Kuin kuvastimesta

Nyt katselemme kuin vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisenä tuntee. 
I. Kor 13:12 

Salome-ystäväni lähdöstä taivaan kotiin tulee kuluneeksi 5.3. kokonainen vuosi.
Sain olla hänen ystävänsä seitsemän vuotta.
Tapasimme Oronmyllyllä hepreankurssilla ja aloitimme sen jälkeen tiiviin viestittelyn. Koimme olevamme monissa asioissa samanlaisia, tuntui suorastaan, että olimme löytäneet kadoksissa olleen kaksossisaren. Olimme kiinnostuneita samoista jutuista, tykkäsimme kirjoittaa, tehdä kuvia ja opiskella kieliä. Teimme yhdessä matkoja Venäjälle sekä Israeliin. Eilatissa aloitimme tämän Sweet Chariot-blogin kirjoittamisen kuuden viikon matkallamme.

Kun Salomen lähtöhetki oli jo hyvin lähellä, hän hyvästeli minut hepreankielisellä sanalla: - Lehitraot - näkemiin. Hän jatkoi vielä: - Taivaassa sitten tavataan. Siellä sitten karkeloidaan. Senhän me, tytöt, kyllä osaamme.

Eilen muistellessani ystävyyttämme syntyi piirros, jossa katselen tulevaa "kuvastimesta arvoituksen tavoin".

Vielä minua ympäröi täällä elämä  väkevänä ja moninaisena. Pyörin omassa arjessani tehtävästä toiseen läheisteni ympäröimänä.
Odotan kuitenkin, että jonakin päivänä saan nähdä taivaan kodissa Jumalan kirkkauden, edellä menneet rakkaat ihmiset  - ystäväni Salomen, jonka kanssa voi ilosta vaikkapa tanssahdella.

Huomisesta emme tiedä, / esirippu eteen jää. / Minne aikonetkin vielä, / tänään tahdon ylistää. Halleluja, halleluja. / Halleluja, halleluja!

Emme pelkää pahaa ansaa, emme pelkää kuolemaa. / Oomme valittua kansaa / joka aina elää saa. / Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja!

Valo pimeyttä voittaa, / luomakunta odottaa. Pian uusi päivä koittaa / täynnä Herran kunniaa. Halleluja, halleluja. / Halleluja, halleluja!

Sanat: Anna-Mari Kaskinen



Ja vielä kerran blogimme laulu Sweet Chariot. Tällä kertaa Johnny Cashin laulamana.

Swing Low, Sweet Chariot - With Lyrics 

Swing Low Sweet Chariot

Tänään äitienpäivänä rakkaan ystäväni ja blogin toisen kirjoittajan, Salomen, tuhka siunataan ja lasketaan sukuhautaan.

Swing low, Sweet Chariot,

coming for to carry me home.

Swing low, Sweet Chariot,

coming for to carry me home.

I looked over Jordan

and what did I see,

coming for to carry me home,

a band of angels coming after me,

coming for to carry me home

Swing low, Sweet Chariot,

coming for to carry me home.

Swing low, Sweet Chariot,

coming for to carry me home.

Kuvat: Pulsatilla patens

Näkemiin, lehitraot!

Salome marraskuussa 2017 Genesaretin järven rannalla

Toukokuussa 2017 Jerusalemissa

"Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani". Ps.16

Kaksi ja puoli viikkoa sitten sain viestin, jossa Salome kertoi, että N:n "poikalääkäri" oli lähettänyt hänet sairaalaan. Vastasin viestiin kevyesti, että hyvä, sittenhän sinut tutkitaan kunnolla. En osannut vielä ollenkaan huolestua. Salomen vointi huononi kuitenkin nopealla vauhdilla, ja viikko sitten hänet siirrettiin jo saattohoitoon.

Tänään 5. 3. 2018 Salome on saanut kutsun taivaan kotiin.

Olen ollut Salomen ystävä seitsemän vuotta. Voisi sanoa, että seitsemän pyhää vuotta. Meistä molemmista tuntui, että taivaan Isä itse oli etsinyt siskot toisilleen. Sanoohan hän: - Minä itse etsin lampaani.

Tapasimme Oronmyllyn heprean kurssilla kesällä 2010. Vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja kirjoittelimme koko talven. Kirjeistä täyttyikin sitten kokonainen mapillinen.

Ensimmäisen yhteisen matkamme teimme seuraavana vappuna Isoon Kirjaan hepreankurssille. Kielikurssimatkoja kertyikin sitten kymmenkunta eri puolille Suomea. 

Koska olimme molemmat kirjoittajia ja opiskelleet venäjää, olimme kahtena syksynä kirjoittamassa Suomen tietokirjailijoiden instituutissa Pietarissa.

Israelissa ehdimme käydä monena vuonna. Pisin matka oli talvella 2013, kun vietimme kuusi viikkoa Eilatissa. Vielä viime vuonna kävimme toukokuussa Jerusalemissa ja marraskuussa asuimme kaksi viikkoa Tiberiaassa. Silloin kiipeilimme huolettomina Galilean vuorilla ja istuskelimme Genesaretin rannassa ihaillen utuista järvenpintaa. 

Matkamme ovat olleet rukousmatkoja, jolloin olemme kantaneet läheistemme, oman maamme ja Israelin asioita Isämme käsiin.

Salome on ollut minulle sielunsisko, jonka huumori, nokkeluus ja rohkeus asiohin tarttumisessa ovat ihastuttaneet ja ilahduttaneet minua. Uskon ja hepreanopiskelun lisäksi kirjoittaminen ja maalaaminen on yhdistänyt meitä.

Tämä blogi sai alkunsa Eilatissa, kun ystävämme alkoivat pyytää, että kertoisimme, mitä meille siellä kuuluu. Blogin kirjoittaminen onkin ollut Salomelle rakas tehtävä. Hän on ollut tästä hyvin  innostunut ja miettinyt paljon tekstejään. 

Vielä vähän ennen kuolemaansa, hän alkoi puhua tyttärelleen, että "Magdaleena, iso paperi ja paljon sanoja". Tytär ei ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti, vaan soitti minulle kysyäkseen. Tiesin heti, että kyse oli blogista. 

Salome pyysi puhelimessa: - Loppukirjoitus!

Ja minä lupasin. Totta kai kirjoitan blogiimme loppukirjoituksen.

Salome haluaa siunata lukijoitamme ja sanoa: - Näkemiin!

Kun siunasin Salomen sairaalasta lähtiessäni Herran siunauksella, sanoin: - Näkemiin, lehitraot, rakas siskoni, taivaassa tavataan!

Siihen Salome vastasi: - Näkemiin, siellä me sitten karkeloidaan. Senhän, me tytöt, kyllä osaamme.

Yhtehenkö tulla saamme

tuolla puolen Jordanin,

autuaitten suureen joukkoon,

ikirauhan majoihin?

Yhtehen, yhtehen, pääsemmekö vielä kerran,

tuolla puolen Jordan-virran,

miss´ on rauha ikuinen.

