Joululaulujen voima

Kuva pienten lasten joululaulutilaisuudesta Leipien ja kalojen kirkosta

Olin kutsuvieraana entisen kouluni joulujuhlassa. Se on suuri yhtenäiskoulu, jonka oppilasmäärä on tällä hetkellä noin   1 000 oppilasta, mutta parhaillaan koulua laajennetaan 1 600 oppilaan työpaikaksi.

Seurasin joulujuhlaohjelmaa ystävättäreni kanssa auditorion etupenkiltä ihmeissäni. Ohjelmassa oli ehkä kuusi tonttu- ja poroleikkiä nykytanssin nykivään tyyliin sekä rehtorin puhe siitä, kuinka hän oli puoli vuotta etsinyt joulupukkia, mutta ei ollut löytänyt. Hänen puheensa huipentui kehotukseen, että vaikka pukkia ei ehkä löydykään, niin yrittäkää te, oppilaat, löytää joulun tunnelma. Hän muistutti lapsia, että tehän tiedätte, että joulun tärkein tarkoitus on olla perheen kanssa yhdessä.

Jahas, vai niin, mietti tämä eläkeläisope penkissään.

Kun juhla oli ohi, niin koulun musiikinopettaja tuli istumaan viereemme ja sanoi:
- Tämmöistä tämä on nyt.
- Ei ollut seimenlasta, ystäväni sanoi.
- Niin, eikä laulettu Enkeli taivaan, jatkoin.

Juhlaa seuratessani iloitsin yhdestä uskonnollisesta laulusta, joka oli ylittänyt ohjelmiston tiukan seulan. Neljä 9-luokkalaista tyttöä lauloi Pekka Simojoen säveltämän ja sanoittaman laulun Tulkoon joulu.
Tuntui hyvältä kuulla nuorten sointuvien äänien laulavan sen kertosäettä:

  

Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. 

Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Laulu on hieno mahdollisuus kertoa joulunsanomasta - muustakin kuin epätoivoisesta pukinetsinnästä ja perheen kanssa yhdessäolosta.
Monen kuulijan on helpompi ottaa vastaan sanoma Jeesuksen, Jumalan Pojan, syntymisestä ihmiseksi, laulujen välityksellä, kuin kuuntelemalla puheita.
Laulujen suosiosta kertovat täpötäydet kirkkokonsertit. Eräs lapsenlapsistani laulaa Vox Aurea- lasten- ja nuorten kuorossa. Kuorolla oli ennen joulua kaksi lähes loppuunmyytyä konserttia Taulumäen isossa kirkossa. Jälkimmäisessä olivat kaikki parvetkin täynnä, kirkkoon oli saapunut 700 joululaulujen kuuntelijaa.

Lasimaalaus Vivamon Särkyneen sydämen kirkosta

Jo ensimmäisenä jouluna laulu oli tärkeä väline joulun sanoman välittämisessä. Silloin enkelien laulu kaikui pimeässä yössä. Kiitollisuus Jumalan hyvyydestä kuului laulun säkeistä: 

- Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisten kesken,

 joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.

 

Me käymme joulun viettohon

HS:n kuvateksti: Kun Kari Suomalainen tapasi näyttelijä Tarmo Mannin jouluruuhkassa vuonna 1954, kaksikko ryhtyi miettimään, mitä Jeesus ajattelisi nyt. Kun pilapiirtäjä ideoi  asiaa käsittelevää kuvaa, Manni ei uskonut Karin uskaltavan sellaista piirtää. Suraavana päivänä 22.12.1954 Helsingin Sanomissa julkaistiin piirros Kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä. Kuva on vuosikymmenien ajan puhutellut suomalaisia, niin myös tässä ajassa.

Löysin Karin piirroksen HS:ssa etusivulta joulunaikaan 2015. Kuva on tänä päivänä vielä ajankohtaisempi kuin kolme vuotta sitten tai syntymähetkellään 64 vuotta sitten. Joulun perimmäisin sanoma tuntuu loittonevan aina vain kauemmaksi.

Juttelin tänään ystäväni kanssa joulukahveilla (piparilattea!), miten vaikeaa on löytää joulukortteja, joissa olisi uskonnollinen aihe. Selasin myös huvikseni Postin joulukorttisivuja, joiden kautta voisi lähettää nettikortteja - eipä ollut sielläkään mitään hengellistä. Samoin erilaiset kuvapalvelut pullistelevat kansainvälisiä mistelinoksia, kulkusia ja lumihiutaleita, muttei mitään seimenlapsesta - ei edes idän kolmea viisasta miestä, tähteä tai enkeleleitä. Eipä auta muu, kuin turvautua itsetehtyihin kortteihin!

