Äitini, Hilja, (1915-1991) seisoo hellan vieressä. Tuli humisee pesässä. Äitini on kumartunut höyryävän perunakattilan yläpuolelle, hän painelee toisella kädellään luonnonkiharaa tukkaansa ja muotoilee kattilasta nousevassa höyryssä hiuksiinsa laineita.
Katson äitiä takaa, hänellä on leveät lanteet, selässä näkyy tiukkaan solmittu rusetti, sillä
eteensä hän on kietaissut vyötäröesiliinan. Tiedän, että esiliinan helmaan on painettu nuottiviivasto nuotteineen, ja niiden yläpuolella lukee fraktuuralla: ”Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle.”
Esiliinassa on paljon äitiä: keltainen väri sopii ruskeisiin hiuksiin ja silmiin, esiliinasta löytyy musiikkia ja runoa. Siinä on nauhat, joihin solmia kolme tytärtään, Kaarinan, Annelin ja minut.
Äiti on ahkera, kaikesta kiinnostunut, teräväkielinen ja selvänäköinen. Hän tarttuu asioihin hanakasti ja pitää talon ohjat tiukasti käsissään.
Äiti on syntynyt Tampereella, missä hänen vanhempansa omistavat kerrostalon ja pitävät siinä vuokralaisia. Hän syntyy rakastavaan perheeseen ja ruusujen tuoksuun. Kuitenkin hänen olisi pitänyt syntyä mieheksi, ja ymmärrän, että siskojeni ja minun pojiksi. Isoäitini sukupolven vasta miespuolisiksi olisi pitänyt syntyäkin, heitä tuli seitsemän siskoa peräkkäin, eikä vilaustakaan poikalapsesta. Sukumme lienee pitkä rivi kaivattuja miehenpuolia, jotka ovat sattuneet syntymään vahvojen naisten hameisiin. Naiseus on äidin mielestä perusheikkous. Kaikki siihen liittyvät asiat ovat hänelle kiusoja, esteitä ja rasitteita. Meitä tyttäriään hän rakastaa kuin karhuemo, kehuu kaikille niin, että nolostelemme korvat punaisina.
Esiliinan taskunsuun langanpäät kietoutuvat kippuralle ja paljastavat äidin suurpiirteisyyden. Äiti kutoo saman käden käsineet, vaikka on tosiasiassa taitava käsistään. Hän korjaa pieneksi käyneen mekkoni laittamalla niskaan vaaleanpunaisesta kukikkaasta flanellista jatkopalan, koska sitä sattuu löytymään. Äiti arvostaa puhtautta, meillä on erikseen koulu- ja kotivaatteet. Hän pyyhkii lattioita jatkuvasti, sillä hänelle on jäänyt lapsuudestaan ankara bakteerikammo. Koivusta toiseen ylettyvät pyykkinarut lepattavat huitivalkoista pyykkiä, jonka hän on keittänyt karjakeittiön padassa. Pulsaattorikoneen tulo sentään helpottaa raskasta työtä.
Työtä riittää, äidin pitää huolehtia lehmistä, vasikoista, lampaista ja kanoista. Pihamaa on iso, marjapensaat, kukkapenkit ja kasvimaa vaativat oman osansa. Kesäisin pitää ehtiä heinäpellolle ja elokuussa odottaa rukiin sitominen ja syksymmällä kauran seivästys.
Äiti ei pidä navetalla käymisestä, häntä rasittaa töiden ikävystyttävä toistuminen. Aamulypsylle hän kykenee yöunen jälkeen, mutta jo puolilta päivin hän alkaa jännittää navettaan lähtöä. Hän ei kuitenkaan luovu lehmistä, kuin vasta isän kuoleman jälkeen. Silloin saapuu teurastamon auto. ”Karvakorvien takia ei itketä”, äiti sanoo, kun lehmät astelevat autoon kapeaa siltaa pitkin. Hän jättää kuitenkin seurakseen ruskealaikullisen pikkuvasikan. Pitkänä leskentalvenaan hän ystävystyy vasikan kanssa, se kulkee äidin mukana kaikkialle, kiipeää jopa betoniportaita päärakennukseen hänen jäljessään.
Ruokaa pitää valmistaa kolme kertaa päivässä oman perheen lisäksi työmiehille. Äiti tekee puuroja, vellejä, kiisseleitä, mokkoa ja soosia. Lauantaisin ostetaan puolikiloa jauhelihaa, joista äiti paistaa voissa lihapullia - mitä herkkua! Äiti ei anna meidän tehdä ruokaa. Hänestä olemme liian laihoja, kuolemme kohta nälkään, kun siirtelemme lautasen reunalle valkoisia läskinpaloja ja mokon kokkareita. Äiti suree ruuanlaittotaitoaan. Kun hän oli nuori, hänen äitinsä sairasti, eikä jaksanut opettaa häntä. Sitten hän lähti äitinsä kuoleman jälkeen Orimattilan emäntäkouluun. Pian koulun jälkeen alkoi kuitenkin sota, jolloin ei saanut mitään ruoka-aineita, ja saadut opit unohtuivat.
