Pientä puhetta "Isoisästä"

Olin nukuttamassa parivuotiasta lapsenlasta yöunille ja ehdotin: - Luettaisiinko iltarukous!

Pikkupoika sovitteli sormia toistensa lomaan ja sanoi sitten: - Joo, puhutaan vaan isoisälle!

Jäin miettimään itsekseni pikku-K:n lausahdusta, ja kun sitä mietti tarkemmin, se ei tuntunut kovinkaan "vääräoppiselta". Onhan tavallista puhua taivaan Isästä, joka kiinnostuneena seuraa lapsiaan ja on heidän elämässään mukana, varsinkin silloin kun pyydämme häntä auttamaan.

Pienen lapsen jumalakuva saa piirteitä lähipiirin ihmisistä. Rakastavien ja huolehtivien aikuisten piirteet siirtyvät Jumalan olemukseen. Lapsen ensimmäinen hengellisyyden paikka onkin syli, siinä hän saa kokemuksen turvasta ja välittämisestä. 

Pieni lapsi ajattelee "itsekkäästi". Hän pyytää nälkäänsä ruokaa, viluun vaatteita, märkyyteen kuivia vaippoja. Yksinäisyyden tunteista pääsee pyytämällä päästä käsivarrelle. Pieni lapsi kokee Jumalan samalla tavalla: taivaan Isä on juuri häntä varten, Jumala on vastaamassa juuri hänen tarpeisiinsa.

Jos lapsi on saanut uskonasioista tietoa ja jonkinlaista henkilökohtaista kokemusta, viisivuotiaana hän on uskonnollisimmillaan. Sen ikäiselle lapselle Jumala ja taivasasiat ovat helppoja, mielellään hän kertoilee niistä muillekin. Lapsen ajattelu Jumalasta on kuitenkin hyvin konkreettista. Olisikin hyödyllistä ohjata lasta puhua hänelle käyttäen Jumala-nimeä, eikä pelkästään taivaan Isää, etteivät lapsen mielikuvat pysähtyisi ajattelemaan Jumalaa vain pilven reunalla istuvana ukkona.

Tutkimuksissa, joissa on selvitetty suomalaisten lasten uskonnollisuutta ja jumalakuvaa, on paljastunut, että alle 10-vuotiaiden suomalaislasten käsitys Jumalasta on kiiltokuvamainen. He ajattelevat, että Jumala on  hyvä, kiltti ja lempeä. Samalla heidän jumalakuvansa on kuitenkin jotenkin ulkopuolinen ja voimaton. 

Katolisissa maissa  samanikäisten lasten mielikuva Jumalasta on toisenlainen. Siellä tehtyjen tutkimusten mukaan heidän Jumalansa on dynaaminen. Jumalan tahto, pyhyys ja oikeudenmukaisuus tulevat esille heidän ajattelussaan. 

Suomalaisten lasten vastauksissa ei myöskään näy uskosta nousevaa vastuullisuutta lähimmäisistä ja ympäröivästä maailmasta kuten vertailumaiden lapsilla. 

Mielestäni tässä on meillä aikuisilla miettimisen aihetta. Minkälainen on se jumalakuva, jota välitämme nuoremmalle polvelle ja muutenkin läheisillemme?  

Ovatko isovanhemmat muuttuneet?

Kun en vielä ollut isoäiti, ajattelin, että minusta tulee tosi kiva mummi: leikin, laulan, askartelen, vien retkille ja muistan kaikki syntymä- nimi ja toisenkin nimen päivät.
Kun lapsenlapsia sitten kymmenessä vuodessa syntyi seitsemän ja loppupää varsin tiheässä tahdissa - tällä hetkellä 5, 4, 3 ja 2-vuotiaita - niin täytyy tunnustaa, että ihannemummin rooli on karissut. Välillä hulinasta on vetäydyttävä päikkäreille, vaikka ympärillä hipsuttavaa pikkuväkeä ei väsytä ollenkaan. Minuakin kiskotaan kaksin käsin sängystä pystyyn: - Mummi, herää, älä nuku! Miksi mummeja aina väsyttää?

Kun tein srk:n Olopäivään juttua isovanhemmuudesta, kahlasin pari muovikassillista aihetta käsitteleviä kirjoja läpi. Mielenkiintoisimman artikkelin löysin netistä, jossa psykoterapeutti Jaana Pajunen oli kyselytutkimuksellaan selvittänyt aihetta Ovatko mummot muuttuneet?
Tutkimuksen mukaan nykymummot eivät  enää istu vain keinutuolissa kutomassa sukkaa lapsenlapselle.
Kerron nyt lyhyesti erilaisista isovanhemmista, vaikka olenkin piirtänyt ne mummojen hahmoon.

Paitsiossa oleva isovanhempi ikävöi

Oman lapsen perheen avioero saattaa vaikeuttaa tai suorastaan katkaista suhteet lapsenlapsiin.

Huoltajuuden saanut vanhempi voi kieltää kokonaan isovanhempien tapaamiset.

Samoin isovanhempien oma ero voi etäännyttää heitä lapsenlapsista.

Vanhemmat voivat myös kieltää tapaamiset, jos he haluavat keskittyä vain omaan perheeseensä.

Joku on saattanut sanoa: "Meillä on oma elämä, etkä sinä kuulu siihen!"

Näiden paitsioon joutuneitten isovanhempien elämäntarinat ovat sydäntä särkevää kuunneltavaa.

2. Virtuaali-isovanhempi leikkii netissä

Monet vanhemmat muuttavat lapsineen työn takia ulkomaille.
Isovanhemmillakin voi olla monta kotia. Kun talvi lähestyy, isovanhemmat häipyvät lämpimiin maihin. Nettiyhteys ei kuitenkaan korvaa syliä. Päinvastoin Ft- tai Skype-puhelun seurauksena voi olla iso itku: - Mummi ja ukki, tulkaa heti sieltä pois!

3. Pissismummo ja prätkäukki vauhdissa

Suuret ikäluokat ovat saaneet vaikutteita rock- ja nuorisokulttuurista. He kieltäytyvät vanhenemasta. Isovanhemmuus muistuttaa heitä ikävästi iästä ja elämän rajallisuudesta.
Mummi ja ukki alkavat elää kuin viimeistä päivää. Mummi pukeutuu lantiofarkkuihin ja kireisiin toppeihin ja hankkii prätkän.
Nuoret perheet odottavat mummia joskus lastenvahdiksi, mutta tämä viilettää prätkällään uuden parisuhteensa kanssa.