Tuttavapiiriini kuuluu myös ihmisiä, jotka protestoivat joulua siksi, että se on väärällä paikalla. Kukaan ei tiedä Jeesuksen tarkkaa syntymäpäivää. Syntymä on haluttu sitoa soleaarisen vuoden kiertoon. Jos Jeesus olisi saanut alkunsa kevätpäivän tasauksen aikaan 25.3., niin hänen syntymänsä olisi tapahtunut 9 kk myöhemmin, talvipäivän seisauksen kohdalla 25.12. 

Rooman kirkko omi aikoinaan vanhat pakanalliset juhlat, joita vietettiin usein rajusti. Jouluahan vietetään Saturnalia-juhlan kohdalla, jolloin juhlittiin maanviljelyksen jumalaa, Saturnusta. Antamalla pakanallisille juhlille kristilliset sisällöt juhlimista rauhoitettiin, ja tuskinpa ihmiset edes olisivat halunnet luopua entisistä juhlistaan. Niinpä vanhat pakanalliset juhlat annettiin Jeesukselle.

Jeesuksen syntymän ajankohdasta tiedetään varmuudella vain, että Jeesus syntyi, ennen kuin kuningas Herodes kuoli. Tämä sijoitetaan tapahtuneeksi 4 v meidän ajanlaskuamme aiemmin.

Entä sitten vuodenaika? Vaikka Välimeren maissa ilmasto on leuto, on siellä talvella kuitenkin kylmää, ja eläimet ja ihmiset joutuvat hakeutumaan öisin suojaan. Tästä on päätelty, että Jeesuksen syntymä sijoittuisi syksyyn lehtimajajuhlan aikaan, syys-lokakuuhun. Ajoitusta perustellaan sillä, että paimenet olivat syntymän aikaan yöllä kedolla kaitsemassa laumaansa. Silloin he vielä olisivat tarjenneet olla ulkona.

Mielestäni kuitenkin joulun sijoittaminen talven pimeimpään kohtaan, kun pimeys taittuu ja valo alkaa voittaa, on aivan ihana. Koska ei voida tietää Jeesuksen tarkkaa syntymäpäivää, niin tuntuu mahtavalta ajatella Jeesuksen syntymää Valkeuden voittona maailman pimeydestä. Syntymän ajoituksen symboliikka on niin vahva, että tätä kristikunnan sopimaa joulua voisi ajatella Jeesuksen syntymän muistojuhlana. Silloin sen paikan ei tarvitse loukata ketään. 

Kirjavinkki vaikkapa jouluksi

Tulipa mieleeni antaa kirjavinkki joko joululahjaksi tai sitten vain ihan itselle.

Jo vuosia sitten törmäsin erääseen kirjailijaan, joka toimi nimimerkkinsä turvissa pakinoitsijana viikkolehdessä. Hänen pakinansa olivat niin hauskoja, että kun lehti saapui, niin ensimmäiseksi etsin hänen kirjoituksensa.
Sitten sain käsiini kirjan Enkelitkin nauravat (TV7:n kustannus) ja tunnistin kirjoittajan samaksi pakinoitsijaksi. Hän on nimeltään Lea Kranz.

Lea Kranz kirjoittaa kirjansa ensimmäisessä luvussa, että usein enkelit kuvitellaan totisiksi torvensoittajiksi ja koko kristillisyys ilottomaksi. Varsinkin ennen vanhaan kirkkokansa oli vakavaa väkeä, nauramista pidettiin joillakin paikkakunnilla jopa syntinä. Jeesuksestakin on muodostunut iloton kuva, harvoissa kuvissa hän edes hymyilee.
Kuitenkin hänen on tarvinnut olla iloinen ja hauska, koska lapset niin mielellään hakeutuivat hänen luokseen. Jeesuksessa toteutui varmaan ihmisyys täydellisesti - siihenhän kuuluvat myös nauru ja ilo.

Huumorintaju on Jumalan suuri lahja, elämä on ilman sitä kovin raskasta.
Lea Kranz kuvaa, että huumorintaju on kuin auton jouset: kun tulee kuopppa tai kivenmurikka, se ei tunnu ollenkaan niin pahalta, kun jouset antavat periksi.
Valitettavasti kaikilla ei kuitenkaan ole huumorintajua - monet kuolevat tajuihinsa tulematta.
Ihmisten huumorintaju on myös kovin erilainen, minulle sopi hyvin Lea Kranzin huumori. Hykertelin hyvillä mielin monta kertaa kirjaa lukiessani.

