivää kaikille!
(Kuva Madridin tervehdys Reina Sofiasta)


Aina ei ole helppo tietää, minkälaisessa suhteessa ihmiset ovat toisiinsa. Kolmivuotias lapsenlapseni, jolla on vain siskoja, yritti kerran kertoa hoitokaverinsa veljestä: - Ronjalla on yksi poikasisko!

Ensi sunnuntain tekstissä, Joh.17: 11-17, Jeesus on Jumalan edessä ja rukoilee meidän kaikkien puolesta. Hänestä tulee näkyviin uudenlainen näkökulma: hän käy aivan kuin työneuvotteluja Jumalan kanssa. Jeesus kertoo, että hänen työnsä maailmassa on päättymässä, hän on kirkastanut Isänsä täällä maan päällä, ja hän on ilmoittanut Jumalan nimen omilleen. Nyt nämä tietävät, että kaikki on lähtöisin Jumalasta.
Vaikka tehtävä on suoritettu, niin  Jeesuksella on suuri huoli seuraajistaan. Hän itse on jo kahden elämän ja maailman rajalla, mutta hänen oppilaansa tulevat jäämään maan päälle. Hän rukoileekin heille suojelusta. Kun hän oli itse vielä täällä, hän pystyi  varjelemaan omiaan. Erityisesti Jeesus pyytää, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, ettei mikään repisi heitä erilleen. Esimerkiksi hän nostaa läheisen suhteen Isäänsä: kuinka he ovat yhtä.

Näin äitienpäivän lähellä Jeesuksen juhlallisesta, ylipapillisesta rukouksesta löytyy meille ihmisillekin tuttuja sävyjä. Jeesuksen huolessa opetuslapsistaan, jotka hän joutuu jättämään, on samanlaista huolta ja tuskaa, mitä me vanhemmat ja varsinkin äidit tunnemme, kun ajattelemme lapsiamme ja lastenlapsiamme. Mietimme usein, miten he tulevat selviämään elämän myrskyissä. Mietimme mennyttä ja punnitsemme, olemmeko antaneet lapsille riittävästi matkaevästä, ja onko se sittenkään ollut oikeanlaista. Monenlainen huoli voi painaa äidin mieltä niin, että lasten asiat pyörivät päivät mielessä, ja yöunet karisevat. 
On kuitenkin hyvä muistaa, ettei meidän tarvitse lähettää rakkaitamme yksin tulevaisuuteen, vaan voimme pyytää heille samalla tavalla suojaa ja varjelusta, niin kuin Jeesuskin pyysi seuraajiensa turvaksi. 

Runossani Äitinä olemisesta puhun siitä, miten vanhemman suhde lapseen ja siihen liittyvät ilot ja huolet koko ajan muuttuvat.



Juuri kun oppii olemaan vauvan äiti,
lapsi onkin äkkiä taaperoiässä.

Kun oppii olemaan uhmaikäisen äiti,
täytyykin tukea kohta koululaista
- kuljettaa pientä sormea
eteenpäin elämän kirjaimilla.

Ja kun oppii olemaan murkun äiti,
pitääkin pian jo irrottaa,
päästää ohjeiden ja neuvojen narut
- luottaa nuori
Isompien käsien kannettavaksi.


- Näin äidin sydän voimistelee.


                                                                                                     Julkaistu Sydän-Hämeen Lehdessä 7. 5. 2014    Voimaksi viikolle






torstai 8. toukokuuta 2014

Kukkakimppuja äideille




Olin Madridissa viisi päivää mieheni kanssa. Olimme jo pitkän aikaa haaveilleet, että tekisimme taidematkan ja kiertelisimme kaupungin mahtavia museoita.
Nyt vihdoin oli sen aika. Kiersimme Pradon, Thyssenin ja Reina Sofian.

Näin äitienpäivän aikaan lähetän matkalta blogitervehdyksenä  kuvan pikku-Jeesuksesta, joka ojentaa äideille ja kaikille muillekin naisille kukkakimppuaan.
Mitä hän haluaakaan kukilla sanoa? Hän varmaankin toivottaa terveyttä, voimia, rohkeutta, kauneutta ja iloa  -  monenlaista siunausta -  kaikkea hyvää.

Liitän myös mukaan Madridin kasvitieteellisen puutarhan kukkaloistosta muutaman  runsaan ryöpsäyksen.


















maanantai 5. toukokuuta 2014

Enkeleitä, onko heitä?