 4. Kiitäjä-isovanhemmat ottavat takaisin

Kiitäjä-isovanhemmat nauttivat elämästään. Nyt työlle voi antaa aikaa, kun ei ole enää lapsenhoitohuolia. Ylitöihinkin voi jäädä rauhassa.
Monet harrastukset vievät mennessään. Opistot ovat täynnä kiinnostavia kursseja: on joogaa, zumbaa ja monenlaisia kieliä. Kiitäjä-isovanhempien lomat kuluvat matkustellessa.
Lasten perheet saavat selvitä vanhemmuudessaan, miten parhaaksi taitavat.
Kiitäjä-isovanhemmille on vasta maailma avautunut.

   
5. Isovanhemmaksi haikaileva murehtii

 Joka neljäs nainen  ja kaksi viidesosaa 35-vuotiaista miehistä on lapsettomia.
Yhdeksällä prosentilla lapsettomuus on tietoinen valinta. Kun nuori nainen valitsee lapsettomuuden, hän tulee valinneeksi samalla myös lapsenlapsettomuuden.
Sosiaalinen isovanhemmuus voi tosin korvata tunnetasolla biologista isovanhemmuutta.

6. Meduusa-isovanhemmat järjestävät kaiken

Isovanhemmat saattavat ajatella, että kun he tukevat lapsiaan rahallisesti, heillä on oikeus puuttua nuorenparin elämään. He tarraavat kiinni kuin meduusa. He saattavat toimia myös epäoikeudenmukaisesti niin, että jonkin lapsen perhe on suositumpi. Sisarukset joutuvat silloin kilpailemaan ja sukulaisuussuhteet kiristyä ja jopa katketa.
Perinteiden siirtäminen voi olla myös vallan käyttämistä, niin ettei nuori perhe pääse luomaan omia juhlatraditioitaan. Isovanhempien on vaikea hyväksyä, että tavat muuttuvat.

 7. Alkkis-isovanhempien määrä lisääntyy

Nykyiset isovanhemmat ovat tottuneet käyttämään alkoholia 60-70-luvuilla. Naisten juominen on kuusikertaistunut  40 vuoden aikana.
Isovanhemmat saattavat käyttää myös samalla keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä, joiden yhteisvaikutus on arvaamaton alkoholin kanssa.
Jos nuoret vanhemmat rajoittavat kanssakäymistä alkkis-isovanhemman kanssa, se voi vaikuttaa parhaimmillaan juomisen rajoittamiseen.

8. Uusiovanhemmat käyvät kisaa

Lapsella voi nykyisin olla kahdeksan isovanhempaa. Mummopuoli voi olla parikymppinen, ja vanhin isovanhempi jo 80. Suuri isovanhempien määrä voi olla lasta tukeva ja kannustava, mutta se voi merkitä myös kateutta ja kilpailua siitä, kuka on paras isovanhempi. Joskus tulee ongelmia myös liiasta hemmottelusta. Juhlapyhinä ajan jakaminen eri isovanhempien kesken voi olla  myös hieman ongelmallista.

9. Pullismummi ja tarinoiva, veistelevä ukki

Perinteinen pullantuoksuinen mummi on tutkimuksen mukaan kadonnut. Samoin lastenlasten kanssa askarteleva ukki ei ole kerrostalohuoneistoissa tavallinen näky. Televisio ja DVD:t vievät myös tarinoinnilta ajan.
Liitän kuitenkin unelmien pullismummon listan loppuun, vaikka se ei edes enää näkynyt listoilla, kuten ei satuileva ukkikaan.

Näitä isovanhempityyppejä katsellessa voi leikkimielisesti kysellä itseltään, mihin isovanhempi ryhmään itse tuntee kuuluvansa - tai kuuluisi - jos saisi tällaisen omasta itsestään riippumattoman ansiottoman arvonnousun.

Ja jos itsellä isovanhemmuus ei ole vielä ollenkaan ajankohtainen, voi oman lähipiirin mummeja ja ukkeja ymmärtää hieman paremmin tämän luettelon avaaman näkökulman ansioista.

 Blogin piirrokset kirjoittajan

Olopäivän ohjelmaa

Magdaleenan  akvarelli  isovanhemmista  ihailemassa ensimmäistä kertaa lapsenlastaan.

Seurakunnassamme järjestetään kerran kuussa Olopäivä. Se tarkoittaa kiireetöntä viipymistä jonkin aiheen äärellä. Aluksi pidetään hartaushetki, parin tunnin kuluttua syödään. Ruokailun jälkeen jatketaan vielä yhdessäoloa. Lopuksi juodaan kahvit ja pidetään arpajaiset.

Tänään torstaina keskustelemme isovanhemmuudesta. Olen lupautunut vetämään keskustelua.
Vaikka kaikki eivät itse olekaan isovanhempia, jokaisella on kuitenkin ollut joskus isovanhempi. Kukaan ei ole asiassa ulkopuolinen. Niinpä voidaankin muistella sitä, minkälaista oli elämä mummojen ja pappojen kanssa, silloin kun olimme itse lapsia. Mitä silloin tehtiin, mitä heidän kauttaan opittiin, ja mitä jäi mieleen?

Keskustelemme myös siitä onko isovanhemmuus muuttunut. Kerron erään tutkimuksen mukaan eri tyyppisistä nykyajan isovanhemmista, ja voimme leikkimielellä miettiä, kuulummeko itse niistä johonkin ryhmään.

Voimme puhua isovanhemmuuteen kohdistuvista erilaisista odotuksista. Puhumme iloista, mutta myös siitä, ettei kaikki aina olekaan niin helppoa ja aurinkoista.

Toivottavasti isovanhemmat innostuvat kertomaan siitä, miten he kokevat oman isovanhemmuutensa, mitä kaikkea he puuhailevat lastenlastensa kanssa. Mielenkiintoista olisi kuulla, mitä asioita he pitävät tärkeinä, minkälaisia arvoja he haluaisivat välittää lastenlapsilleen.

Haluan keskusteluissa rohkaista isovanhempia näkemään oman elämäntarinansa arvon niin, että he haluaisivat jakaa nuoremmalle sukupolvelle kokemuksiaan, kertoisivat, mitä kaikkea heille elämän aikana on tapahtunut: jakaa iloisia, mutta myös surullisempiakin asioita. Niin nuoremmat voisivat tajuta, että vaikeistakin asioista voi kuitenkin selvitä.

Päivän lopuksi viivähdämme vielä hengellisissä asioissa. Timo Junkkaala sanoi kerran Syventymispäivillä, että jos iltarukous kodeissa loppuu, niin kristillisyys katkeaa siihen Suomessa.    -Olipa aika vahvasti sanottu!
Ehkä isovanhemmat voisivat omalta osaltaan olla rohkeita tuomaan lapsen elämään myös hengellisiä asioita esim. iltarukouksen lukemisessa. Toki asia täytyy puhua ensin selväksi lapsen vanhempien kanssa, ettei siitä synny ikäviä ristiriitoja.