Lea Kranz kertoo kirjansa merkillisestä synnystä. Hän näki unen, jossa hän istui kirkkaudessa enkeleiden kanssa. Enkelit kertoivat hänelle hauskoja ja hullunkurisia juttuja. Enkelit ja Lea nauroivat niin, että Lea heräsi omaan nauruunsa. Sitten hän nukahti uudelleen, mutta merkillinen uni jatkui.
Sen jälkeen Lea alkoi kirjoittaa hauskoja pakinoita, mutta ei ymmärtänyt, mitä niillä tehdä.
Siinä vaiheessa hän alkoi lähettää niitä mainitsemaani viikkolehteen, mutta samalla hän mietti, olisiko niistä kirjaksikin.

Sitten eräässä tilaisuudessa hänen viereensä istui nainen, joka osoittautui olevan ev. lut. srk:n pappi. Naiset eivät tunteneet ollenkaan toisiaan. Papilla oli kuitenkin Lealle sanoma taivaalliselta Isältä. Rukoillessaan hän oli nähnyt Lean olevan jumissa kirjan tekemisen kanssa. Nyt hän halusi rohkaista tätä jatkamaan työtään.

Niinpä kirja alkoi viimein valmistua. Kirjassa on 63 pakinaa, joita olen lukenut nautiskellen. Olen sallinut itseni lukea vain yhden pakinan päivässä, jotta kirja kestäisi pidempään.

Tiedämme, että naurulla on tervehdyttävä vaikutus. Kahden minuutin nauru vastaa 45 minuutin rentoutusta, ja jo kahden sekunnin nauru kolmen minuutin hölkkää!
Keuhkot puhdistuvat, verenkierto vilkastuu, kolesteroli laskee - ja mitä vielä muuta!

Suosittelen lämpimästi kipaisemaan kirjakauppaan ja hankkimaan Lean Enkelitkin nauravat.
Hauska oli myös hänen edellinen kirjansa Sekahedelmäsoppa. Sen ilmestymisestä taitaa vain olla sen verran aikaa, että sen voi parhaiten löytää kirjastosta tai antikvariaatista.
Onnea kirjan hankkimiseen! Rentouttavia lukuhetkiä!

Hyvä, Suomi!

Tänä aamuna 6. 12. Suomen 101. itsenäisyyspäivänä haluan huudahtaa: - Hyvä, Suomi!

Olen onnellinen ja iloinen tästä maailmankolkasta, missä voimme asua turvallisesti moniin muihin maihin verrattuna. Maamme voi hyvin, kenenkään ei anneta pudota kelkasta, sosiaalipalvelut pyritään pitämään sellaisella mallilla, että lapsilla, nuorilla, vaikeisssa elämäntilanteissa olevilla sekä vanhuksilla ovat mahdollisimman hyvät elämisen mahdollisuudet.

Olen tänä aamuna lukenut HS:sta kirjailija Sofi Oksasen esseetä siitä, kuinka isänmaallisuus ei enää ole Suomessa arvo sinänsä, vaan siinä on jotain suorastaan piiloteltavaa.  Sofi erottaa esseessään patriotismin, joka tarkoittaa omaan maahan kiintymistä ja siellä myönteisten asioiden edistämistä, kuitenkaan pakottamatta näkemystään muille, nationalismista, joka puolestaan sisäältää ajatuksen oman maan laajentamisesta.
Sofin näkemykset ovat mielenkiintoisia, koska hän on koko ikänsä elänyt kahden kulttuurin, suomalaisen ja virolaisen, rajalla ja pystynyt näköalapaikaltaan havainnoimaan ensin Neuvostoliittoa ja nyt Venäjää.

Hän puhuu pitkään kansallisuuden näkyvistä symboleista, ja niiden käytön vähyydestä. Hän ottaa esimerkiksi kansallispuvut, ja ihmettelee sitä, miten harvinaista niiden käyttäminen on Suomessa verrattuna joihinkin muihin maihin, esim. Norjaan, missä kansallispuku on aivan tavallinen nuorille annettu lahja.