Olen alla joulun kirjoittanut monen blogitekstin verran jatkotarinaa löytölapsestani Olegista. Hänhän oli 11-vuotias lastenkotilapsi jonka näin ensimmäisen kerran suuressa babtistikirkossa Pietarissa, keskellä valtaisaa ihmismassaa, ypöyksin.
Kerroin silloin lukijoillemme kuinka kuulin selvän äänen pääni sisällä, joka sanoi, että minä tulisin pitämään huolta tästä pojasta. Tämä, venäläisen poikani tarina, on löydettävissä luvuista 'Poika on meille annettu, Löytölapsi ja Olegin tie löytyy'.

Tässä kuvassa olevat lapset ovat lapsia Lomonosovin vammaisten lasten kodista. Lomonosov on kaunis tsaarinaikainen kaupunki Suomenlahden rannalla ja tämä lastenkoti sijaitsi korkealla töyräällä likellä merta. Talo oli upea vahna rakennus, oli kertoman mukaan ollut tsaarin metsänhoitajan residenssi.
Helena-niminen johtaja-lääkäri oli saanut sen lastenkotikäyttöön varmaan siksi, että se oli sisältä niin surkeassa kunnossa. Ei tullut edes lämmintä vettä ja se oli vain yksi monista murheista. Lapsia, 0-6- vuotiaita talossa olin kuitenkin yli sata.

Kun me saimme tämän osoitteen avustuskohteeksemme alkoi talon fiksu Helena-johtajatar tehdä niin, että säästi talon remontointiin kaikki Lomonosovin rajonilta (alueelta) saamansa tukirahat, koska kaikki lapsille hankittavat vaatteet tulivat meidän kauttamme Suomesta. Mekin olimme vähän fiksuja siinä mielessä, että varasimme mukaamme myös ison joukon säkkejä, joissa luki: "henkilökunnalle". Niissä oli sekä aikuisten, mutta myös lasten vaatteita. Tiesimme, että hoitohenkilökunnalla oli pienet palkat ja länsimaiset vaatteet houkuttelivat varastamaan niitä myös heidän omille lapsilleen. Uskomme, että näin tehdessämme nämä sairaat pikkuenkelit saivat heille aiotut tamineet ja hoitohenkilökunnan lapset omansa.
Lomonosovin lastenkotityön aikaan Venäjällä oli helppo käydä - ainakin tullin suhteen. Silloin sai tavaraa tuoda niin monta sataa kiloa kuin autoon vain ikinä mahtui. Tiet olivat silloin huonot ja kippuraiset, mutta tulli oli helppo. Tänään tilanne on tasan toisin päin.

Eräs tässä kodissa asunut noin 5-vuotias pikkupoika yllätti meidät kerran vallan mahdottomasti. Olin kyllä reagoinut häneen ennenkin. Hän näytti nimittäin täysin terveeltä ja olin miettinyt, miksi hän mahtaa olla täällä.
Taas kerran tullessamme taloon, tuli tämä pikkumies meitä ovelle vastaan ja sanoi selvällä suomen kielellä: "Minä olen Sergei. Minä olen suomalainen. Minä menen Suomeen."
Myöhemmin kuulimme, että Sergei oli saanut kuin saanutkin kodin, ei kuitenkaan Suomesta vaan Amerikasta. Kyllä meille tuli siitä murheellinen mieli. Kysyessämme lisää tastä aiheesta saimme kuulla, että Venäjän ja Suomen välillä ei ollut adoptiosopimusta. En tiedä onko nykyäänkään, mutta kummallista on, että juuri nämä lapset, jotka jo ulkonäkönsäkin puolesta tänne meidän maahamme parhaiten 'istuisivat', niin niitä emme sitten saa valtiona adoptoida.