Paljon meillä on Olopäivänä keskusteltavaa - odotan mielenkiinnolla, mitä tulemme jakamaan siellä toistemme kanssa.

Pohdin yhä pääsiäistä.

 

Kuva: Salomen pastelli: "Kuuntelen" vuodelta 1996

 Kyllä nyt Suomi sai kylpeä pääsiäisensä valossa ja lämmössä. Pelottavaa tällaisessa pikakeväässä on se, että kun useimmat varmaan ovat juuri nyt avanneet talvelta tuoksuvien mökkiensä ovet, ja koko tontin kunnostus on säiden puolesta ollut mahdollista - saattaa talviunta nukkunut fysiikkamme intoutua liikaan puuhasteluun, josta seuraa yleiskunnon piiputus. Itsekin jouduin komentamaan itseni pois haravanvarresta. Sanoin minulle: "Paljon istuskelua pihan auringossa ja vähän silloin tällöin pihan rapsutusta"
.
Sana pääsiäinen tulee heprealaisesta sanasta 'pesach' joka taas tarkoittaa suht' samaa kuin englannin sanonta 'pass over' eli 'meni ohi'. Kristittyjen pääsiäinen on suunnilleen samaan aikaankin kuin juutalaisten 'pesach', mutta me vietämme pääsiäistämme eri syystä kuin he, mikä on aika hassunkurista. Sama juhla, mutta aivan eri syy juhlintaan. Juutalaiset viettävät pesachiaan Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhlana. Pesach = meni ohi - tarkoittaa sitä, että Jumalan Egyptin faaraolle antama viimeinen uhkavaatimus - esikoisten surma - kulkisi ohi niiden ovien, jotka oli juutalaisuuden merkiksi sivelty karitsan verellä. Tämä vitsauksista viimeinen, jolloin faaraonkin esikoinen kuoli - oli se, jonka jälkeen hän lopulta päästi juutalaisen orjakansansa lähtemään kohti 'Luvattua maata'. Karitsan veri suojeli juutalaisen kansan Egyptissä, mutta kummallista kyllä, myös Jeesusta kutsutaan karitsaksi: "Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnit."

Kun Jeesus aikanaan vangittiin, tapahtui se juutalaisen pääsiäisjuhlan aatonaattona, siis Egyptin orjuudesta vapauteen pääsyn  muistojuhlana, kun taas meidän pääsiäisemme on Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistojuhla. Tässä siis luonnollinen syy siihen, että juutalaisten ja kritittyjen pääsiäiset osuvat lähelle toisiaan.

Jeesuksen mestauspuusta on tullut kristillisen uskon peruskuva. Kuitenkin kaikkein ratkaisevinta uskomme kannalta on se, mitä Jeesukselle tapahtui ristiinnaulitsemisen jälkeen! Jos Jeesus olisi jäänyt hautaan ei koko kristillistä uskoa olisi koskaan syntynytkään. Juuri tässä kristillinen usko eroaa kaikista muista uskonnoista ja ideologioista. Jeesuksen ylösnousemus oli se opetuslasten elämän keskus, jonka varaan he laskivat uskonsa, toivonsa ja tulevaisuutensa. Olen miettinyt sitäkin, että kuinka ylipäätään on mahdollista, että pelokkaasta ja hajalle lyödystä opetuslasten joukosta yht'äkkiä, Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, tuli mitä rohkein ylösnousemussanoman todistajoukko. Kerrotaanhan, että kaikki apostolit, Johannesta lukuun ottamatta, kuolivat lopulta marttyyreinä.
Paavali ilmaisi koko apostolijoukkoa yhdistävän tunnon korinttolaiskirjeessään suraavasti. 1 Kor 15:14 "Ellei Kristusta olisi herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne."

Tämä varmuus täytti siis ensimmäisen sukupolven evankeliumin julistajien sydämet --- kuten se yhä tekee --- täyttää sydämet --- minun ja miljoonan muun.
Uudessa Testamentissa säilyneet kuvaukset ylösnousemuksesta ovat lyhyitä ja karuja. Ei niissä hehkutella, vaikka itse tapahtuma ylittää kaiken inhimillisen käsityskykymme rajat. Siinä missä tiedemies pysähtyy ja toteaa, että näin ei voi olla, joutuu uskova ihminen toteamaan, että usko on niin paljon muutakin kuin tietoa !!
Vanha arvostettu rovasti Olavi Peltola kirjoitti pääsiäisen ihmeestä viimeisimmässä Shalom-lehdessä näin upeasti:
"Jeesuksen ylösnousemuksessa tuonpuoleinen kosketti tämänpuoleista, 
iankaikkisuus kosketti katoavaisuutta, taivas kosketti maata
ja Jumala korotti poikansa luokseen." 

Aurinko tanssii

Saarnanäytelmä (tekijä tuntematon, laajennus J. V.)

Aurinko tanssii jo päivän virren aikana, pysähtyy tekstiluvun ajaksi ja jatkaa taas.

Pappi: Kukas sinä olet?
Aurinko: Minä olen aurinko.
P: Jaa. Vai aurinko. Mitä sinä teet?
A: Minä tanssin (Tanssahtaa).
P: Minä näen, että sinä tanssit, ja olet tanssahdellut täällä kirkossa jo pitkin aamua. Mutta miksi sinä tanssit?
A: Minä tanssin, koska on pääsiäinen. Pääsiäisenä aurinkokin tanssii. On niin suuri ilo ja riemu, että pitää tanssia.

P: Kuule aurinko,
A: Niin.
P: Sinähän olit silloin paikalla, kun naiset menivät ensimmäisenä pääsiäisaamuna sinne Jeesuksen haudalle. Kerro vähän, millaista siellä oli. Mitä oikein tapahtui?

A: Minä olin juuri noussut taivaanrannan takaa valaisemaan Jerusalemia, kun näin naiset, jotka olivat menossa Jeesuksen haudalle. Heillä oli purkkeja ja purnukoita mukanaan, kun he olivat menossa voitelemaan Jeesuksen ruumista. Näin selvästi, että heillä oli joku huoli. Naisia varmaan huoletti se iso kivi Jeesuksen haudalla. He miettivät, miten saisivat sen pois haudan suulta. Mutta kivi olikin poissa! Naiset menivät hautaan. Se oli tyhjä! Ensin naiset olivat peloissaan: mitä oikein oli tapahtunut? Mutta sitten alkoi nousta leveä hymy naisten kasvoille. He ymmärsivät.
P: Ai, mitä he ymmärsivät?
A: He ymmärsivät, että Jeesus elää! Jumala herätti Jeesuksen uuteen elämään. Kuolema oli voitettu! Sitten naisille tuli kiire. He lähtivät kiireesti juoksemaan ... opetuslasten luo. He juoksivat kertomaan muille: hauta on tyhjä! Jeesus elää!  - Se ilo ja riemu tarttui minuunkin. Jumalan Poika, joka oli kuollut, elää! Minä aloin tanssia (pyörähtää iloissaan).