Kaikki kolme Hämeen-pukuani 1980-luvulla

Muistan itsekin  omilta Norjan matkoiltamme, kuinka esim. lauttamatkalla Lofooteille huomioni kiinnittyi kansallispuvussaan matkustavaan norjalaisnaiseen. Hänen näkemisensä innosti silloin minua ajattelemaan, miten mainio idea olisikin matkustella maailmalla kansallispuvussa. Siinä olisi kanssamatkustajilla katsottavaa ja mietittävää. Monta mielenkiintoista keskusteluakin varmaan nousisi tällaisen kansallisen symbolin pohjalta. Eipä vaeltevasta farkkukansasta paljoa pysty erottamaan, kuka on idästä, lännestä, etelästä tai pohjoisesta.

Minua kansallispukukirjoitus kosketti erityisesti, koska olen elämässäni omistanut kolme Hämeen pukua, 4 -, 10 - vuotiaiden tyttöjen puvut sekä aikuisen puvun. Äitini teki minulle ensimmäisen pukuni, ompelin itsekin yhden Seiskarin puvun, kun tyttäreni ryhtyi toisella kymmenellä tanhuamaan.
Olen valmistanut myös kolme feresiä, rajakarjalaisen naisen pukua, itselleni ja kahdelle tyttärelleni.
Olen siis elänyt varsinaisessa kansallispukujen helman hulmutuksessa!
Työaikana kansallispuvusta oli suuri apu moneen lähtöön, aina ei tarvinnut rynnätä Seppälään ostamaan uutta kevätmekkoa :)

Sofi Oksanen päättää kirjoituksensa ajatukseen, kuinka jokainen voi omalla paikallaan olla edes hitusen isänmaallinen. Hän siteeraa poliitikko Edmund Burkea, joka sanoo: - Kukaan ei  ole tehnyt suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tehnyt mitään, koska uskoi, että voisi tehdä niin vähän.

Ja aina voi rukoilla maamme ja kansamme puolesta.

Sun kätes, Herra, voimakkaan,

suo olla turva Suomen maan.

Niin sodassa kuin rauhassa,

kuin murheen onnen aikana. 

Virsi 577 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille blogin lukijoille!

Tavoitellaan

Kirkoissa kaikuu tänään Hoosianna-hymni, jonka sanoilla toivotetaan saapuva Joulun Kuningas tervetulleeksi.

Hoosianna, Daavidin Poika,

kiitetty olkoon hän!

Kiitetty Daavidin Poika,

joka tulee Herran nimeen.

Hoosianna, hoosianna, hoosianna, hoosianna!
Kiitetty Daavidin poika,
joka tulee Herran nimeen.

Kun Jeesus ratsasti aasin selässä Jerusalemiin, niin kansanjoukot kiirehtivät  levittämään vaatteita tielle tulijaa kunnioittaakseen. He kiirehtivät taittelemaan palmunoksia ja kurottautuivat Jeesuksen puoleen niitä heilutellen.

Adventin aika onkin kurkoittelua joulua kohti. Edessä on hieman yli kolmen viikon jakso, jolloin valmistetaan mieltä jouluun.

Lapset ovat avanneet joulukalenterinsa ensimmäiset luukut. Heidän mielestään aika saisi kulua paljon nopeammin, jotta pian pääsisi avaamaan viimeisen luukun.

Yläkuvassa piirtämäni jouluenkelit tavoittelevat sydäntä. Jouluna pyritään lämpöön ja läheisyyteen perheen, suvun ja laajemminkin tuttavien ja naapurien kesken. Satunnaisestikin tavatuille ihmisille jaellaan hyvän tahdon ja hyvän joulun toivotuksia. 

Alemman kuvan jouluenkelit kurottautuvat tähteä kohti. 

Joulun tähti johtaa aina seimelle. Se kutsuu hiljentymään ja pysähtymään ihmettelemään, miten Jumala itse tuli ihmiseksi tänne kaikkeen elämän arkeen ja vaivaan.

Kuinka hän suostui kaikkein raskaimpaan kohtaloon - oikeusmurhaan - ristinkuolemaan. Ihmiskunnan pelastuksen tähden.

Tavoitellaan tämän joulun aikaan sydäntä ja tähteä.

Kun kuljetaan päivä päivältä joulua kohti.

Kiitollisena ja hyvillä mielin

Jokin aika sitten. K-S:n sivuilla oli Tilastokeskuksen viimeisin tieto uskontoihin kuulumattomien määrästä. Kopioin nettiartikkelin suoraan tähän.