Toinenkin murheellinen asia tapahtui tämän kauniin, rauhallisessa pikkumetsässä sijainneen lastenkodin kohtalossa. Kun Helena-johtaja oli avustuksiemme myötä kyennyt talon korjaamaan, kelpasi sen nyt nyt myös kaupungille ja 'rajon' yksinkertaisesti vain otti sen omaan käyttöönsä - kiitos vaan remontista - ja nämä yhteiskunnalle arvottomat lapset siirrrettiin jonnekin kaupungin keskustassa sijainneeseen kortteeriin- ei puita, ei linnunlaulua, ei hiljaisuutta ja rauhaa, eikä omaa kilipukkia pihalla (siitä saatiin maitoa - nääs.)    
Lastenkodin uutta osoitetta ei kukaan koskaan kyennyt tai saanut meille toimittaa. Se työ vain katosi meiltä ulottumattomiin. Sen vain kuulin, että fiksun lääkäri-johtaja-Helenan tilalle nimitettiin kopea jakkupukuleidi. Ei mitään kilipukkimummeja enää kaivattu, oltiinhan nyt kaupunkilaisia.

Adoptio: Uusi mummola.




 Harmaata kauneutta inkeriläiseen tapaan. Todellinen ja aito tonttula.

Kärsimys vetää kansoja kohti Jumalaa, kohti turvaa ja rakkautta. Kun Inkerin kansa sai jälleen mahdollisuuden tulla seurakuntana yhteen, omaan kirkkoonsa, ja kuulla jumalanpalvelusta omalla äidinkielellään - olivat kirkot heti niin täpösen täynnä 'nälkäistä' väkeä, etteivät sisään mahtuneet.

Hetken hyppy tähän päivään.
Sillä parakkikirkolla joka minulle Inkerinmaalta sitten loppujen lopuksi työmaaksi annettiin, oli myös alkuaikoina tungosta. Nyt siperiankierroksen tehneitä vanhuksia on enää muutama jäljellä - mutta vaivaisuudestaan huolimatta he ovat yhä uskollista kirkkokansaa. Mutta uusia jäseniä tulee kirkkoihin harvakseltaan; osittain varmaan myös siksi, etteivät vanhusten puolisot ja lapset osaa suomen kieltä. Suomalainen identiteetti on heissä kyllä eräänlaisena ylpeytenäkin, mutta niin laimeana, ettei esim. kielenopiskelu kiinnosta. Kieliongelma hoidetaankin nykyään Inkerin kirkoissa niin, että liturgiat luetaan suomeksi, mutta saarna on venäjänkielinen.

Kun pikkukirkkomme tontin ympärille alettiin muutama vuosi sitten rakentaa kolmisenkymmentä taloa käsittävää omakotialuetta, sanoin eräälle vahalle inkeriläistuttavalleni, että kohta on taas kirkkonne täynnä väkeä. Vanhuksen nopea vastaus oli totinen ja tosi. Hän sanoi: " Ovat rikkaita, eivät MITÄÄN tarvitse." 
 
Puskino 1988.  
Täyttä oli kirkossa silloin, kun ensimmäisellä bussimatkallamme Leningradiin teimme sunnuntaisen jumalanpalvelusretken Puskinon komeaan kirkkoon, vajaan tunnin matkan päähän pääkaupungista.
Minä yritin puikkelehtia ihmisjoukkojen läpi kirkon etuosaan. Joku, joka totesi minut suomalaiseksi, likisti riviään vielä piukemmaksi ja sain alleni kapean kaitaleen penkin päätä. Pitkä mieheni päätti suosiolla jäädä kirkon takaosaan seisomaan. Tämän valinnan yhteydessä saatan taas kysyä, että "ai sattumaltako?"

Mieheni seisoskellessa kirkon peräseinälle, kiinnittyi hänen huomionsa vieressä seisovaan, miltei hänen mittaiseensa komeaan vanhukseen. Kun ei meillä kellään suomalaisella ollut mukana virsikirjaa kävi niin, että tämä vanhus ja mieheni veisasivat kaikki virret inkeriläismiehen kirjasta. Siitä kimppaveisuusta tulikin sitten liki kahdenkymmen vuoden mittainen. Viimeinen virsi laulettiin kyseisen vanhuksen haudalla.

Mieheni ja minä olemme varmaan ainoa aviopari maailmassa, joilla on yhteinen äiti ja yhteinen isä. Adoptoimme nimittäin kummatkin tämän Juhani-'pakolaisen' ja hänen Katri vaimonsa heti kun muutaman vuoden päästi tuli valtiolta kulkulupa sille alueelle, jolla heidän kylänsä sijaitsi. Ennen pitkää pääsi myös pikku tyttäreni 'auttamaan' juuri sitä kyseistä kansaa, jota hän oli itku silmässä suomalaisessa televisiolähetyksessä empatialla katsellut.