(Pajunoksa on ollut piilossa, alkaa nousta maasta).

P: Kiitos, aurinko, siitä mitä kerroit. Kuule, huomaatko, miten tuo puu on kasvanut ihan silmissä? Miksi se niin tekee?
Oksa: Minä olen paju. Täällä pohjoisessa minä herään lehtipuista ensimmäisenä. Minä alan kukkia heti, kun sinä, aurinko, lämmität meitä. Siksi minun oksiani käytetään pääsiäiskoristeina ja niistä tehdään virpomisoksia. Joku on sanonut meitä Pohjolan palmuiksi. Palmunoksa on Raamatussa voiton merkki. Pohjolan palmut (naurahtaa) ... me pajut olemme aika ylpeitä siitä.

A: Minäkin olen huomannut sen. Usein sinun kukkasi puhkeavat jo silloin, kun maassa on vielä lunta. Kuin ensimmäisenä lupauksena kesän koitosta. No, nuo pallerot näyttävät yhtä pehmeiltä kuin kissanpojat. Saanko silittää niitä hiukan?
Oksa: Saat toki, kunhan et polta niitä karrelle.

P: Nyt minä ymmärrän. Kun sinä aurinko lämmität, saat aikaan kasvua ja uutta elämää.
Ja kun Kristus nousi haudasta... hänkin saa aikaan saman. Usko kasvaa, ja kuollut
 meissä herää eloon. Kiitos, aurinko ja paju, mitä kerroitte meille.


Aurinko ja paju palaavat paikoilleen. Pappi jatkaa saarnaansa muutaman minuutin.
Magdaleena pääsiäisen perhekirkossa tänään auringon roolissa )

Toivotamme pääsiäisen iloa kaikille blogin lukijoille!

I: N: R: I

10-vuotias tyttärenpoikamme tuli viime viikolla koulun jälkeen yksinään iltapäiväksi mummilaan. Kun normaalia ison joukon säpinää ei ollut, ehti poika havaita mummilassa jotakin uutta. Hän kysyi: "Mummi, onko teillä uusi taulu?" Noo - ei taulu uusi ollut, miltei oli vuoden jo siinä roikkunut, mutta uusi se oli pojalle ja siitä alkoi mukava, rauhallinen 'mummin kyselytunti'. Mummi, tiedätkö sinä ketkä ovat tuossa ristin juurella? Kauanko Jeesus riippui ristillä ennen kuin kuoli? Miten Jeesus kuoli? Mitä tuossa Jeesuksen pään yläpuolella olevassa kyltissä lukee? Kuka sen on siihen naulannut? Miksiköhän vain toinen ryöväreistä uskoi Jeesuksen sanat? Jne jne. Varmaan poika oli koulussa jo kuullut vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin... mikäli uskontotunneilla enää puhutaan uskontoon liittyvistä asioista... mutta tällä 'mummin kyselytunnilla' ympäristo oli varmaan sopivan rauhallinen ja myös turvallinen, että kehtasi näitä miettimiään asioita kysellä.

On upeaa, että lapsi kyselee. Aikuinen harvoin enää kyselee. Hän ehkä luulee tietävänsä kaiken, tai häpeää tietämättömyyttää ja sulkee siksi suunsa. Muistatko sinä, keitä on ristin juurella? Tiedätkö sinä mitä kyltissä lukee?

Saimme tämän arvokkaan taulun taidemaalarin perikunnalta siitä syystä, että jäämistöä jaettaessa ei kukaan suvun jäsenistä ollut sitä halunnut. Eräs perikunnan jäsen arvasi, että me antaisimmee sille ilomielin kodin, ja nyt jälkeenpäin olen saanut eräältä taiteentuntijalta kuulla, että muutoinkin kuin sisältönsä puolesta  se on tällä hetkellä kotimme arvokkain taulu. Se on tunnetun matrikkelitaiteilijan maalaama ja luultavasti se on aikanaan  tilattu johonkin kirkon pikkukappeliin, mutta jäänyt jostakin syystä lunastamatta (sodanko?)

Taulun kävi kuin kahden ryövärin. Toinen heistä halusi paikan Jeesuksen rinnalla taivasten valtakunnassa, toinen ylenkatsoi sen mahdollisuuden. Me halusimme sen, minkä perikunta hylkäsi 

Keitä sitten maalauksessa evankeliumien kertoman mukaan on? Vain Maria Magdaleena, Maria-äiti ja hänen sisarensa Salome rohkenivat jäädä ristin juurelle aina kuoleman hetkeen saakka. Opetuslapsista naisten kanssa on vain ja ainoastaan Johannes. Muut ovat pötkineet pakoon.

Entä kirjoitus Herramme pään yläpuolella? Roomalaisilla, jotka siis olivat Jeesuksen kohdalla ne 'likaisen työn tekijät',  oli tapana antaa tuomitun kannettavaksi kyltti siitä, mistä häntä syytettiin, jotta kansa näkisi syyn itsekunkin rikollisen tuomiosta. Kun oltiin tultu perille ristiinnaulitsemisen tapahtumapaikalle, naulattiin syyte tuomitun pään yläpuolella, ettei totuus unohtuisi.  Jeesuksen taulussa tomion syy on kirjoitettu kolmella kielellä: hepreaksi, kreikaksi joka silloin oli kaikkien ymmärtämä 'kansainvälinen' kieli ja vielä latinaksikin, joka oli roomalaisten käyttämä kieli. Näin tuli Jeesuksen kuninkuus julistetuksi julki kaikilla niillä kielillä, jotka senaikainan maailma tunsi.

Kyltissä luki Iesus Nazarenus Rex Judaeorum, Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas.. 

Jeesus kantoi ristille meidän syntimme. Safedissa, Israelissa, vaikutti 1500-luvulla tunnettu oppinut, Elia de Vidas. Hän on sanonut painavasti: " Näin haavoitetaan Messias, meidän pahojen tekojemme tähden... ja jos joku ei tahdo, että hänen syntinsä näin kannetaan ..... hän saa kantaa ne itse."

 .