Salome Oronmyllyn hepreankurssin retkellä Haukkavuorella 2014 

Pysähtyneenä

Blogimme seuraajat ovat ovat huomanneet vuosien kuluessa, että olemme päivittäneet blogia vuorotellen Salomen kanssa muutaman päivän välein. Tarkkasilmäisimmät ovat ehkä havahtuneet siihen, että Salome ei ole päivittänyt vähään aikaan, vaan minä, Magdaleena, olen ollut kirjoittajana.
Salome on nyt sairaalassa heikossa kunnossa.
Pyydänkin kaikkia blogiystäviämme rukoilemaan hänen puolestaan.

Rakkauden lähde meille

rohkeutta pulppuaa.

Voimaa virtaa uupuneille,

Kristus meitä koskettaa.

Viiniksi hän häissä kerran

muutti veden arkisen.

Vielä voima saman Herran

uudistaa voi ihmisen.

                                                                                            Virsi 823:2 Anna-Mari Kaskinen

Vielä vähän loppiaisesta..

Sana 'loppiainen' kuulostaa loppumiselta, ja sitähän se periaatteessa onkin.On aika palata 'ruotuun' suklaamässäilyn ja ylensyönnin vapauksista ja merkiksi siitä, että 'nyt saa riittää' .... kantavat useimmat meistä kuusen ulos - ikään kuin juuri se olisi ollut kaiken pahan alku ja  juuri.

Loppiainen ei kuitenkaan ole kuin mikä hyvänsä 'päättäjäinen'. Tämän juhlapäivän todellisen nimen kuuluisikin olla " Jumalan ilmestymisen juhla". Asioita syvälti tutkineiden mielestä loppiainen
on vanhempi juhla kuin itse joulu. Ja niinhän se varmaan onkin, sillä vaikka köyhät kedon paimenet saivat ensimmäisinä enkeliltä kehotuksen mennä kumartamaan pientä, köyhää, talliin syntynyttä kuningasvauvaa, ei varmaan heidän kertomustaan ole kukaan välittänyt kirjoittaa muistiin, jotta todella tietäisimme minä yönä tämä Jumalan pojan syntymän ihme tapahtui. Mutta kun rikkaat, kaukaa itämailta tulevat tietäjät ilmestyivät kuningas Herodeksen eteen etsimään tätä samaista vauvaa, on tällä tallin lapsella ollut jo aivan uusi status.

Näin pakolaisvirtojen aikakaudella on kummallista ajatella, että Jumala joutui lähettämään oman kuninkaallisen poikavauvansa liki heti syntymän jälkeen pakolaiseksi - kahdeksi vuodeksi  Egyptiin. Ainoa materiaalinen tuki minkä Hänen taivaallinen Isänsä antoi perheelle matkaevääksi, olivat idästä tuodut rikkaudet: mirha, kulta ja suitsuke. Ne olivat kalleuksia, joita oli helppo kuljettaa mukana ja myydä edelleen. Ne toimivat ikään kuin oman aikamme pankkikortit.

Lastenmurha, joka kaiken tämän päätteeksi on Beetlehemissä toimitettu, on jäänyt aikakirjoihinkin. Samoin on niihin kirjattu myös se tietty verollepano, josta Raamattu kertoo, se - "joka oli ensimmäinen, ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana". Tiedetään, että se alkoi v. 4 e.Kr ja päättyi vuonna 3 j. Kr. Tämän seitsemän vuoden aikana - siis jossakin siellä - on Herramme Jeesus Kristus syntynyt. Eikä luultavimmin ainakaan jouluna, koska silloin on öisin Pyhällä maallakin jo niin kylmä, että niin paimenet kuin lampaatkin ovat taatusti öisin olleet jo sisätiloissa.

Minun on helppo uskoa, että tämä pyhä syntymä on tapahtunut lokakuussa, lehtimajajuhlan aikaan
jolloin Beetlehemiin olivat juhlan vuoksi kokoontuneet kaikki paikallisten asukkaiden sukulaiset, eikä tilaa siis enää ollut edes majataloissa. Joosef on saattanut valita juuri tämän ajankohdan heidän lähdölleen Nasaretista ja näin yhdistää pakollisen verollepanon ja sukulaisvierailun. Mutta raskas matka Nasaretista Betlehemiin, aasin selässä keikkuen, käynnistikin Marian synnytyksen ja näin saamme nauttia tästä joulun mystiikasta kuin suurimmasta jännitysnäytelmästä.

Silmävoidetta

Viereinen kuva on vähintäänkin kymmenen vuoden takaa.  Kuvasta tehtiin aikanaan kortti ja niitä myytiin Suomen missionuorten toiminnan hyväksi. Olen säilyttänyt tätä korttia suurena aarteenani, koska sen sanoma on niin iso.
Noin minäkin haluan kulkea, käsi Isän kädessä, varsinkin silloin kun pelottaa.
Kuvan on ottanut Hannu Piirainen ja kuvassa oleva ihana tyttönen on hänen oma lapsensa. Kaunista.

Löysin tämän rakkaan kortin eilen, kun siivosin huonettani kaikista sinne kertyneistä pikkutilpehööristä ja lehdistä - luetuista ja lukemattomista - ja järjestelin paperipinoja, jotka vain kasvaa kasvamistaan, kun kaikkea ei ehdi tai jaksa tutkia päivittäin - vaikka haluaisi.

Säästämieni lappujen ja lippujen joukosta löysin myös Vivamon rukouspiirin lähettäjäkirjeen viime kevättalvelta. Luin sitä nyt etsiäkseni syytä miksi olin juuri sen säästänyt. Ja syy selvisikin.
Kirje päättyi minulle tuntemattoman, Eero Toiviaisen runoon, jonka sanomaan yhdyn vielä nytkin, puolen vuoden kuluttua kirjeen saapumisesta. Tässä jaan sen myös teille ja tämän runon saattelemana lähden Magdaleena-ystäväni kera  maanantaina kohti kahden viikon matkaamme Tiberiakseen ja Jerusalemiin.
Mutta --- näin viisaita Eero (jo vanha mies) runoilee:

                                                    Silmäni ovat heikentyneet
                                                    mutta näköni on parantunut:
                                                    näen joka päivä uusia
                                                    kiitoksen aiheita,
                                                    jotka aikaisemmin olivat
                                                    itsestäänselvyyksiä,
                                                    tai joita en edes huomannut.

                                                    Suuren parantajan silmälääke
                                                    tuli halvaksi,
                                                    kun se annettiin suoraan sydämeen.
                                                    Minun ei tarvinnut maksaa,
                                                   eikä Kelan korvata.
      

Oletko sinä nähnyt, miten mahdottoman kauniita ovat liki paleltuneet 'rentunruusut'?

Viestejä yläilmoista

Meidän Jumalamme on järjestyksen Jumala. Hän on luonut tämän merkillisen maailman meidän

iloksemme ja ihastukseksemme - ei tuhottavaksi, eikä sotkettavaksi. Voi miten toivottavaa olisi, jos kukin meistä haluaisi suorittaa luonnon ja ympäristönsä kunnioittamisessa edes oman, vähäisen osuutensa.