Äitini leipoo mielellään ja antaa minunkin leipoa. Joka lauantai on leipomispäivä, silloin syntyvät rievät, pullat ja monenlaiset kakut. Äidin bravuuri on 60-luvulla keikauskakku, se tehdään vuoassa, jonka pohjalle laitetaan appelsiinin viipaleita, ja taikina kaadetaan niiden päälle. Kun kakku on valmis, se keikautetaan ympäri, jolloin appelsiinipalat löytyvät kakkua koristamasta.
Kun äiti leipoo, hän alustaa voimalla suurta taikinaa, voima lähtee hartioista, hän mäiskii hyllyvää taikinaa ja laulaa täysin rinnoin. Ehdoton leipomislaulu on Kerenski, ikivanha omalta äidiltään oppimansa poliittinen renkutus: ”Kerenski se leipoi suuren taikinan, pippuriksi aikoi pienen Suomenmaan. Ai, ai Kerenski! Turha on sun toivosi. Suomihan on vapaa maa ryssän vallasta.”
Ruisleipää äiti ei leivo, Voiman kaupasta ostetaan joka päivä neljä reikäleipää, jotka kääritään valkoisiin paperiarkkeihin. Levitän paperit lattialle ja piirrän ja kirjoitan niille kirjaani. Äidin leipomusten ja Voiman kaupasta ostettujen reikäleipien vahva tuoksu on lapsuuteni rakas muisto.
Äitini on talonsa ja omaisuutensa jalkapuussa. Kaksi sisarusta kuoli jo lapsena, ja isännäksi ajateltu veli kaatui sodassa. Äiti kävi Hämeenlinnan tyttölyseota, mutta kun lyseossa opiskeleva veli kuoli, äiti pakotettiin lopettamaan koulunkäyntinsä, hänen oli palattava kotiin.
Jos äiti olisi saanut käydä koulunsa loppuun, hänestä olisi voinut tulla hyvä opettaja, ajattelen. Nyt porkkana-ja salaattipenkit nuutuvat hänen hoidossaan. Kun muut emännät kiertelevät ihastelemassa toistensa reheviä kukkapenkkejä, äiti innostuu vain Jerikon ruususta ja muista kummajaisista. Jerikon ruusukin on välillä kuiva rahiseva mytty, joka sentään veden vaikutuksesta ojentaa lehtiruotinsa ja virkistyy silmissä.
Äitini virkistyy musiikista. Hänen isänsä suku rakastaa musiikkia, pappa ja hänen sisaruksensa laulavat ja soittavat viulua, niin äitikin. Hän soittaa isänsä opettamia kansanlauluja kuten Kukkuu, kukkuu, Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ja Lähteellä. Aamuisin hän herättää meidät ponnekkaalla Jo nouskaa lapsikullat -laululla. Äidin tahdosta meille hankitaan kosketinsoitin. Ensin hän opettaa meitä soittamaan valmistamillaan pahvikoskettimilla. Sitten äiti lähettää isän ostamaan harmonia, mutta isä palaa Tampereelta pähkinäpuinen Weinbach-piano mukanaan. Se on kylän ensimmäinen piano, ja herättää ihmettelyä. Äidin setä, joka on maanviljelijä, mutta samalla kanttori, alkaa opettaa Kaarinalle ja minulle pianonsoittoa, Anneli on vielä liian pieni. Äiti on innoissaan edistymisestämme ja järjestää soittojuhlat, joihin kutsutaan suku kuuntelemaan. Pianon hankkiminen viitoittaa elämäämme, sillä Kaarinasta tulee aikuisena musiikinopettaja, joka toimii yliopistossa pianonsoitonopettajana, ja minä pääsen soittotaitoni avulla opettajakoulutukseen.
Äitini johdattelee meidät kirjojen maailmaan. Kun käymme Hämeenlinnassa, viivähdämme kirjakaupassa, josta ostamme käsivarrellisen kirjoja, joita jo kotimatkan mutkaisilla teillä alamme lukea. Tärkein äidiltä saamani kirja on Lausuntarunoja nuorelle väelle, joka kiinnostaa myös kavereitani. He hankkivat saman kirjan, ja niin me harjoittelemme runon lauantaisin pidettävälle esitystunnille. Äiti neuvoo minulle runonlausuntaa, sillä hän on itse opiskellut sitä Orivedellä kansanopistotalvenaan.
