Rauhaa, rauhaa

Kuva opistorakennuksen aulasta: Kaivolla

Yksi opistorakennuksen monista lasimaalauksista

Luokan edessä oleva ikoni, joka kertoo tarinan, miten pyhä kuva pelasti sodassa.

Valamossa kuljetaan pyhien katseiden alla. On hämmästyttävää, miten pyhät kuvat luovat ympärilleen lempeän ja turvallisen ilmapiirin. 

Luostarin äänimaisemaan kuuluu kirkonkellojen kutsu, ne helisevät vähän väliä. Laatokalla sijainnut Vanha Valamo muistetaan luostarin kelloista. Siellä oli valimo, jossa kelloja valmistettiin. Koskettava tarina on Vanhan Valamon pääluostarin kellosta, joka sodan lopussa löi 12 kertaa luostarin kuoleman merkiksi, ja jonka venäläiset räjäyttivät lopulta pirstaleiksi.

Valamon kesäiseen äänimaisemaan kuuluu myös punavarpusen kirkas laulu, säe, joka lintu vähän väliä toistelee. 

Kaikkialalla Valamossa  kulkijaa on ympäröimässä  rauha ja hiljaisuus.

Rauha löytyi erityisesti luostarin hautausmaalta, joka on kävelymatkan päässä varsinaiselta luostarialueelta. Ortodoksinen hautausmaa poikkeaa luterilaisesta siinä, että lähes kaikki ristit ovat puusta. Ajatellaan, että ihminen muistetaan  hänen kuoltuaan parin sukupolven ajan, sitten hänen muistonsa lähipiirissä häviää -  niinpä ristikin saa rauhassa maatua. 

Ortodoksisen hautausmaan ylläpito eroaa luterilaisesta. Luterilaisella hautausmaalla kulkevat suorat hiekoitetut käytävät, kun taas ortodoksisella hautausmaalla luonnontilaisten, ruohikon peittämien hautojen välillä kulkevat maastoa myötäilevät polut, joiden yli puiden juuret risteilevät. 

Erityisesti mieleeni jäi hauta, joka juuri nyt oli kukkivien kielojen peittämä, se näytti kauniilta ja levitti vienoa tuoksua ympärilleen. Se tuntui aika hienolta lepopaikalta. 

Kävimme tietysti Pentti Saarikosken haudalla. Sen puuristin koloihin oli työnnetty toistakymmentä kuulakärkikynää. Ajateltiin kai, ettei suurelta runoilijalta tule ainakaan kyniä puuttumaan. Torsti kertoi, kuinka Saarikosken haudalla käydään kohottamassa viinilaseja ja samalla kallistetaan kulaus myös runoilijalle. Ryhmäämme kuuluva lausuntataiteilija kunnioitti Saarikoskea lausumalla erään hänen runonsa, siitä tuli oikein pieni juhlahetki..

Poikkesimme myös Elina Karjalaisen ja hänen miehensä haudalla. Sen viereen oli rakennettu penkki- ja pöytäyhdistelmä, jolle halutessaan saattoi istahtaa juomaan termarista kahvia ja syömään evästä samalla kun muisteli läheistään. Kun edellisellä haudalla oli lausuttu Saarikoskea, olisin tällä haudalla halunnut ladella joitakin Uppo-Nalle-säkeitä, mutta en saanut suutani auki. Kyllä Uppo-Nallen äiti olisi sen ansainnut! 

Hautausmaalla oli myös karjalainen katoksellinen, puukaiverruksin koristeltu kaivo, joka oli ollut aikanaan kylän naisten ja nuorten kokoontumispaikka.  Siellä oli myös lahjoituksina tehty pieni rukouskappeli, jonka joku oli rakennuttanut kiitokseksi  parannuttuaan vaikeasta sairaudesta.

Ortodoksisella hautausmaalla on myös aina yksi avoin hauta, joka muistuttaa kuolevaisuudesta, että juuri minä voin olla seuraava tuonilmaisiin lähtijä.
Serafim Sarovilainen puhuu samasta asiasta rukouskirjassaan: - Herra sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan." Ovella hän tarkoittaa elämäämme, jota kuolema ei ole vielä sulkenut. 

Olen kuvaillut ortodoksisen hautausmaan ja koko Valamon hyvin idylliseksi paikaksi, mutta aina parhaimmassakin paikassa vaanii käärme. Täällä harmina ovat punkit, ja niinpä kahlattuamme polkuja, joiden molemmin puolin ruohot hipovat pohkeita, ei auttanut kuin  tehdä illalla punkkitarkistuksia. Mikään siis ei ole aivan täydellistä - ei edes Valamokaan kaikessa kesän lempeässä lämmössä ja kauneudessa.



Kuva Valamon hautausmaalta

Runoilija Pentti Saarikosken hauta (Kynät eivät näy tässä kuvassa!)

Kirjailija Elina Karjalaisen ja hänen miehensä hauta (Huom. eväittensyömis- ja seurustelupenkki!)