               

               

Hiljaisen viikon tunnelmia

Kuluvalla viikolla on monta nimeä. Sitä kutsutaan pääsiäisviikoksi, kärsimysviikoksi ja hiljaiseksi viikoksi.  Kaikki nimet kertovat omalla tavallaan Jeesuksen viimeisistä päivistä.

Perheellemme  alkava viikko on myös aivan erityinen hiljainen viikko, sillä pääsiäislauantaina vietämme surujuhlaa. 96-vuotias appeni siunataan silloin haudan lepoon.

Appeni elämä oli käsittämättömän pitkä. Hän syntyi vastaitsenäistyneeseen Suomeen, mutta samalla kansalasisodan melskeeseen.  Ensimmäiset kuukaudet olivat hänen kotiseudullaan vaaralliset, sillä sota riehui siellä. Pieni poikavauva joutui pakenemaan  vanhempineen korvessa olevan piilopirtin saunaan.

Vanhemmat halusivat antaa pojalleen opiskelumahdollisuuden ja lähettivät hänet lähikaupungin lyseoon. Koulu- ja kortteerielämä ei ollut helppoa pojalle, jota halveksittiin työläiskotitaustansa vuoksi. Kuitenkin hän jatkoi sitkeästi opiskeluja ja lähti Raumalle opettajaseminaariin. 

Sota kuitenkin katkaisi nuoren opettajan työn, sillä yöllä naputettiin ikkunaan: oli lähdettävä rintamalle. Talvisodassa appeni oli Perkjärven leirillä kouluttautumassa tulenjohtotehtäviin ja jatkosodassa Kannaksella Syvärillä. Hän haavoittui taisteluissa, toinen silmä sokeutui, korvasta hävisi osittain kuulo ja pitkin selkää ja jalkoja löytyi jälkiä sirpaleista.

Painajaiset jäivät kiusaamaan öitä ja ahdistukset päiviä.

Vasta paljon myöhemmin perheeseen syntyneet lapset jotenkin käsittivät, mitä perheenisä oli joutunut kokemaan, sillä itse hän ei pystynyt sota-ajoista kertomaan.

Appeni jäi opettajantyöstä eläkkeelle jo 58-vuotiaana, kun kunnassa siirryttiin peruskouluun. Hän ehti viettää pitkään eläkepäiviä vaimonsa kanssa. Appeni kuului moneen kuoroon ja harrasti mökillä puuhailemista, erityisesti puutarhanhoitoa.

Silloin kun sotilaat lähtivät kiireellä pakoon Syväriltä, elävät ja kuolleet oli heitetty kuorma-auton lavalle. Kuitenkin yksi sotilas jäi vielä seisomaan auton viereen ja tähysteli ympärilleen. Toiset kiirehtivät häntä jo lähtemään.

- Katson vielä, jos joku olisi tulossa, sotilas sanoi. Samassa hän näki, että jotain liikkui metsänreunassa. Sieltä konttasi nuori luutnantti kuusien takana ja kierahti nääntyneenä ojanpohjaan.

Tämä luutnantti oli minun tuleva appeni! Niin hänet pelastettiin, nostettiin auton lavalle ja vietiin sotilassairaalaan toipumaan,

Lauantaina veteraanikuoro kokoontuu lippuineen appeni arkun ympärille ja tietysti koko suku: kolme lasta puolisoineen, 11 lastenlasta, osalla heistäkin puolisot mukana, ja lisäksi vielä 12 lastenlastenlasta.

Onneksi sotilas pysähtyi kuulostelemaan, ja appeni pelastui. Olisi jäänyt suuri suku syntymättä!

Niin vähästä voi kaikki olla kiinni. Niin ihmeellisiä voivat olla Jumalan kuviot!   

Lady Gaga ja 'meijän Maija.'

Osallistuin viime sunnuntaina omalla kylälläni pienen yhteisön hengelliseen hetkeen ja koska nyt ollaan paaston ajassa laulettiin siellä virsi 54. Sen melodia oli tuttu, mutta jotenkin tuntui siltä, että sen sanat koskettivat tällä kertaa syvemmältä kuin yleensä. Edessä olevan pääsiäisviikon kunniaksi kirjoitan virren sanat myös tähän. Jospa ne osuisivat jollekin toisellekin lukijalle yhtä täsmällisesti kuin minulle.

Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme
ja Jeesusta kärsimystiellänsä, nyt nöyrästi seuratkaamme.

Käykäämme nyt Jerusalemiin, vaan yössä ken kestää voisi
ja Jumalan tahtoa kuunnellen, sen katkeran kalkin joisi?

Käykäämme nyt Jerusalemiin, kun henkensä Kristus antaa.
Hän, Karitsa, kaikkien puolesta, saa tuomion yksin kantaa.

Käykäämme siis Jerusalemiin, on ikuinen kirkkaus siellä

 Ja luoksensa kerran hän kokoaa, ne , jotka Hän tunsi tiellä.

Tämän viirren aivan alkuperäinen kirjoittaja on henkilö nimeltään Paul Nilsson, mutta sen on suomentanut, kukapa muu kuin 'meijän Maija' - Anna-Maija Raittila.

Minua kosketti tässä virressä erityisesti runon viimeinen virke...." ne jotka Hän tunsi tiellä..." Oikein hätäännyin kun ajattelin sitä suurta  hurraavaa ja hoosiannaa veisaavaa kansanjoukkoa, joka oli saattamassa Jeesusta hänen viimeisille pääsiäisjuhlilleen Jerusalemiin. Ketkä Hän siis siitä massasta tunsi?

Siksipä kysyinkin, itku kurkussa siinä kesken virren, hiljaa Herraltani, että "ketkä sinä Herra tunsit, sillä tiellä? Tunsitko minut? Kokoatko minutkin kerran kirkkauteesi?"

Se pääsiäisestä - mutta nyt Lady Gagaan ja Anna-Maija Raittilaan. Tämän kirjoitelman lopussa on kummallinen kuva. Repäisin sen vuoden 2012 syksyllä Suomen Kuvalehdestä, koska kontrasti näiden kahden, samassa kuvassa olevan naisen kesken on liki suurin mahdollinen. Anna-Maija oli elokuussa 2012 kuollut ja ilmeisesti 'Gaga oli käynyt'. Minä en ymmärtänyt silloin, enkä vielä nytkään ymmärrä, mihin tällä rinnastuksella viitattiin. No - viitattiin nyt mihin viitattiin, mutta minun mielestäni rinnastus oli 'kökkö'.

Luin tätä kirjoitusta varten googlesta mitä siellä 

edesmenneestä Anna-Maijasta kirjoitettiin.

Hän oli otsikkojen mukaan:

"Virsikirjan uudistaja.
Palkittu runoilija,
kirjailija ja suomentaja.