Mutta asuuko keskuudessamme yhä kaipuu kauneuteen, rauhaan ja järjestykseen? Kun uutisia seuraa niin huonolta näyttää.

Raamattupiirissämme mietittiin viime viikolla sitä, kuinka meidän suuri, tuntematon Jumalamme todella puhui Vanhan testamentin profeetoille, Mooseksesta lähtien. Jopa pikkuiselle ylipapin oppipojalle, Samuelillekin - Hän vaivautui puhumaan - ja niin selvällä äänellä, että poika luuli sen olleen oppi-isänsä, ylipappi Eelin ääni.

Mikä oli se tärkeä sanoma, joka pikku-Samuelille kerrottiin eräänä yönä ja vieläpä kolmeen eri kertaan? Sanoma oli merkillinen ja kovin vaikea edelleen kerrottavaksi ja sen ydin oli suorastaan raju. Otan Herramme pitkästä yöllisestä puheesta Samuelille tähän yhden jakeen verran Raamatun tekstiä:
1. Sam 3: 13: "Minä (Herra) ilmoitan hänelle (Eelille), että tuomitsen hänen sukunsa ikuisiksi ajoiksi sen rikoksen tähden, kun tiesi poikiensa pilkkaavan Jumalaa, eikä pitänyt heitä kurissa".

Näin vaikean sanoman joutui pikku-Samuel kertomaan kunnioittamalleen ylipapille. Koska ylipapin omat pojat olivat siis kelvottomia ilmoitti Jumala, että hän oli valinnut Samuelin heidän tilalleen - kasvatettavaksi ylipapin tehtävään.

 1. Sam.3; 19-20: " Samuel kasvoi, ja Herra oli hänen kanssaan, eikä antanut yhdenkään sanoistaan varista maahan. Koko Israel Daanista Beersebaa tiesi, että  Samuelille oli uskottu Herran profeetan tehtävä." 

Puhuuko Jumala yhä meille, oman aikamme kovakorvaisille ihmisille? Kyllä hän puhuu -
selkokielelläkin - mutta useimmiten siten, että Hän vaikuttaa mieleemme, antaa ajatuksia ja kuiskaa ehdotuksia, joista saamme itsenäisesti toimien valita ne, jotka koemme omiksemme.
Niin. Ja totta kai vanha ohje siitä miten Jumala yhä meille kaikille puhuu, halusimme tai emme - kuuluu näin:

Jumala kuiskaa meille luonnossa, puhuu meille Raamatussa ja huutaa megafoniin vaikeuksissa.

Se on sitten jokaisen oma asia uskooko sen, että kaiken aikaa olemme Hänen kämmenellään - ja  sen, ettei hänen sallimattaan mitään meille kellekään tapahdu. Ja kun sitten kaikkea kurjaakin tapahtuu, saamme usein vasta jälkikäteen ymmärryksen siitä, miksi jotakin niin ikävää pääsi käymään.
Huusiko Hän juuri silloin minulle megafoniin?

.Kuva: Jumala kuiskaa meille luonnossa............................................................................................

Syksyä kaikille!!!

' Tervemenoa' - toivotus.

Olipahan eräs sateinen keskipäivä viime viikolla. Mieheni oli lähdössä johonkin tärkeään tapaamiseen ja kävi noukkimassa minulle päivän postin ennen lähtöään - olihan hänellä sadevaatteet päällään. Ei tarvinnut minun kastella tassujani.

Postipinon päällimmäisenä oli joulukortti. Oletko sinä saanut joulukorttia syyskuun alkupäivinä?
Kortti oli kaksiosainen. Se oli teipattu pohjastaan kiinni maalarinteipillä. Yläosa korttia oli auki.
Sieltä pääsin tirkistelemään pussin sisustaa.  ???

Kortin sisällä ei ollut kirjettä, ei nimeä, ei toivotuksia - ei yksinkertaisesti mitään mikä olisi antanut minulle vihjeen sen lähettäjästä. Postimerkkiäkään siinä ei ollut; vain tuo nalle kurkkimassa - sormi suussaan.
Mutta jotakin siellä taskussa kuitenkin oli. Kun aloin kaivella sen pohjaa löysin sieltä 50 sekeliä paperirahana ja sen kaverina oli joitakin kolikoita. Mutta vaikka miten olisin miettinyt, kuka tällä paikkakunnalla tiesi Magdaleenan ja minun lokakuun lopussa alkavasta rukousmatkastamme, jonka kohteena on tällä kertaa Tiberias, en keksinyt tämän hauskan jekun ideanikkaria... joten päätimme tulkita tämän kortin sanoman ihka omalla tavallamme.

Olemme kumpikin tahoillamme pähkäilleet hieman levottomana Pyhältä maalta kuuluvia uutisia ja miettineet, mahtaako syksyn matkastamme tulla tänä vuonna yhtikäs mitään. Mutta tämän jouluisen kortin saavuttua päätimme, että olkoon tämä kortti meille signaali, merkki siitä, että matkamme järjestyy, olosuhteista huolimatta.
Nyt on todellakin Israelissa ollut jälleen hieman levotonta. Erityisesti maan pohjoisilla rajoilla. Siksi on ollut syytäkin olla vähän jännittynyt, määrätäänkö sinne vaikka matkustuskielto?
Majoitus on meillä maksettu, tapaamiset sovittu ja lentoliputkin jo köllöttelevät passiemme välissä. Nyt haluaisimme saada tulevasta matkastamme varmuuden. Siksi nallen iloinen kurkistus ja aamukahvirahat kuoressa, loivat meihin juuri sen positiivisuuden tunteen, ettei meidän itsemme enää tarvitse olla huolissaan. Israelin Jumala valvoo lapsiaan - meitäkin - ja lähettää meidät juuri sinne minne kunkin meistä on määrä mennä.

Tällä matkalla toivomme on päästä Jeesuksen jalanjäljille -  ei turisteina vaan rukoilijoina -  Galileaan, jossa niitä jalanjälkiä riittää vaikka muille jakaa. ( Vihje.)
Tällä matkalla saamme käydä, toivon mukaan, myös lohduttamassa muutamia juutalaisia holokaust-vanhuksia heidän yksinäisyydessään ja puutteenalaisuudessaan. Netzer-niminen järjestö tekee avustustyötä heidän parissaan myös Suomen kautta.
Arvostan tätä työtä suuresti. Nämä vanhukset ovat samassa asemassa kuin meidän sotainvalidimme. He ovat katoava luonnonvara. Auttamistyö heidän kaikkien kohdalla on liian myöhäistä, sitten kun heitä ei enää ole.

Sankareiden tie.