Puskinon Jumalanpalveluksen päätyttyä oli meillä hetki aikaa turista karismaattisen vanhuksen kanssa, ennen bussimme lähtöä kohti koti-Suomea. Mieheni kysyi, tarvitsisiko tämä herra, nimeltään siis Juhani, jotakin,  jonka me voisimme heille Suomesta postitse lähettää. Juhani mietti ja mietti ja totesi lopuksi, että eivät he mitään tarvinneet, kaikkea oli. Mutta kun yhä asiaa tiukkasimme kertoi hän, että jos vaikka 'paku' kahvia. Eivät kuulemma olleet kahvin hajuakaan vuosikausiin haistaneet. "Niin, ja onko Suomessa sellaisia onnittelukortteja, joissa on kullatuilla kirjaimilla luku 40?". Hän oli kerran sellaisen ihmeen nähnyt ja haluaisi nyt sellaisen, sillä hänen tyttärensä täyttäsi keväällä 40 vuotta.

 "Kyllä sellaisia on. Hyvä. Laitamme tulemaan", sanoimme.

Matkamme sattui itsenäisyyspäivään ja laskimme, että pakettimme ehtisi perille jouluksi.
Juhani oli kotona vaimolleen innoissaan kertonut mukavista suomalaisista, jotka lupasivat laittaa heille paketin.
Mutta kun ei pakettia tullut jouluksi, eikä uudeksi vuodeksiskaan, pääsi Katri-vaimo motkottamaan,
meille naisille tyypilliseen tapaan,
että  'sellaisia ihmiset ovat, lupaavat, mutta kun tulevat kotiin, unohtavat."
Paketti tuli 14.1.Silloin oli Juhanin syntymäpäivä!!
Kuvassa Katri-mummo ja kisu.
Jatkuu...

lauantai 3. toukokuuta 2014

Lähtölaukaus

 Kuvassa Inkerinmaan, Hietamäen seurakunnan kaunis vanha kirkko, joka tuhottiin maan tasalle 1930-luvulla. Ensin pudotettiin alas kirkon torni ja lopulta purettiin kaikki muukin. Tällä hetkellä paikalla on vain kuoppa, koska kaikki kuorinkin kivet on käyty kaivamassa paikallisten venäläisten talojen kivijaloiksi.
Kun Jumala kerran oli kuollut, muutettiin ne kirkot joita ei tuhottu  elokuvateattereiksi, diskoiksi tai jotkut jopa autokorjaamoiksi, kuten Toksovassa.


Matkamme Inkerinmaalle alkaa:

Tämän päivän ihminen ei voi ymmärtää miten kihisevän jännittävä oli 1980-luvulla ensimmäinen rajanylitys Venäjälle. Minä olen sodan lapsi ja tunteet Neuvostoliitosta on minuun istutettu jo 1-vuotiaana, Helsinginkadun pommisuojan hämärässä. Vuosikausiin - yli neljäänkymmeneen vuoteen ei kuka hyvänsä turisti saanut viisumia - ei sieltä tänne, eikä täältä sinne.
Nyt kun meidät oli kutsuttu matkaan mukaan, olivat ryhmäviisumit jo sallittuja ja bussissa istuva matkaseurueemme - sese vasta oli mielenkiintoinen! Oli pelastusarmeijalainen, ortodoksipappi ja lestadiolaisjoukko, seurue vapaakirkosta ja sitten muutama yksilö meitä harmaita luterilaisia.
Minua alkaa yhä naurattaa kun ajattelen tunnelmaa kyseisessä bussissa. Kaikki opilliset riidat olivat oudosti  täysin tarpeettomina kadonneet - tärkeintä näytti olevan se, että vaikka me ikään kuin matkustimme uskonnollisesti 'eri vaunuissa' niin nyt meillä kaikilla oli yhteinen veturi - KRISTUS.

Kaikilla taukopaikoilla ilmestyi bussimme kylkeen, kuin tyhjästä, joukko laittomia rahanvaihtajia. Heidän kurssinsa oli kymmenkertainen viralliseen vaihtokurssiin verrattuna. Mietimme mitä tehdä. Sitten tuli mieleemme Robin Hood. Hänhän otti niiltä joilla oli ja antoi niille joilla ei ollut. Me päätimme tehdä samoin. Olimmehan matkalla köyhälle Inkerinmaalle, Inkerin kansan keskuuteen, joilta oli viety kaikki - omaisuus, maat, terveys ja kymmeniltä tuhansilta henki.