Äitini rakastaa runoutta. Pohjanpää on hänen suosikkinsa. Äiti osaa ulkoa Kantelettarensa. ”Voi, kun mie mokoman saisin, veet vastat laitteleisin, joka päivä pään pesisin”, hän laskettelee samalla, kun vaahdottaa saunassa saippualla pitkiä hiuksiamme.
Äiti kirjoittaa itse tarinoita ja runoja. Löydän hänen vihkostaan uskonnollisen runon, Uni.
Jo valvoo Maria majassaan,/ käy Jeesus untaan kertomaan./ Mä olin kuningas - olinhan?/ Sain puvun ylleni kauneimman./ Sen viitta välkehti purppuraa,/ mä kannoin kultaista valtikkaa./ Myös jaloruusuista kruunun sain,/ ja kaikki täyttyi, kun pyysin vain./ Mut sitten, äiti, sä kuulehan,/ sen veivät kultaisen valtikan,/ ja viitta kirjottu purppuraan/ vaihtui vaippahan karkeimpaan./ Ja kun kruunu päästäni riistetään,/ jää okaat otsaani viiltämään./ En silloin kuningas ollut en,/ vain köyhä puusepän poikanen./ Mut, äiti, miksi sä vavahdit/ ja kyynel silmässä kuuntelit?/ En kuninkaaksi mä tahdokaan,/ en lähde luotasi milloinkaan./ Ja äidin polvelle painuu pää,/ äiti hiljaa kutreja silittää./ Ei unta mieti hän enää lain,/ kun silmin seestyvin virkkaa vain:/ - Niin, lapsi, millainen liekin tie,/ se Isäsi kotiin vihdoin vie./
Äitini on uskova, kuten hänen äitinsäkin on ollut. Hän haluaa kertoa meille tyttärilleen taivaan tiestä. Kun pujahdamme illalla sänkyihimme, hän tulee kamariin, tarttuu raamattuun, nojaa selkäänsä lämpimään uunin kylkeen ja lukee meille sen kertomuksia. Hän lukee ääneen koko Uuden testamentin ja Psalmit. Vanhaa testamenttiakin aloitamme, mutta siinä vaiheessa siirryn jo kotoa naapuripitäjään kouluun ja kortteeriin.
Kun olen alle kymmenvuotias, äitini opettaa minulle katekismusta. Opin ulkoa kaikki Lutherin selitykset, ja rippikoulussa minua luullaan tähtioppilaaksi taitoni takia. Keskustelen äitini kanssa isoista uskonkysymyksistä. ”Mitä tarkoittaa, että Jumala ilmaisee itsensä sanansa ja luonnon lisäksi myös kansojen kohtaloissa?” kyselen. Silloin äiti kertoo minulle Israelin kansasta, kuinka Jumala on ollut mukana sen vaiheissa, minkälaisia lupauksia hän on kansalle antanut. Äiti kertoo, kuinka juutalaiset ovat olleet 2000 vuotta karkotettuina ympäri maailmaa, ja miten he nyt syntymäni aikoihin ovat saaneet oman valtion, Israelin, jonne ovat alkaneet palata. Näin minun lapsenmieleeni on kylvetty ihmettely Israelin olemassaolosta, ja se on jatkunut tähän päivään.
Maaliskuussa 1991 äitini on kuolemaisillaan, ja istun hänen vuoteensa vierellä. Kerron, että olen lähdössä kesän alussa Islantiin mieheni kanssa. Äitini sanoo:”Sinnehän sinä olet aina halunnut. Satujen saarelle.”
Silmäni kyyneltyvät: hän ymmärtää minua. Nämä sanat jäävät häneltä viimeisiksi: ”Satujen saarelle”.
Hyvää äitienpäivää kaikille blogin lukijoille!
Sinivuokkojen aika tuo aina mieleeni lapsuudenajan äitienpäivän. Silloin me kolme siskosta juoksimme metsään etsimään äidille sinivuokkoja. Lahjoja meillä ei ollut, mutta ojensimme hänelle koulussa piirtämämme kortit runonsäkeineen.
Haastankin jokaisen blogin lukijan ottamaan sydämelleen omasta lähipiiristään kymmenen tyttöä, nuorta naista - tai miksei vanhempaakin - ja ryhtyä rukoilemaan heidän puolestaan, että taivaan Isä ja Jeesus tulisivat heille tutuiksi ja läheisiksi, että Jumalan rakkaus kirkastuisi heille, ja että taivaan kodista tulisi heidän elämänsä päämäärä.