Heräsimme juuri Jerusalem-vierailumme toiseen aamuun. Drishat shalom = lämmin tervehdys teille täältä, eräällä kaupungin kukkulalla sijaitsevasta, Lähde-nimisestä, suomalaisten ylläpitämästä majatalosta. Täällä on kaunista ja rauhallista ja valkoisena hohtava Pyhä kaupunki lepää hohtavana tuossa silmiemme alla. Jerusalemin rakennuksissa käytetty vaalea 'marmori' hohtaa aamuauringossa todella  kuin kulta. Ei ihme, että kaupunkia nimitetään " Kultaiseksi kaupungiksi."


Mutta kun Tel Avivin lentokentältä lähtee nousemaan ylös Jerusalemiin - ovat tienvarren molemmat laidat täynnä rankkaa historiaa, kaikkea muuta kuin kultaista ---alkaen aina Vanhan testamentin Aialonin laaksosta ja päättyen vuoteen 1967.
Aialonissa Joosua ja Israelin lapset ottivat yhteen kanaanilaisten kuninkaiden kanssa ja kerrotaan, että Jumalan antoi Joosualle lisäaikaa taistelussa - pysäyttämällä tässä taistelun laaksossa sekä auringon että kuun. Siis - --pysähtyikö maan pyörimisliike akselinsa ympäri, joten näytti siltä, että "aurinko pysyi Gibeonissa  ja kuu Aijalonin laaksossa".

Tällä samaisella tiellä, sen viimeisen pikkukylän kohdalla, on kaupungin piirityksen aikaan v.1967, käyty erittäin ankara taistelu. Nykyään tämän kylän kohdalla onkin kyltti, joka juontuu Jesajan kirjasta:" Iloitkaa kun näette Siionin."



Ja suurin sankari, joka koskaan on noussut tietä pitkin ylös Jerusalemiin, on tietysti Jeesus, joka tinkimättömästi toteutti Isänsä suunnitelmaa, vaikka Jerusalemiin saapuminen tiesikin kuolemista maailman syntien puolesta.

Me iloitsemme täällä Siionissa - ja kohta lähdemme hoitamaan missioitamme -  ensimmäiseksi etsimään bussipysäkkiä, jotta onnistuisimme tapaamaan ystävämme ja oppaamme Eggedillä. (Apua - tarkoittaako se keskusbussiasemaa?)

Kuvani muutaman vuoden takaa: Puutarhahaudan aidan läpi näkyy Golgata.

Arkista aasin askellusta

 En muista mistä ja milloin olen tuon otsikkoni lauseen muistiini kaapannut - mutta se on sopivasti napsahtanut omaan uskonelämääni - se on sanontana tuntunut yhtä maukkaalta kuin miltä erään Magdaleenan edellisen blogikirjoituksen runo oli hänen 5-vuotiaan tyttärentyttärensä korvissa  kuulostanut. Sehän meni näin: " Kun almu kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa".

Omaa uskonelämääni voin kuitenkin parhaiten kuvailla juuri noilla otsikkoni sanoilla. On helppoa ja mukavaa jutella ikuisista ja ISOISTA  asioista omiensa piirissä, mutta menepä ja puhu niistä sellaiselle, joka ei niistä tiedä, ei ymmärrä, eikä edes halua tietää saatikka ymmärtää - niin ei onnistu.
Ei todellakaan ole muodikasta olla uskovainen ja miltei mistä vain voi puhua paitsi siitä, minkä itse koen elämäni aarteista kaikkein kallisarvoisimpana.

Siis aasi?
Se kelpasi kuitenkin Marialle, Vapahtajamme äidille - matkalla Nasaretista Betlehemiin. Se kelpasi myös Jeesukselle, viimeisellä matkallaan pääsiäisjuhlille Jerusalemiin, kohti  kuolemaansa. Ennen kaupunkiin tuloa hän lähetti opetuslapset viereiseen kylään lainaamaan sieltä aasia, jotta edeltä kirjoitettu profetia hänestä kävisi toteen. Jeesus neuvoi opetuslapsia, miten vastata aasin omistajalle, joka varmasti kysyisi mihin miehet sitä tarvitsivat. Sanokaa, että " HERRA tarvitsi sitä." Ilmeisesti aasin omistaja tiesi ja ymmärsi ketä tämä nimitys 'Herra' - tarkoitti.

Ajatella, meitä aasejakin tarvitaan! Ne ovat muuten tällä hetkellä Suomessa jopa muotia. Sitä paitsi aasi on tutkitusti myös viisas eläin. Se ei siis tyhmänä ryntää suin päin paikkaan kuin paikkaan, joka saattaisi olla sille vaarallinen. Tämä varovaisuus on virheellisesti tulkittu eläimen tyhmyydeksi.

Mutta tällainen aasiuskovainen tietää, että Jumalalle voi puhua kuin ystävälle. Ei tarvita hienoja fraaseja tai juhlallisia sanontoja, ei korkeita torneja eikä kimallusta. Ja mikä mahtavinta; rukoustyötä voi tehdä ihan missä vain: lenkkeillessä, tiskatessa tai vaikka autoa ajaessa. (Kunhan ei laita silmiä kiinni...)
Pieni anekdootti: Kleopatra kylpi aasin maidossa. Hm?

Kuvat googlesta.

Myötätuulta - 2017!

Kuva: Kirkkolaiva 1600-luvulta.

Kuvani - Uudenkaupungin wanhan kirkon katossa riippuvan kirkkolaivan esikuvan mukaan - on maalannut merimaalari Olavi Juutilainen. Siinä vanha, kaunis laiva on jätetty Uudenkaupungin lahdelle talven ajaksi - kevättä odottelemaan.

Kirkkolaivaperinne ulottuu Suomessa 1500-luvulle asti ja niitä tiedetään maassamme olevan yli kaksisataa.

Arvaamme varmaan syyt, miksi näitä arvokkaita ja taidokkaita esineitä kirkoille aikanaan lahjoitettiin. Useinhan nousi juuri kirkossa se syvin rukous merillä seilaavien rakkaitten puolesta. Samoin kohosi sieltä myös kiitos, kun  laiva oli onnellisesti päässyt takaisin kotisatamaansa. Usein niitä lahjoitettiin kirkolle myös merihädässä annettujen lupausten täyttämiseksi tai ne ovat muistoja merelle hukkuneille. Syitä oli siis monia --- ja kaikki syvällisiä.

Kirkkolaivaa voidaan pitää myös seurakunnan symbolina.
Vanhassa kirkkorukouksessa vuodelta 1929 Uudenkaupungin kirkkoherra Simelius toteaa tämän kauniisti. Olkoot hänen sanansa esirukouksena myös meille, oman uuden vuotemme ja pian jo sata vuotiaan Suomemme puolesta:

" Kiitos olkoon Herralle,                         
matkoillamme auttaa.
Vaaroista myös varjelee
pyhäin enkeleinsä kautta.
Saattaa hyvin satamahan,
korjaa kauniist' kotimaahan." 

Viereinen kuva?
Vertaa Magdaleenan blogi 15.12. otsikolla
"Martan ja musiikin joulua"     .
Minun laivani nimi on Sabra ja hänen Shalom.
Siispä - meille ja muille: Myötätuulta!