Kirkkomme hengellinen äiti.

Hiljaisuuden lähettiläs"

Entä Gaga:

" Mother Monster"
electro-, dance ja poplaulaja,
sanoittaja, säveltäjä,
performanssitaiteilija."

Kyseessä on siis kaksi ääreensä erilaista naista. Tämän huomaa meistä jokainen.
Mutta mitä meidän Herramme, joka on sydänten erikoisasiantuntija - mitä Hän meissä huomaa?  

Hepreaako opiskelemaan?

Viime maanantaina oli kansalaisopistolla kevään viimeinen heprean tunti. Pahinta asiassa oli se, että se oli samalla myös kaikkein viimeisin tunti. Näillä näkymin heprean opiskelu ei tule jatkumaan täällä meidän kylässä. Opettaja muutti jo vuosi sitten toiselle paikkakunnalle, mutta kävi sitkeästi  junalla opettamassa 18 opiskelijan ryhmäämme.
Nyt näyttää siltä, ettei sama voi enää ensi vuonna jatkua.

Koko viimeisen tunnin ajan ilmassa leijui haikea ilmapiiri. On ollut ylellistä, että omalla paikkakunnalla on voinut opiskella hepreaa, sillä Suomessa nykyheprean opettajia on vähän.
Aloitimme aikoinaan Salomen kanssa kielen opiskelun Oronmyllyn kesäkurssilla, sitten hän jatkoi seuraavana syksynä Hämeenlinnassa. Yhdessä kiersimme useamman kerran Keuruulla Isossa Kirjassa ja Tampereen kesäyliopistossa. Meitä opiskelijoita oli tiivis ryhmä, joka siirtyili ympäri Suomea sen mukaan, mistä opetusta löytyi. Ja nyt minulla oli mahdollisuus opiskella pari vuotta ihan omassa kylässä!

Mitä nyt tulee tapahtumaan? Itseopiskelu on elvytettävä uudelleen henkiin. Se vaatii vain huomattavasti enemmän sinnikkyyttä ja ajankäytön suunnittelua. On paljon helpompi tehdä opettajan antamat läksyt ja tehtävät ja mennä sitten tunnille. Kun itse opettaa itseään, siinä ei tule rajaa vastaan. Aina voisi tehdä enemmän. Eikä kysymyksiin kukaan ole vastaamassa. Keskusteluharjoituksiakaan itsensä kanssa ei oikein voi pitää.

Salome ja minä olemme ilmoittautuneet ensi kesänä Oronmyllyn kolmipäiväiselle kurssille. Opiskelukierroksemme näyttää siis alkavan taas alusta.

Israelissakin olisi tietysti mahdollista opiskella. Kirjoitan tähän yhdestä sellaisesta mahdollisuudesta, jos joku lukijoista innostuisi.

Majatalo Keitaalla Neve Shalomin kylässä, joka sijaitsee n. 25 km Tel Avivin lentokentältä Jerusalemiin päin järjestetään yhdeksän päivän heprean kurssi 3.7. - 11.7. 2014 aloittelijoille ja jo pidemmälle edistyneille. Kurssi on ilmainen, mahdollinen 10 euron materiaalimaksu peritään paikan päällä. Tunteja pidetään kaksi aamupäivisin paitsi retkipäivinä.
Majoitus alk. 35 €/yö sis. aamupalan. Keitaalla on mahdollisuus myös täysihoitoon.

Mahdollista on osallistua myös ryhmä- ja omatoimiretkiin. Retkien hinnat määräytyvät osallistujien ja sisäänpääsymaksun mukaan. Retkikuljetuksen hinnat alk. 25 €/henkilö, jos ryhmässä on 10 lähtijää. majatalon ympäristön retkitarjontaan voi tutustua Keitaan nettisivuilta (tippukiviluola, vuohitila, Latrunin luostari, viinitila, maauimala)
Finnair lentää edullisesti suoraan Tel Aviviin ma, ke ja pe. Israelista Helsinkiin ti, to ja la.
Kurssikyselyt ja ilmoittautumiset opettaja Satu Cantrell 0458977155
                                                                    satucantrell@hotmail.com
Majoitus: Seija Aitto-oja 0456787771 tai www.keidas.com  http://www.keidas.com


Rohkeat ja huolettomat 9

Heppa vai aasi?

Rivitalomme toisessa päässä asuu reipas yhdeksänvuotias tyttö. Hänen intohimonsa ovat hepat. Perheellä ei kuitenkaan toistaiseksi ole ollut mahdollisuutta tarjota tytölle tätä harrastusta ihan 'livenä'. Ja kun ei kerran ole ollut, on tyttö hoitanut asian omin konstein. Ensiksikin hän on vuorannut kaikki huoneensä seinät heppajulisteilla ja hyllyt pursuavat kaikkia mahdollisia heppaan liityviä esineitä. Ja toiseksi - heti lumien sulettua rakensi tyttö kaverinsa kanssa esteratsastusradan rivitalomme etupihan nurmikolle. Se syntyi kaikesta mahdollisesta romusta mitä he ikinä löysivät. Ja sitten - ei kun menoksi. Monta tuntia mentiin pihalla leikkikaverin kanssa kovaa kyytiä - keppihevosilla. Välillä oli pihan ajotiekin niin täynnä näitä hevosesteitä, että jouduin autoni kanssa milloin minkäkinlaiselle esteradalle.

Olen nauttinut siitä, että joku lapsi tässä maailmassa vielä toimii itsenäisesti, luo ja leikkii. Ennen kuului kyliltä koirien haukku ja lasten leikki. Missä ovat tämän päivän lapset? Tappaako viihde ja pelikoneet lastemme mielikuvituksen?

Olemme matkalla kohti palmusunnuntaita. Kuvani on italialaisesta frescosta 1300-luvulta.

Hevonen on hieno eläin. Nuorena aviovaimona ratsastin itsekin mieheni kanssa. Mutta sitten tulin allergiseksi sekä hevoselle että timoteille.Vaikka maneesi kasteltiin ennen tuloani tunnille
 ja vaikka ratsastin nahkakäsineet kädessä, niin astmaan se 'leikki' johti ja oli pakko lopettaa.
Miksiköhän muuten palmusunnuntain päähenkilö, Jeesus, ei ratsastanut hevosella?