Yövymme hienossa hotellissa, Pribaltitskajassa. Kun kehuimme huoneestamme leviävää komeaa näköalaa - kuudennesta kerroksesta yli Leningradin, Euroopan ehkä mahtavimman kaupungin, naurahti suomalainen oppaamme ja sanoi: " Jos tulette tähän kaupunkiin vielä uudemman kerran, saatte huoneen hotellin kolmannesta kerroksesta. Sellainen, joka tulee tähän maahan uudelleen, joutuu heti epäiltyjen listalle. Kolmannessa kerroksessa on kuuntelulaitteet." 
 Ja totta hän puhui. Sen me tulimme toteamaan, sillä tulimmehan kaupunkiin uudelleen; monia, monia kertoja, aina siihen asti kunnes ei enää ollut pakko asua hotellissa vaan sallittiin myös yksityiskodeissa yöpyminen.

Nyt törmään taas sanaan sattumalta. Sunnuntaina matkasi bussimme täpötäyden Puskinon kirkon kupeeseen. Pushkinon kirkko oli ensimmäinen Inkerinmaan luterinen seurakunta, jolle annettiin virallinen lupa pitää julkisia jumalanpalveluksia (vuosi oli 1977). Tätä ennen niitä oli pidetty metsässä tai salaa yksityiskodeissa.
 Tämä ensimmäinen, Inkerin eloon heränneen seurakunnan jumalanpalvelus, näytettiin aikanaan kokonaisuudessaan myös Suomen televisiossa. Eikä sen katsominen jättänyt varmaan ketään kylmäksi. Minunkin pikku tyttäreni, silloin 7-vuotias, itki suuria karpaloita katsoessaan ja aistiessaan Inkerin kansan raskaan kärsimystien. Hän parahti että "äiti,äiti, ovat köyhiä. Näitä ihmisiä meidän täytyy auttaa." Tämä tapahtui muutama vuosi ennen omaa matkaamme, jolloin sattumalta olimme menossa jumalnpalvelukseen juuri tähän kyseiseen kirkkoon.

Muistan tuhahtanneni kyseisen TV-lähetyksen jälkeen tyttärelleni jotensakin näin: "Pieni rakkaani. Niin täytyisikin auttaa,  mutta kulta pieni, kaikkia ihmisiä maailmassa me emme vain voi auttaa."

Tänään joudun toteamaan, että vähänpä silloin tiesin!


torstai 1. toukokuuta 2014

Miten minut bongattiin?


Magdaleenalla on ollut tässä edellä mukava sarja tekstejä aihepiirinään - isovanhempien tärkeys lapsenlapsilleen. Emme todellakaan ole harmaita haamuja lastenlastemme kasvussa, vaikka ehkä monista tuntuukin, että heidät on sysätty nuoren perheen elämästä kauas sivuraiteelle. Sillä vaikka näin todella olisi käynytkin, yltävät rukouksen siivet aina ja kaikkialta lastenlastemme ylle. Rukouksen siltaa ei kukaan saata meiltä räjäyttää.
Isovanhempien merkityksen sain juuri äsken kuulla sukumme pikkuruisimman, vasta vajaa kaksivuotiaan verbaalivirtuoosimme suusta. Tyttö kertoi meille tärkeänä, että "Ebun paras kaveri on Paavo-vaari." Ei siis isoveli, eikä naapurin 3-vuotias tyttö, vaan turvallinen suvun patriarkka.

Nyt hyppään aiheesta aivan uuteen. Olen miettinyt viime aikoina sellaista asiaa, että tapahtuukohan uskossa elävälle mattimeikäläiselle milloinkaan mitään sellaista mitä voisi nimittää sattumaksi. Tämä mietintä alkoi siitä kun sattumalta otin hyllystäni vanhan, aikanaan paljon käytetyn rukouskirjani nimeltä 'Jumala kuulee' ja avatessani kirjan, näin sen sisäkannessa seuraavanlaisen omistuskirjoituksen:
" Puhu Herra, palvelijasi kuulee. Avaa korvani kuulemaan."   7.1.1999 Rachel.

Minun korvani pamahtivat ystäväni nimen kohdalla heti appoauki ja tiesin, että minun oli metsästettävä tämä neljätoista vuotta sitten kadottamani rukousystävä uudelleen esiin ja pian. Monen, monen ystävän ja puhelinsoiton jälkeen oikea henkilö oli langattoman toisessa päässä - aika katosi ja alkoi iloinen 'jälleenkuuleminen'. Olemme nyt jo pitkään meilailleet mutta mutta niin pitkä taival Jumalan johdatusta on jäänyt yhä hänelle kertomatta, että päätin tiputtaa siitä osan blogiin, jotta saan samalla muutkin lukijat mukaan tähän 'Jumala tietää, johdattaa ja auttaa' - polulle, sillä Jumalan syvin tahto on bongata meidät itse kunkin Hänen rakkautensa verkkoon ja siitä ISOON ohjantaan.                   

Olen tähän mennessä tehnyt 25 vuotta, sattumalta, Venäjällä työtä. Sisältäpäin olen aina tiennyt olevani - jossakin vaiheessa elämääni, juutalaistyöntekijä - en missään vaiheessa kuvitellut meneväni Venäjälle. Mutta sattumalta ollessani eräässä pienessä kotikokouksessa minun viereeni asettui istumaan nuori mies, joka väliajalla jutteli kaiken aikaa 'ylitseni' toisella puolellani istuvan nuoren naisen kanssa. He juttelivat kiihkeästi joistakin osoitteista. Kun tilaisuus oli päättynyt kysyin mieheltä, mikä oli se tärkeä juttu mitä te hoiditte kesken kahvituksen. Hän kertoi, että he olivat vaihtaneet muutamien silloisessa Leningradissa asuvien juutalaisten perheitten osoitteita. Hän on lähdössä kahden viikon päästä ryhmänsä kanssa linja-autolla Venäjälle ja - sitten hän arkisesti totesi - " Sinä ja sinun miehesi tulette mukaan. Teillä on viikko aikaa kirjoittaa viisumianomuksenne valmiiksi. Käyn ne itse teiltä kotoa hakemassa."

Juoksin kotiin kertomaan suuren uutisen miehelleni. Huusin jo ovelta: "Nyt meitä kutsutaan työhön!! Merkillistä ja ihanaa. Ja kaikki rutiinit tekee joku muu, me saamme vain hypätä kyytiin". 
Mieheni vastaus oli tyrmäävä. Hän sanoi: "Olen ollut tasan kaksi kertaa Venäjällä, ensimmäisen ja viimeisen. En aio lähteä."  
Minä itse tässä vaiheessa tiesin, että nyt on kyseessä työ, jota meidän kuuluu tehdä yhdessä - tai ei sitten ollenkaan - ja taivuin.
Viikon päästä samainen nuorimies ilmestyi ovemme taakse hakemaan viisumipapereitamme. Johdatin hänet nolona, sanan puhumatta, mieheni luo olohuoneeseen ja itse livahdin keittiöön keittämään kahvia. Kun tulin tarjottimen kanssa takaisin näin ihmeekseni mieheni, joka oli juuri allekirjoittamassa omaa viisumikaavakettaan. Mitä tässä välissä oli tapahtunut, sitä en ole koskaan saanut kuulla. Ehkäpä isompi ääni oli puhunut mieheni sydämelle, isompi kuin vaimon piipitys.
Myöhemmin meille selvisi, että viisumitoimistosta oli ilmoitettu, että tälle ryhmälle oli sattumalta annettu kolme lisäpäivää aikaa anoa viisumia. Ehkä tuolta yläkerran suunnasta todettiin, että nyt oli lähtökuopissaan harvinaisen 'jukuri' työhönlähtijä, mutta saatava oli hommiin tämäkin joutilas, keinolla millä hyvänsä.

Työ jatkuu omalta kohdaltani yhä. Se on vuosien varrella muuttanut muotoaan moneen kertaan, pitäen sisällään lastenkotityötä, vankilatyötä, nuorisoleirejä ja seurakuntatyötä Inkerin kirkoissa - ja humanitääristä työtä myös juutalaisperheissä. 
Mieheni työ päättyi viitisen vuotta sitten siihen kun hän oli haudannut viimeisen sydänystävänsä, joita oli monia - niin inkeriläisiä kuin veli venäläisiäkin....Jatkuu...