Eräs monogrammi

Olen saanut kutsun ystäväpariskunnan 145-vuotisjuhliin (70v  + 75v). Juu - juhlat ovat kivoja, mutta lahjojen miettiminen ei. Ja mitä noin arvokkaisiin juhliin ylipäätään voi viedä?
Kiertelin ja kaartelin tällä ulkosaaren tontillamme - etsien vihjettä. Silloin 'näin' aittamme seinällä jo pitkään lojuneen männynoksan - ja katsellessani sitä, tuli sen muodoista mieleeni syboliikka, joka kumpusi elämän monimutkaisuudesta. Nuorena näytti siltä, että tätä valtatietä kun käymme niin hyvin menee, kunnes matkaan alkoi tulla mitä kummallisempia mutkia, joita emme olleet ollenkaan tilanneet.


Otin vuosien haalistaman karahkan käsiini ja  aloin 'nähdä' siinä jotain muutakin kuin symboliikkaa.. Näin sen sileässä rungossa ikään kuin kristusmonogrammin kirjaimet -
 P ja X. Kirjaimethan ovat kreikankielen X= khi ja R= rhoo - eli Xristos-sanan kaksi ensimmäistä kirjainta.

Koulun historiantunneilta alkoi tulvia muistoja niiden synnystä.  Muistin, että 300-luvulla jKr.- Roomaa hallitsi kuuluisa keisari ja sotapäällikkö, Konstantinus Suuri, jonka äiti, Helena, oli kääntynyt kristityksi. Aikanaan myös Konstantinus teki saman, mutta otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan.

Mutta vuosia ennen tätä hänen kääntymystään, oli hänelle tapahtunut seuraavaa. Eräänä yönä, ennen hänen sotajoukkojensa aamuista merkittävää taistelua, oli Konstantinus nähnyt taivaalla kummallisen valoilmiön. Se oli kuin punainen risti, mutta siinä erottuivat myös selvästi  kirjaimet P ja X. Samalla oli taivaalta kuulunut ääni, joka sanoi:
"Tässä merkissä olet voittava."

Seuraavana aamuna Konstantinus maalautti jokaisen sotilaansa kilpeen kyseiset kirjaimet, ja he todellakin voittivat tämän merkittävän taistelun.
Oli tarina legendaa tai ei - on se kaunis.
- ja siksipä tyttäreni valmisti minun karahkani lahjoitettavaan kuntoon - kolvasi pieneen, harmaaseen laattaan nuo jännittävät kirjaimet, ruuvasi laatan kiinni mutkapaikkaan ja puussa itsessään olevaan koloon tuuppasi metsästä sammalta ja kimpun syksyn haalistamia mustikan - ja puolukanvarpuja. Kuvassa  lopputulos puolen päivän mittaisesta puuhastelusta. Kyllä maar' tämän kehtaa viedä tuliaisiksi -  kukat ja vielä tarinakin kaupan päälle.
Ps.
Vanhuus tuo itse kullekin kaiken kaltaista huolta ja kremppaa, mutta nuo kirjaimet P ja X:  niissä ja vain niissä olemme kaiken kerran päättyessä voittava.

Toisenlainen tarina

Tapasin 'Esterin', Keniasta kotoisin olevan nuoren naisen ensimmäisen kerran kristillisen yhdistyksemme pikkujouluissa. Tyttö istui päivällispöydässä vieressäni ja mietiskelin kuka hän mahtoi olla, sillä yhdistykseemme hän ei ainakaan kuulunut. Tyttö oli hyvin ujon oloinen, tuntui kuin hän olisi kaiken aikaa katsonut sisäänpäin ja ujo hymy antoi ymmärtää, että hän oli kyllä kaikessa mukana, mutta halusi olla rauhassa. Siispä vain hymyilimme. Tyttö oli tummaihoinen ja hänen tukkansa oli kammattu sievillä pikku leteillä ylhäisesti päälaelle. Kutsun häntä tässä kirjoituksessa Esteriksi, koska tälläkin tytöllä oli edeltä määrätty 'missio' elämälleen, kuten Vanhan Testamentin Esterilläkin oli.

Pian selvisi, että tämä Ester oli meille läheisen perheen kummilapsi ja että hänet oli nyt, 24-vuotiaana, kutsuttu vuodeksi au-pairiksi tähän hänen suomalaiseen perheeseensä.
Nyt keväällä on Ester alkanut käydä perheensä kera usein myös rukoupiirissämme - istuu, kuuntee ja laulaa - ja ilmeestä päätellen rukoilee kaiken aikaa hiljaa.

Eräässä rukousillassa muutama viikko sitten oli Esterillä meille kaikille asiaa. Hänellä oli ongelma - eikä suinkaan pienimmästä päästä sellainen! Saimme kuulla merkillisen tarinan:
Nelisen vuotta sitten hän sai ilokseen osallistua ystävättärensä häihin. Se oli ollut ihana ilon päivä. Sitten syntyi nuoren parin ensimmäinen lapsi - poika, joka sai kuninkaallisen nimen 'Shlomo'. Esterimme sai sitä lasta paljon hoidella ja rakastui tietysti tähän ihanaan lapseen. Mutta sitten kaikki romahti. Perhe oli ollut autollaan matkalla, jonka aikana he joutuivat onnettomuuteen. Nuori isä kuoli välittömästi ja äiti kiidätettiin sairaalaan - toinen käsi ja toinen jalka onnettomuuden irti repiminä. Puolivuotias 'Shlomo'-poika säilyi vammoitta? Kuolinvuoteellaan äiti jätti Esterille tehtävän: " Pidä huolta pojastamme!"
Nyt Ester on Suomessa - mutta hengessään hän on tämän 3-vuotiaan pojan luona kotimaassaan, sillä turvallista hoitosuhdetta tälle lapselle ei ehditty saada ennen hänen lähtöään kauas Suomeen.
Kuka poikaa nyt virallisesti hoitaa? Tämä maailma ei ole hyvä pienille, yksinäisille lapsille ja juuri tämä tuska ja hätä näkyi nuoren Esterin olemuksessa.

Tämä nainen sai 'testamentissa' raskaan vastuun. Ymmärrän, että lupaustaan lapsen äidille hän ei voi pettää. Tilanne on kaiken kaikkiaan hankala, sillä 'sopimus' lapsen huolenpidosta on kirjoitettu kuolinvuoteella vain ja ainoastaan Esterin sydämeen - ei minkäänlaiselle paperille.
Onneksi Isämme ylhäällä näkee sydämet. Ehkä tämä tarina saa jatkon. (Ja saikin! Siitä seuraavassa blogissa).


 

Tapa elää

Kun me kaksi eläkeläistä, Magdaleena ja minä, neljä vuotta sitten - tuskin silloin vielä edes järin  hyvin tuntien toisiamme - lähdimme ensimmäistä kertaa Eilatiin - vaatimattomasti kuuden viikon matkalle,  asuaksemme sen ajan hotellissa, samassa pikku huoneustossa - ei meille naiviudessamme milloinkaan lähtömme alla tullut mieleen  se, ettemme siellä mahdollisesti pärjäisi kuutta viikkoa - tapoinemme elää ja olla.
Meidät herätti ruususenunestamme vasta Magdaleenan tytär, joka pari viikkoa siellä jo oltuamme soitti Suomesta ja kysyi, että ... 
" Jokos te olette riidelleet?" 
 No - eipä ollut juolahtanut mieleemme...

