Vuonna 1980 kyläilin ystäväperheen luona Tiberiaksessa. Oli varhainen aamu, olimme retkellä Gennesaretin järven rannalla. Lapset rakensivat hiekkalinnoja, minä huljuttelin 6-vuotiasta hoitotyttöäni lämpimässä vedessä. Perheen äiti istui samana aamuna haravoidulla hietikolla (ei ollut löytynyt pommeja!) ja levitteli maahan levitetylle liinalle eväitä. Jostain kauempaa kuului välillä satunnainen laukaus. Israelissa oli silloin levotonta.
Kun asetuimme katetun välipalan ympärille, tartuimme valuviin vesimelonin palasiin ja taitoimme pitaleipää, mieleeni nousivat selkeinä Jeesuksen sanat opetuslapsille ylösnousemisensa jälkeen samalla rannalla: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. (Joh. 21: 5)
Jotkut kysymykset eivät jätä rauhaan. Ne seuraavat mukana vuodesta toiseen. Niistä kasvaa elämänmittaisia kysymyksiä.
Jeesuksen huoli siitä, olivatko oppilaat saaneet syötävää, on askarruttanut myös minua. Olen yrittänyt ojentaa evästä monesta eri roolista käsin. Kyselen itseltäni, olenko osannut antaa työelämän vuosina oppilailleni matkaevästä? Ennen kaikkea kysymys on puhutellut omien lasten kohdalla: olenko varustanut heitä riittävästi elämään oiekanlaisilla hengellisillä eväillä? Miten sitten työni uskonnon oppikirjojen tekijänä? Entä seurakuntatyössä? Ovatko kaikki ne monenlaiset piirit, perheleirit ja avioliittoleirit, joita innostuneina nuorempana järjestimme, ovatko ne olleet kävijöille tankkauspaikkoja - onko niistä löytynyt jonkinlaista matkaevästä?
Monta kertaa kun juttelee ihmisten kanssa, nousevat uskoa sivuavat asiat esille. Silloin paljastuu, että ihmisen sydämestä löytyy uskoa tai ainakin sen pieni verso, usein uteliaisuutta ja kiinnostusta.
Suomalaisessa kulttuurissa kuuluu pitää usko yksityisasiana. Ajatellaan, että jokainen voi ajatella mielessään, mitä haluaa, mutta siitä ei sen kummemmin tarvitse puhuta.
Olisi hyvä kuitenkin rohkaistua ja kertoa juuri niitä asioita ääneen, mitä mielen pohjalla on. Silloin puhumalla, kuuntelemalla ja siinä syntyvässä keskustelussa voisi yllättäen avautua uusia näkökulmia.
Kasvaisi rohkeus tunnistaa itsessä ja toisessa myös tämä hengellinen puoli.
- Lapset, onko teillä mitään syötävää? Kysymys ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Yhä vielä se kehottaa tarjoamaan evästä. Nyt elän mummin roolissa. Voin kertoa nuoremmalle sukupolvelle, mitä pidän tärkeänä, mistä olen saanut turvaa ja löytynyt apua. Vieläkin on mahdollisuus ojentaa eväskoria pieniä kohti.
- Ota ja syö! Tarjolla on tänäänkin viisi leipää ja kaksi kalaa!
Tervetuloa tiistaina maistelemaan!
Kerron myöhemmin, miten päivämme sujui.
Magdaleenan piirrokset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti