Mikä on ihminen?

Kuva: "Pienet, siniset kengät". Öljyvärityöni kahdenkymmenen vuoden takaa.

Olen neljän vuoden ajan koonnut erään Uusikaupunkilaisen maakartanon historiikkia. Viime viikolla sain sen lopulta vietyä painoon, ja olo on ihmeen kevyt. Tutkimuksen aikana tuli koluttua tämän kauniin suomalaisen rannikkokaupungin historiaakin, sekä opiskeltua kaupunkilaisten mielenkiintoista murretta. Heillä on ollut muun muassa aivan omanlaisensa tapa puhutella toisiaan. Tässä pieni kielinäyte heidän arkijutustelustaan.

" Usseimitte pariskunnakki teitittelivä toisias. Ol pali semsski huushollei, misä ainaki vaim ain sanos miästäks teks. Jos ol puhe josta ihmisest, nii sillo tiäs ain, et ol vaimihminen kysymykses, ei miäst ihmiseks sanottu, miäs ol miäs." Esimerkiksi Myll-Janne sanos ai ku joku satus hänen muijastas kysymä:
- Ja, meijä ihminen - ei ny ol koton, men vissin tonn merenranttan pyykki viruttama.
                                                                       (Erkki Saarwa: Tuulmyllytte suhinoi.)

Uusikaupunkilaiset vastaavat siis otsikkoni kysymykseen aivan omalla tavallaan. Heidän mielestään vain vaimo on ihminen, koska mieshän on 'miäs'.

Muistan lukeneeni joskus aikaa sitten jostakin lehdestä tarinan 4-vuotiaasta pikkupojasta. Nimeä en muista, mutta olkoon vaikka Touko. Hän oli sanavalmis pikkumies ja perheessä nautittiin Toukon tavasta ajatella 'isoja'. Kun häneltä kerran kysyttiin, että onko Toukokin ihminen, vastasi poika, ettei hän ihan vielä vielä ole, mutta isoveli Oskari on, kun hän on jo isojen koulussa. Mutta mummo ei kyllä enää ollut hänen mielestään ihminen.

Tässä meille tehotalousajattelua mietittäväksi. Milloin kelpaamme yhteiskunnalle ihmisinä ja missä vaiheessa emme enää kelpaa? Esimerkiksi vanhukset tuntuvat olevan tämän päivän ongelmajätettä. Olen kuullut sellaistakin mietintää, että jospa heidät voisi siirtää loppuelämäkseen johonkin halpamaahan - vaikka Thaimaahan.
Mikä siis on ihminen, ja mitä on ihmisarvo? Mielestäni ihmisarvolla ei ainakaan ole ikää. Se mikä meistä itse kustakin jää jäljelle, jos raha, tavara ja valta riisutaan meidän yltämme, niin se taitaa olla 'ihmisarvoa'. Siitä ei kuitenkaan kukaan puhu, eikä sillä myöskään tässä maailmassa pärjää.

 Muutama vuosi sitten näin eräässä kaupunkilehdessä kiinnostavan otsikon: 'Jumala ei irtisano.' Omaa pitkää piinan tietään kulkenut ihminen saattoi tämän tekstin edessä kysellä: "Olisiko jossakin joku, joka koskettaa, joku joka tarjoaa 'elämä-nimisen' hattaran tilalle ravitsevaa ruisleipää?" Kun oma suunnitelmani elämästä aikanaan petti, oli lohduttavaa havaita, että ympärillä oli kaiken aikaa, tietämättäni, ollut myös suuren suuri, näkymätön suunnitelma. Jumalalle sai olla 'ihan turha' ja silti tiesi olevansa hänelle rakas.

Kunpa moni, moni irtisanottu, lomautettu, kahden asunnon loukussa kiikkuva tai työtön, yksinäinen tai sairas - löytäisi sen  rakkauden Jumalan, joka ei jätä (irtisano), vaikka välillä tuntuukin olevan niin pelottavan hiljaa. Me kaikki reppanat, syrjään sysätyt ja uupuneet, työttömät, lomautetut tai työssä uuvutetut, saamme kurottautua kohti sitä ehdotonta rakkautta ja ansaitsematonta armoa, jonka itse sain löytää 1990-luvun laman myllerryksessä, jäädessämme velkoinemme kahden asunnon loukkuun.

Ylösnoussut Vapahtaja katsoo sinua ja kutsuu kohtaamaan Hänet ja toisemme rakkaudessa, joka on lamaa ja kuolemaakin suurempi. Väsynyt  kaipaa vaatimuksista vapaata levähdyspaikkaa, paikkaa jossa hän olisi muutakin kuin tuloksentekijä ja kustannusrasite, paikkaa, missä saisi olla vain ihminen.

Psalminkirjoittaja kirjoittaa ihanasti:
" Kun minä katselen sinun taivastasi, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen, niin mikä on ihminen, että häntä muistat..."