Tapa elää? Mitä se oikeasti on?  Jäin tätä todella syvästi miettimään, kun löysin muutama viikko sitten kirjeen Kansan Raamattuseuralta, jossa kerrottiin kiinnostavasti 'tuoreesta tavasta elää'.
Ohjeet heidän uusiin elämänaskeleihinsa olivat löytyneet Luukkaan evankeliumin 10.stä luvusta.
Siinä Jeesus lähettää seuraajansa niihin kyliin, joihin hän oli itsekin menossa. 'Lähetetyt' olivat aivan tavallisia ihmisiä ja siksi voimme mekin lisätä tekstistä nousevat neljä askelta omaan 'tapaamme elää' Jeesukeen antamat askeleet olivat:
1. siunaa  2. ystävysty  3. auta missä voit  4. kerro Jeesuksesta

 Siunaa-sanan alla oli seuraava ohjeistus:
Pyydä Jumalaa siunaamaan päivittäisiä asioitasi, kohtaamiasi ihmisiä ja tilanteita, joissa olet tai joihin olet menossa. Näin opit rukoilemaan aktiivisesti.

Ensimmäiseen askeleeseen kuuluu myös anteeksi antaminen meitä loukanneille ihmisille. Syytöksistä tai katkeruudesta  luopuminen voi olla vaikeaa, mutta se kannattaa, sillä tämä valinta vapauttaa meidät itsemme ja varjelee meitä katkeroitumiselta. Siunaaminen taas on toisten rohkaisemista, myönteisen palautteen antamista ja anteliaisuutta toisia kohtaan.

Kuvat:
Pienet lapsenkengät löytyivät aikanaan erään vanhan kaupunkilaispuutalon vintiltä.(Kuvassa.)
 Maalauksessani ne pienet ruskeat kengät muuttuivat sinisiksi siksi, että kurssilla kukin 'maalari' joutui valitsemaan yhden värin, jolla koko maalaus piti työstää. Näin joutui käyttämään varjoja, sillä vasta ne tuovat esineeseen muodon!  Tämä kannattaa muistaa myös ihmissuhteissa.
- Paperirulla taas ilmaisee kenkien todellisen koon. Jälleen opetus: Kaikki on niin suhteellista - niin vaikeudet kuin tapamme elääkin.

Ei oppi ojaan kaada

Minulla on mielenkiintoinen, tasan itseni ikäinen serkkupoika. Löydän hänessä paljon sitä samaa kummallisuutta, jota on itsessänikin, eikä ihme - olivathan äitimme kaksosia. Tämä 'kummallisuus' on kuitenkin päässyt meissä valloilleen vasta sitten kun vapauduimme vakinaisesta työstämme. Silloin on saanut lahjaksi etuoikeuden miettiä, että mitäs nyt...?

 Minä säntäsin heti eläkkeelle päästyäni joka viikko bussilla Helsinkiin, Töölön aikuislukioon ja kirjoitin kahdessa vuodessa lyhyen venäjän kielen. Hulluin hetki tältä ajalta oli se, kun täpötäysi huone ylioppilaskokelaita odotteli eväineen päästäkseen koulun juhlasaliin kirjoittamaan kuka mitäkin lyhyttä kieltään. Silloin kuului huoneen toiselta puolelta huuto:
" Salome, mitä sinä täällä teet?? " Vastasin hänelle, että kirjoitan!. Huutaja oli entinen oppilaani alakoulun kuudennelta luokalta.
.
Entä mitä serkkupoikani Artturi teki? Hän päätti ottaa selvää mitä Koraaniin on kirjoitettu, kun mediassa sanotaan yhtä ja muslimit itse sanovat toista. Hän luki siis Koraanin läpi, ja nyt hän siis tietää.Hänen suussaan on nyt muutakin kuin 'mutua'.
Mutta kun hän oli tämän tavoitteen saavuttanut, alkoi hän lukea samalla tyylillä myös Raamattua. Näin hänelle syntyi kokonainen kuva näiden kahden Aabrahamin pojan - Ismaelin ja Iisakin jälkeläisten - siis profeetta Muhammedin ja Jumalan poika Jeesuksen - elämän ja opetusten pohjalta syntyneistä uskonnoista.. Tietäminenhän on aina terveellisempää kuin luuleminen.

Minä tutkin tällä hetkellä raamattupiirissäni Toista Mooseksen kirjaa. Luemme siellä viikottain vain yhden luvun kerrallaan, jonka sitten 'ruodimme' niin syvällisesti kuin mahdollista - ja oheisteoksia ja googlea on tietysti tutkittu kotona.
Viime kerralla tulimme siihen kohtaan, jossa selitetään ikävystyttävän seikkaperäisesti Ilmastysmajassa palvelleen Aaron-ylipapin vaatetuksen yksityiskohtia - mistä ja miten se piti valmistaa - siellä autiomaassa?

 Ikävystyminen minun kohdallani vaihtui kuitenkin ällistykseksi, kun tutkimusteni pohjalta lopuksi ymmärsin, että joka ainoa yksityiskohta hänen puvussaan oli symbolinen, viitaten Jeesukseen ja lopulta Iankaikkiseen elämään. Symboliikka oli hengästyttävää ja mitä enemmän sitä tutki, sitä syvemmälle pääsi. Mokoma vaate?

Näimme syksyn matkallamme Israelissa, Timnan autiomaahan rakennetussa Ilmestysmajassa myös tämän kyseisen puvun. Magdaleena otti siitä valokuvan, jota tähän nyt lainaan.

Risuaitaa

Keskiviikkona 27.1.vietettiin kansainvälistä Vainojen uhrien muistopäivää. Päivä 'haisee' historialle ja  kuitenkin - tällä hetkellä koko Eurooppa kuhisee vainottuja tai jostakin muusta syystä kotimaastaan paenneita ihmisia. Päättäjätkin ovat ihmeissään. Soini ja puolustusministerimme matkasivat pohjoiselle rajalle ja Sipilä 'etelään' - neuvottelemaan miten tilanne tulisi jatkossa hoitaa - ja ottamaan selvää, onko Venäjäkin turvaton maa?
Vainot-sana tuo mieleen mustan värin. Minulla itselläni on myös selkäni takana musta kausi elämää.Yllä oleva öljytyöni on syntynyt näinä vuosina. Sen nimi on kuitenkin "Valo voittaa". Se syntyi 1980-luvun puolivälissä alkaneen laman ensiaallokossa, jolloin oma firmamme kaatua rysähti ja 5-henkinen perheemme jäi puille paljaille. Siksi sydämessäni on aivan oma lokonen niille nuorille perheille, joita tämän ajan lama Suomessa kaataa, jättäen heidät asuntolainojensa ym. tukehduttavaan loukkuun.