Neljännes suomalaisista ei kuulu mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, kertoo Tilastokeskus. Miehistä uskontoihin kuulumattomia oli viime vuonna 30 prosenttia, naisista 23 prosenttia.

Uskontoihin kuulumattomien osuus on suurin 30–39-vuotiaiden ikäryhmässä, jossa 40 prosenttia ei tunnusta mitään uskontoa. Seuraavaksi eniten uskontokuntiin kuulumattomia oli 40–49-vuotiaissa, yhteensä 34 prosenttia. Pienin osuus oli 70 vuotta täyttäneiden joukossa, jossa 14 prosenttia ei kuulunut uskontokuntiin.

Uskontoon kuulumattomien määrä ylitti miljoonan rajan Suomessa vuonna 2010. Viime vuoden lopussa uskontoihin kuulumattomia oli jo 1,45 miljoonaa.

Vieraskielisistä jopa 85 prosenttia ei ole minkään Suomessa rekisteröidyn uskontokunnan jäsen, mutta tältä osin tilasto ei anna oikeaa kuvaa, Tilastokeskus kertoo.

–  Kaikki uskonnolliset yhdyskunnat eivät ole Patentti- ja rekisterihallituksen rekisterissä, eivätkä kaikki uskonnon harjoittajat liity seurakuntiin, tiedotteessa sanotaan.

Miksi sitten itselleni uskonto on tärkeässä asemassa elämässäni?

Luulen, että kaikki ihmiset kaipaavat elämäänsä tasapainoa, iloa ja rauhaa.
Minulle uskonto antaa elämään näkökulman siitä, etten ole täällä maailmassa sattumalta, vaan olemisellani on merkitys - vaikka pienikin.
Ajattelen, että olen arvokas Jumalan luomana olentona. että persoonani on hänen suunnittelunsa tulos.

Tästä näkökulmasta kaikenlainen itseni halveksiminen on väärin, koska silloin olisin tyytymätön siihen, mitä Luojani on minulle antanut.
Itsensä näkeminen luotuna ja välittämisen ja huolenpidon kohteena, antaa ihmiselle itsetunnon ja - luottamuksen, jonka pohjalta voi välillä mokata menettämättä sen kummemmin kasvojaan.

Ajattelen Jumalaa taivaallisena Isänä, joka on valmis täyttämään tarpeeni, on kiinnostunut minusta ja tahtoo minulle hyviä asioita. Jumala on minulle persoona, ei vain kasvoton taustavoima. Hänen on kuitenkin käsittämättömän suuri, ja hänen hallinnassaan ovat tulevat tapahtumat.

Uskon, että minulla on pääsy kuoleman jälkeen taivaan kotiin, jonne Jeesus Kristus on avannut pelastuskuolemallaan tien. Se on ihmeellistä, ihminen ottaa kaiken tämän vastaan kuin lapsi käsittämättä sen laajuutta.

Uskoni perusta omin sanoin kerrottuna voi kuulostaa naiivilta ja lapselliselta, mutta usko saa minut pysymään päivästä toiseen hyvillä mielin ja kiitollisena.

     

Rannan kivet - Tiberias

RANNAN KIVET

Heillä oli jaloissaan sandaalit,
jotka kietaistiin nahkanaruilla.

Riisun omat valkoiset
matkalenkkarini,
haluan kävellä tällä mukulakivirannalla,
 tuntea ajan ja veden hiomat kivet
jalkapohjaani vasten.

Vesi oli silloin korkemmalla.
Nämä kivet järven pohjaa,
sileät aaltojen liikkeessä muovaantuneet.

Kuitenkin ne ovat käden ojennus ajasta kaukaa

- Olimme olemassa jo silloin
vaikkakin pohjassa
salattuina.

 Kaukaiset  hiekan hiomat terveiset.




Ps. 84: 6-7

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta,
ne jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa,
sinne puhkeaa virvoittava lähde,
ja sade antaa heille siunauksensa.




Sivupalkista löytyy koko runosarjani  
"Ei Galilean mies sinun ohi käy".
Olen kuvittanut runot peitevärimaalauksin 
syksyn 2017 Tiberiaan matkan valokuvista.

Lehitraot, Jerusalem!