 Olen pitänyt erästä muistoa arvokkaalla paikalla oman työhuoneeni kirjahyllyssä ja nyt kun sitä etsin, ei se jostakin syystä ollutkaan siellä. Harmistuin ja ajattelin, että ehkä se on lipsahtanut kirjojen taakse. Löysin sieltä vain huomattavan määrän pölyä, mutta myös pehmeäkantisen, pienen kirjasen, jonka olin lukenut viimeksi varmaan 20 vuotta sitten. Se oli pastori Richard Wurmbrandin kirja nimeltään Kristus rautaesiripun takana. Kirja on ollut minulle aikanaan hyvin rakas ja iloitsin löytäessäni sen taas, ja vielä näin kummallisella tavalla, joten.päätin lukea sen nyt uudelleen.On hyvä välillä peilata omia murheitaan jonkun toisen kokemiin todellisiin kärsimyksiin niin tajuaa panna päänsä pussiin ja mennä nurkkaan häpeämään.
Kirja kertoo romanianjuutalaisesta papista, hänen toiminnastaan maanalaisen seurakunnan pastorina ja siitä, kuinka hän joutui olemaan neljätoista vuotta uskonsa vuoksi vankina ja kidutettuna kotimaassaan. Alkuperäisteos on painettu Lontoossa v. 1967 nimellä TORTURED FOR CHRIST. (Kidutettu Kristuksen tähden). Suomeksi kirja on ilmestyntyt jo vajaan kahden vuoden kuluttua huhtikuussa 1969, ja seuraavan neljän vuoden aikana siitä on otettu peräti 9 uutta, suomenkielistä painosta!

 Lainaan tähän loppuun pienen huvittavan kappaleen hänen kirjastaan sivulta 12:
" Eräänä päivänä minä, mitä vakaumuksellisin ateisti, rukoilin Jumalaa. Rukoukseni oli tämäntapainen: " Jumala, tiedän varmasti, että et ole olemassa. Mutta jos sattuisit olemaan --- minkä minä kiistän --- Minun velvollisuuteni ei ole uskoa Sinuun - vaan Sinun velvollisuutesi on ilmaista itsesi minulle."

Richard sai mitä pyysi, korkojen kanssa, mutta ei milloinkaan katunut sitä mitä tuli Jumalalta pyydettyä.





 

Tre kronor - ja muuta jännää.

Tältä varmaan näytin sinä perjantai -iltana kun minun oli määrä mennä 'silmiksi' Kertsille (=Gospel Kafehen), jossa kuullun mukaan 40 villiä yläasteelaista laittaa paikkoja säpäleiksi nuorisotiloissa.

 Kruunua olen yrittänyt laittaa päähäni - vallan merkiksi, hymyilläkin yritin, mutta käsivarret huusivat apua.
(Taideteos on silloisen 5-vuotiaan tyttäränpojan onnittelukortti eräänä äitienpäivänä.)
Tulimme paikalle kello kuusi. Neljä miestä oli tullut sinne jo ennen meitä, sillä ensimmäiset nuoret tahtovat tulla sisään jo vaikka kuinka varhain. Nyt ei ollut muita kuin ne neljä miestä - mutta  tällä kertaa myös neljä naista, jotka olin agitoinut turvakseni.

Sitten aloimme odottaa. Odotimme ja odotimme, kokonaisen tunnin. Ei ketään, mikä oli kerta kaikkiaan harvinaista. Seitsemän jälkeen kaksi konkariamme lähti kylille kävelemään ja katsastamaan, missä kaikki heidän 'asiakkaansa' oikein luurasivat.
 Puoli tuntia kului tuloksetta, sitten kävi ovi. Mutta mitä näimmekään: miehet olivat tuoneet tullessaan noin 50-vuotiaan miehen. Siinä kaikki. Saimme kuulla, että hän oli seuraavana päivänä kirkon messussa esiintyvä laulusoloisti, joltakin toiselta paikkakunnalta. Hän oli kysynyt miehiltä onko kylällä nettikahvilaa, ja sai kuulla, että ON - Gospel Kafe ja siellä toisen miehen puhelin, jolla pääsi nettiin.

 Tämä mies ei rikkonut ovia, mutta kävi ilmi, että hänen omassa sisimmässään oli paljon hätää (kelläpä meillä ei olisi) ja niinpä me kaikki kahdeksan aikuista saimme käydä häntä kuulemaan ja ehkä myös auttamaan..
Puoli kahdeksan maissa alkoi tulla nuoriakin - aina muutama kerrallaan; rauhallisia ja mukavan tuntuisia. Ennen kun meidän 'tyttöjen' oli määrä lähteä, lauloi muusikkovieraamme muutaman gregoriaanisen laulun - meille ja niille yli kymmenelle todella mukavanoloiselle nuorelle, jotka olivat kokoontuneet kaareen osallstuakseen pian alkavaan tietovisaan..Mutta - missä kaikki kiljunta ja paikkojen hajoittaminen?

Viimeinen tietokilpailukysymys, jonka ennen lähtöä kuulimme oli tämä:
-  Mikä on Ruotsin jääkiekkojoukkueen tunnus heidän lätkäpaidassaan ? (Tre kronor)
- Mistä tuo symboli on peräisin? (Itämaan tietäjät)
Enpä olisi näitä tiennyt. Aina sitä oppii, kun vain uskaltaa lähteä liikkeelle.

Puut puhuvat

Olimme tänä jouluna mieheni kanssa päättäneet, ettemme ota kotiimme joulukuusta lainkaan. Syynä ei ollut astma eikä muukaan allergia vaan se, että kaiken kaikkiaan koko tuo mainen jouluhäsläys ei vaan enää maistunut.
No - lapsenlapsille sellaista oli mahdotonta selittää ja he olivat meiltä salaa päättäneet, että mummilassa pitää olla kuusi.

Kun heidän perheensä sitten joulun alla kävi lähiostarilla kuusikaupoilla, olivat alakoululaiset pikkuvesselimme sopineet kuusikauppiaan kanssa, että he saavat oman, korean kuusensa kylkiäiseksi pienen, siron alle kaksimetrisen kuusen, jota lähtivät intopipona kahdestaan - toinen edessä, toinen takana - kantamaan, puolen kilometrin päässä mäen päällä sijaitevaan mummilaansa. Oli siinä meillä vanhuksilla tunteissa pitelemistä. Ja olihan se pieni, soma joulupuumme sitten niin rakas, että vasta tänään kannoimme sen ulos kuistille.
Viereisen kuvan poika ei ole omamme, mutta voisi kyllä aivan hyvin ollakin.

Joulukuusi-perinne ei sinänsä ole mitenkään kristillinen. Pikemminkin päin vastoin. Jo muinoin ihmiset ripustelivat "ikivihreitä" oksia oviensa ja ikkunoittensa yläpuolelle uskoen, että ne pitäisivät noidat, kummitukset, pahat henget ja sairaudet heidän kodeistaan loitolla.
Egyptissä palvottiin aikanaan Aurinkojumala RA:ta ja siellä kansa  ripsteli vihreitä oksia taloihinsa lepytelläkseen jumalaansa. Myös Roomassa talvipäivänseisuksen aikaan vietettiin Saturnalia juhlaa, jonka koristeluun  kuuluivat vihreät oksat (joilla lepyteltiin Saturnus-jumalaa, jonka ajateltiin sairastuneen).

Euroopassa tiedetään joidenkin saksalaisten kristittyjen tuoneen jo 1500-luvulla koristeltyja kuusia koteihinsa. Onko tradition kotimaa Saksa - siitä taidetaan yhä kiistellä.
Oli niin tai näin - niin se ei ole mikään salaisuus, että jouluna ei ole ollut Messiaan syntymähetki. Jos vietämme jouluamme Messiaan syntymän muistojuhlana, niin sehän on aivan oikein - tarkkaa oikeata syntymäpäivää (syys-lokakuussa) kun ei tiedetä. Mutta näillä menoilla kuin sitä tänään vietetään - on se puhtaaasti pakanallinen juhla.

Entä muut Raamatun puut.

1. Moos 2:17 kertoo meille Paratiisin kahdesta puusta; hyvän ja pahan tiedon puusta, joka toi ihmiskunnalle kuoleman.
Room 11:17-18 taas  kuvailee öljypuun merkityksen meille 'pakanoille' ( pakana hepr. goi, goia, goi'im, goi'ot) Öljypuu on Israelin ja sen kansan keskuuteen 2000 vuotta sitten syntyneen Messiaan vertauskuva.

Ja lopuksi vielä --- pyhä ristinpuu.

  

Onko Jumala kuollut?

Odottelin ystäviäni täpötäydessä Temppeliaukion kirkossa eräänä perjantai-iltana. Olin tullut ajoissa paikalle ja sain siksi ihmetellen ihailla, kuinka penkkirivit täyttyivät. Siunasin katseellani erityisesti kaikkia edessäni istuvia miehiä -- miehiä, joita ei näkynyt samaisessa kirkossa vuosi sitten adventtina edes YL:län joulukonsertissa.

Otsikkoni teksti,  Onko Jumala kuollut? Is God dead? esiintyi erään seniltaisen luennoitsijan, Ilkka Rytilahden puheessa. Saatat muistaa sen TIME-lehden muutaman vuoden takaisen kansisivun missä samainen teksti esiintyi suurin kirjaimin tämän arvostetun ja paljon maailmalla luetun lehden kannessa.
 Näille ihmisille, jotka tämän kirkon tänä iltana olivat täyttäneet, ei tuo sanoma näyttänyt olevan totta.

Muutamia vuosia sitten Helsingin bussien kyljessä oli valtavin kirjaimin tekstit
" JUMALAA TUSKIN ON OLEMASSA. - LOPETA SIIS MUREHTIMINEN." Muistan kuulleeni, että useat bussikiuskit kieltäytyivät silloin ajamasta moisin iskulausein evästettyjä kulkuneuvoja.

Useissa pääkaupungin joukkoliikennevälineissä on nykyään maahanmuuttajataustainen kuljettaja. Kuulin seuraavanlaisen tarinan erään bussiin nousseen suomalaisen naisen ja ulkomaalaistaustaisen kuskin välisestä keskustelusta. Kuski kysyi naiselta: 'Mitenkäs kesä meni?'
Siihen nainen vastasi: 'Noo - se on meillä niin lyhyt.'
Bussikuski jatkoi keskustelua: ' Olihan se silti kesä, ja kesähän on lahja Jumalalta. Tai...ei kai niin saa täällä sanoa, suomalaisethan eivät enää usko Jumalaan.'

Mitähän maahanmuuttajat ja nämä pakolaiset tänne tullessaan meistä oikein ajattelevat? Hehän luulevat tulleensa kristittyyn maahan? Jopa Suomen lakikin pohjautuu Raamattuun, jonka oppi taas tulee Isältä Jumalalta. Olen miettinyt sitäkin, että milloinkahan siihen puututaan ja Raamattu poistetaan lakituvasta, ministerinvalasta ym. ja sitä, mistä sitten maamme moraalin juuret kaivetaan? Hyvä esivaltakin kun on mielestäni Jumalan armoa.
Uutiset ovat näinä viikkoina täynnänsä pakolaisia ja hallituksen talousneuvotteluja. Miten käynee Suomi-neidon, näissä mullistuksissa?

Kenttäpiispa Pekka Särkimö luennoi kerran näin viisaita:
"Tätä maata ei rakenneta pelkällä rahalla. Myös arvot ovat tärkeät.  Maamme voi toden totta jäädä alennustilaansa, jos kukin ajattelee vain itseään. On syytä joskus kysyä, mitä minä voisin tehdä maani hyväksi, eikä aina niin päin, että mitä maa voi tehdä minun hyväkseni". 

Armon kantamana

Minulle on sattunut sellainen onni, että syntymäpäiväni osuvat joka kesä juuri sille viikolle, jonka perinteisesti olen viettänyt likeisimpien ystävieni kanssa Oronmyllyn kielikurssilla. Tämä vuosi oli vielä oikein erityisen juhlallinen, sillä juhlapäivä osui sunnuntaille,  joten sain nauttia heidän kanssaan ehtoollista paikalla sijaitsevassa valoisassa kappelikirkossa.

Ystäväni olivat ostaneet minulle lahjaksi hartauskirjan nimeltä Armon kantamana.  Magdaleena selitti sitä antaessaan, ettei hän valinnut kyseistä kirjaa sen sisällön vuoksi, vaan kirjan takakanteen painetun  kirjailijan henkilökohtaisen pienen puheen vuoksi, jonka hän on omistanut kirjansa lukijalle.
SEN Magdaleena luki minulle synttärionnitteluna ja SEN haluan tässä jakaa teille kaikille --- voimaksi näin syksyn kynnyksellä. Ole hyvä, ota nyt Sinä vuorostasi tämä lahja vastaan.

" Jos Jumalalla olisi jääkaappi, sen ovessa olisi sinun kuvasi.
  Jos Hänellä olisi lompakko, siinä olisi valokuvasi.
  Hän lähettää sinulle kukkia joka kevät
  ja auringonpaisteen joka aamu.

  Aina kun haluat puhua, Hän kuuntelee.
  Hän pystyy asumaan missäpäin maailmankaikkeutta tahansa,
  ja Hän valitsi sydämesi." 

Tekstini ylälaitaan liittämäni kuva on suomalaisen naismaalarin, Maria Wiikin teos Kirkossa. 
(v. 1884 . Koko 46,5cm x 56cm). Teos sijaitsee Ateneumin kansallisgalleriassa ja. kuuluu kokoelmaan "Hallonblad"..

Hartauskirjan "Armon kantamana" -
on kirjoittanut Max Lucano. Hän on Teksasissa toimiva pastori ja kirjailija, jonka kirjoja on Yhdysvalloissa painettu yli 15 miljoonaa kappaletta.