Lähes kaikissa Jerusalemista otetuissa mainoskuvissa loistelee Kalliomoskeijan kultainen kupoli, vaikka se edustaakin islamia. Niin tässä minunkin kuvassani.
Näkyyhän kuvassa myös rakennustelineiden lisäksi juutalaisuuden keskeisin ikävöinnin ja kaipauksen kohde: temppelin länsimuurin paikka, jonne hajaannuksessa olevat juutalaiset ovat kaivanneet rukoilemaan ja itkemään. Eipä ihme, että paikalle rakennettua muuria kutsutaan myös Itkumuuriksi.
Hepreaksi muuria kutsutaan nimellä Kotel.
- Mennään Kotelille, sanotaan.

Mieheni ja minä halusimme myös mennä Kotelille Jerusalemissa ollessamme. Se on Jerusalemissa käynnin keskiössä, tuntuu, ettei Jerusalemissa käynti ole mitään ilman sitä.

Muurin luona näkee ihmisiä kaikkialta maailmasta. Erityisen ilahduttavaa on nähdä afrikkalaisia värikkäissä puvuissaan.

Muistelin, kuinka toukokuussa 2017, kun olimme Salomen kanssa viikon Jerusalemissa, niin presidentti Trump saapui sinne yhtä aikaa ja sai Vanhassa kaupungissa aikaan mahtavat järjestelyt, koska halusi tulla muurille rukoilemaan. Sotilaita koulutettiin tehtäviinsä, ja jo päiviä aiemmin he asettuivat vartiopaikoilleen.
Silloin tunsi itsekin olevansa maailman politiikan sykkeessä.

Nytkin muurilla oli paljon sotilaita. He olivat kaikki naisia, ja heitä asettui riveihin noin kolmisen sataa. Ilmeisesti heillä oli menossa sotilasvala, koska he toistelivat johdetusti yhtä aikaa jotakin, mistä en saanut selvää.

Kun katselin näitä nuoria naisia, mielessäni suorastaan tytöttelin heitä, koska he eivät näyttäneet lainkaan vanhemmilta, kuin omat 14 - ja 15-vuotiaat tyttölapsenlapseni. Toinen "omista" tytöistäni olisi lisäksi ollut puoli päätä näitä kentällä seisovia pidempi.
Siksi olikin riipaisevaa ajatella, että nämä tässä ovat sotilaita, jotka valmistautuvat hyvinkin todennäköiseen sotaan.

Jo seuraavana iltana alkoikin Gazan rajalla tulla
raketteja, niiden määrä kohosi yhteensä yli 400. Tapahtumat olivat ilmeisesti alkaneet siitä, että Israelin puolelle kaivetun tunnelin päätä ei oltu tukittu, vaan sitä pitkin kulki neljä musliminaisiksi pukeutunutta sotilasta hajoittaakseen terroripesäkkeen.

Samalla kun sotilaita siirrettiin rajalle, tapahtui ihmeellinen varjelus. 50 sotilasta oli juuri poistunut bussista, bussinkuljettaja kääntänyt auton ja astunut itsekin hetkeksi ulos, niin bussiin osui raketti ja se räjähti.
Bussinkuljettaja käytti pelastumisesta kertoessaan sanaa: ihme.

Ben Gurionin sanoin: - Joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti.

Kun lähtöiltana odottelimme sherut-taksia, joka veisi meidät Ben Gurionin-lentokentälle, seurasimme TV-uutisia, joissa kerrottiin meneillään olevasta tilanteeesta. Sodan läheisyys turvallisessa Suomessa asuvalle tuntui käsittämättömältä.

Ystäväni Deborah, joka kuuluu järjestöön, joka tekee työtä holokaustivanhusten auttamiseksi, oli samana iltana avustuskäynnillä Ashdodissa työtovereittensa kanssa. Kun rakettituli oli meneillään, he saivat puhelimeensa viestin, jossa heitä kehotettiin nopeasti hakeutumaan suojaan. Aikaa olisi 1 min. ja 15 sek.
Eivät nämä 70-vuotiaat pystyneet niin nopesti kipaisemaan pommisuojaan - eikä varsinkaan heidän emäntänsä, 91-vuotias unkarinjuutalainen - vaan heidän tukensa ja apunsa oli ristiä kädet ja pyytää Abba-Isältä suojaa ja varjelusta.
Kaikki meni hyvin ja turvallisesti heidän kohdallaan. Parin tunnin kuluttua kun rakettituli oli hieman laantunut, he pääsivät palaamaan Jerusalemiin.

Myös me neljä Israelin kävijää, Ruut, Paavali, Tuomas ja minä, selvisimme ilman ongelmia yölennolle ja aamuksi kotiin.
Voisinpa vielä toivoa: - Lehitraot, näkemiin Jerusalem!