 Raamatun teksti joka kertoo palmusunnuntain tapahtumista on dokumentoitu kaikkiin neljään evankeliumiin. Tässä kirjoituksessani viittaan Luukkaaseen.
Tarina alkaa siitä kun Jeesus on tulossa Jerikosta, jossa hän oli sattumalta kohdannut puuhun kiivenneen tullimies Sakkeuksen. Jeesuksen kohdattuaan oli Sakkeus tehnyt parannuksen ahneudestaan ja täten oli tullut " pelastus koko hänen perheelleen." Sakkeuksen luona oli ensin aterioitu ja sitten oli Jeesus antanut oppilailleen oudon pyynnön. Hän kehotti heitä menemmään tiettyyn osoitteeseen ja pyysi heitä  lainaamaan sieltä hänelle aasin--- eikä minkä tahansa aasin, vaan nuoren sellaisen, jonka selässä ei kukaan ollut vielä istunut.
Miksi tilaus on näin yksityiskohtaisen tarkka?? Siksi, että siinä toteutui 500-vuotta vanha ennustus hänestä ja hänen saapumisestaan juutalaisen pääsiäisen alla Jerusalemiin. Profeetta Sakaria kirjoittaa: " Iloitse tytär Jerusalem, sillä sinun Kuninkaasi tulee sinulle! Hän on vanhurskas ja auttaja, nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla." (Sak. 9:9)
  
 Aasin selässä Jeesus siis ratsastaa, idän suunnalta, ensin kohti Öljymäkeä, ohi Getsemanen puutarhan, joka tulisi pian olemaan hänen elämässään tuskan ja suuren ahdistuksen näyttämönä. Ihmiset seuraavat rakastettua mestaria. Huhu hänen lempeydestään ja ihmeellisyydestään on levinnyt kaikkiin kyliin. He huutavat hoosiannaa, heiluttelevat palmunoksia ja hurraavat:" Siunattu olkoon hän, Kuningas, joka tulee Herran nimessä! Rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa."
 
Näin siis hurrasi opetuslasten ja ystävien joukko. Mutta Jeesus itse tuskin oli juhlatuulella. Luultavasti pikemminkin niin, että hän on täynnä suurta ahdistusta tietäessään mitä kohti tämä retki aasin selässä häntä nyt vei. Tällä matkallaan - ylhäältä öljymäeltä ensin alas Kidronin laaksoon ja sieltä jälleen ylös kohti Jerusalemia - tuli Jeesus siis täyttäneeksi erään hänestä kertovan Vanhan Testamenin ennustuksen, joita siellä on monia, monia.
Nyt paljastui myös syy, miksi Jeesus ratsasti aasilla, eikä hevosella? Hänhän saapui tässä hetkessä 'tytär Jerusalemiinsa' Rauhanruhtinaana, sydänten kuninkaana - ei sotajoukkojen komentajana. Vain sellaiset ratsastavat hevosella!
Tosin saa samainen Öljymäki kerran, aikojen lopussa, sellaisenkin Kuninkaan vastaanottaa. Tämä Kuningas tulee karauttamaan kaupunkiinsa valkoisella hevosella ja kaksoisportti, joka nyt on muurattu kiinni,
tullaan silloin hänelle avaamaan. Tästä kertoo mm.. Hesekiel  43.

JK.
Naapurin pikkutyttö kävi eilen minulle silmät suihkien kertomassa, että NYT hän on saanut alkaa käydä ratsastustunneilla ja huomenna hän saa jo 'keventää' (ammattitermi).

Kämppiksiä

Piirtänyt Neiti S 8-vuotiaana

Lähden huomisaamuna Helsinkiin tapaamaan vanhoja kämppiksiäni 60-luvun loppuvuosilta. Siihen aikaan oli tapana vuokrata kimppakämppä - meillä neljällä tytöllä  oli omituisen mallinen kaksio. Siinä käsittämättömän pitkän käytävän molemmissa päässä oli kaksi huonetta, joissa kumpaisessakin sitten kaksi opiskelijatyttöä asui. Käytävän puolivälissä oli pimeä aula, jonka olimme kalustaneet elokuvateatterin tuoleilla. (Neljä tuolia markalla!) Oli myös putkimainen keittiö, jossa paistoimme loputtomia munakkaita ja söimme toistemme äitien lähettämistä ruokapaketeista.
Erityistä herkkua olivat Ilomantsista saapuneet perunapiirakat ja lanttukukot.

Opiskeluohjelma piti liikkeessä aamukahdeksasta iltamyöhään, kun kahdessa vuodessa piti valmistua kansakoulunopettajiksi. Kiire ja paikasta toiseen juokseminen leimasi näiden opiskeluvuosien tunnelmia. Aina olimme kiitämässä yliopistolta pitkin Kauppakatua asunnolle tai takaisin.

Elämä kuljetti meitä valmistumisen jälkeen joko jatko-opintoihin tai töihin ympäri Suomea. Ehdimme kukin tahoillamme tehdä 40 vuoden työputken, elää vaimoina, perheenäiteinä, synnyttää ja kasvattaa lapset. Nyt ovat työelämän kiireet jo loppuneet ja olemme kaikki siirtyneet mummien mukavaan rooliin.

Tapaamme huomenna Stockmannin kellon alla, silmäilemme siinä hetken toisiamme ja lähdemme viettämään paria yhteistä päivää ja juttelemme - niin, tietysti juttelemme!

Kun ajattelen huomista tapaamista, olen iloinen monesta asiasta. Voin palata rauhassa nuoruuden tunnelmiin, tavata ihmisiä, jotka muistavat minut niiltä ajoilta, kun jalka nousi kevyesti, helma hulmusi ja hiusten väri oli pikemminkin kultainen kuin hopeinen.
Voin pysähtyä katselemaan taaksepäin ja löytää itsestäni vielä sen nuoren huolettoman tytön, jolle kaikki oli uutta, jännittävää arvoitusta.

Muistelen samalla työvuosia, jolloin sai tehdä monipuolista työtä lasten parissa, käyttää kaikkia annettuja kykyjä - ja usein niitä olemattomiakin - jotta saisi homman hoidettua. Olen yhä ihmeissäni myös siitä työssä kohtaamieni ihmisten määrästä, kaikista niistä lapsista ja aikuisista, jotka omalla olemisellaan ovat muovanneet minusta sellaisen, kun olen tällä hetkellä.

Kirjoitan muutaman säkeen tutusta laulusta kuvaamaan tämänhetkisiä tuntojani.
Kiitos, sulle Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos, sulle, kirkkahista keväisistä päivistä!
 Tällä muistelen juuri noita nuoruuden ja alkavan aikuisuuden mutkattomia ja huolettomia päiviä!
-  Ainakin nyt ne palautuvat mieleen sellaisina!

Rohkeat ja huolettomat 8

Lapsilta kielletty!

Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen-parka taisi iskeä kirveensä pahasti kiveen yrittäessään kajota meille suomalasille rakkaaseen suvivirteen.  Hän väittää, että Suomen kouluissa vietetään uskonnollisia tilaisuuksia - lauletaan jopa suvivirsi kerran vuodessa. Minä ehdin olla opettajana 42 vuotta ja risat, enkä kuuna kummoisena kykene uskomaan, että joku lapsi suvivirren laulettuaan olisi tehnyt uskonratkaisunsa -vaikka eräässä säkeistössä mainitaankin sana Jumala ja seuraavassa 'Herran kansa'.

Olen jutellut ko. aiheesta useankin aikuisen kanssa ja kaikki ovat todenneet laulun itkettävän ihanaksi, rakkaita ja kauniita lapsuuden muistoja pintaan nostattavaksi. Onkohan juuri tämä valtava tunnelataus se vaarallinen ja paha juttu?

Suvivirsi  näyttää olevan suomalaisille yllättävän tärkeä ja rakas. Mutta yhtä rakas on kansallemme varmaan myös virsi Enkeli taivaan. Miksi sitä ei kielletä? Siinä sentään on huomattavan paljon uskonnollista ainesta. Joulu kun sattuu olemaan vain ja ainoastaan uskonnollinen juhla.

Monissa kouluissa on alettu viettää joulujuhlaa kirkossa - enkeleineen, seimineen ja tiernapoíkineen. Olin viime jouluna juuri sellaisessa juhlassa lastenlasteni koulun kanssa ja olipa mahtava juhla. Koulun rehtori, joka on toiselta ammatiltaan muusikko-urkuri, säesti itse koulunsa joululaulut kirkon uruilla. Saakohan näin enää koskaan tehdä?

Jouduin kerran, omien työvuosieni aikana juttusille erään pikkutytön kanssa. Hänen isänsä oli muslimi ja äiti suomalainen. Koulumme musiikkiluokka oli sinä jouluna työntänyt koulun ruokasaliin flyygelin ja koulun kuoro lauloi koko ruokailun ajan joulupuuroa syöville oppilaille ja henkilökunnalle joulumusiikkia. Se oli ikimuistoinen ruokailuhetki meille muille paitsi sille muslimityttöselle, joka istui käytävällä ja itki. Hänen isänsä oli kieltänyt häntä kuuntelemasta joulumusiikkia, eikä hän sen vuoksi voinut tulla lainkaan koko ruokasaliin. Menin hänen luokseen, kumarruin hänen eteensä ja kerroin, että "musiikki ei ole se joka päättää siitä mihin sinä uskot". "Ai ei vai", naurahti tyttö ja kipaisi hakemaan joulupuuronsa ja luumukiisselin - vaarallisia jouluruokia muuten kumpainenkin.

Jos Suomi tuolle linjalle lähtee, että kaikki se mikä on vähänkään hengellistä pitää panna kulttuurissamme piiloon, tulee se olemaan pitkä ja kivinen tie. Pannaan julistettakoon siis kaikki juhlapyhät paitsi itsenäisyyspäivä ja vappu, joulu-ja pääsiäisaskartelut tietysti täytyy kuvaamataidon tunneilta kieltää.. ja kamaluuden huippu...kirkonkellot. Nepä vasta saarnaavatkin...! Juu, pois, pois.

 

Ulla Appelsin Ilta-Sanomissa käsitteli hyvällä huumorilla myös tätä aihetta (23.3.) ja päätti artikkelinsa mielestäni tosi nasevasti:

 " Jos suvivirren laulaminen loukkaa äänekästä vähemmistöä - mutta sen poistaminen loukkaa hiljaista enemmistöä" - niin miten silloin menetellään?

 Kuvassani on vaarallinen taulu: 'Kristus ja Mataleena'. Siihen voi törmätä vahingossa Ateneumissa.

Sen on Albert Edelfelt maalannut v.1890.

ja se perustuu suomalaiseen kansanrunouteen -Kantelettareen.

Kuvassa kopea talon tytär on kohdannut köyhän orpopojan, joka pyytää tytöltä vettä. Kun tyttö ei sitä pojalle anna, sanelee poika tytölle kaikki tytön tekemät pahat teot, johon tyttö pelästyneenä vastaa: " Itsepä lienet Herra Kristus, kun mun elkeni (tekoni) sanelet.

Itki vettä kiulun täysi, Kristuksen jalat pesevi, hiuksillansa kuivoavi."

Tämä se vasta vaarallista on kun itse Kristus on tuotu suomalaiseen lehtimetsään, rakkaaseen järvimaisemaamme, tuohivirsut jalassa. 

  

Monenlaista yrittämistä

Lähikirkkomme juhli tasavuosia, ja kirkolle oli järjestetty pitkin viikkoa erilaista ohjelmaa. 

Lauantaina oli lastentapahtuma, jonne minäkin suuntasin neljän, 2- 3- 5- ja 10-vuotiaitten lastenlasteni, kanssa. 

Oli kaunis aurinkoinen lauantai, kun kuljimme uteliaina kirkon pihan halki. Siellä olikin jo paljon väkeä, valkoinen hevonen ja poni kuljettivat ratsastajia. Pihalla leiskui jo partiolaisten nuotio, ja ensimmäiset makkarat kypsyivät.

              Sisällä riitti toimintaa kahdessa kerroksessa. Oli kilpailuja ja pelejä, kirpputori, josta lastenlapset ostivat muutamalla lantilla itselleen kirjoja. Alakerrassa oli askartelua, kasvomaalausta ja pienille temppurata.

                    

Tapahtumapäivä huipentui juhlaan, johon saattoi osallistua samalla syöden salaattipöydän herkkuja. Pappi puhui Aku Ankasta, jolle oli tullut riita ystäviensä kanssa.  Havainnollistaakseen puhettaan hän oli repäissyt Aku Ankka-värityskirjasta sivuja. Niitä hän kierteli näyttelemässä kuulijoiden joukossa.

Kun palasimme kotiin ja lapsilta kysyttiin, oliko heillä ollut hauskaa kirkon tapahtumassa, kaikki neljä olivat samaa mieltä, että hauskaa oli ollut. 10-vuotias tosin sanoi, ettei kirkolla kovin uskonnollista ollut. Muistelimme, että uskonnollinen opetus papin puheessa oli ollut, kun tämä sanoi sivulauseessa, että samoin  Aku sopi riidan ystäviensä kanssa, niin Jeesuskin haluaisi, että myös me eläisimme sovussa toistemme kanssa, emmekä kiusaisi ketään. 

Kun mietin itsekseni seurakunnan lastentapahtumaa, ajattelin, että kirkon olisi tärkeää olla omaleimainen tarjonnassaan. Tiedän, että nytkin tulevan viikon aikana tässä parin kilometrin sisällä on ainakin kaksi lastentapahtumaa, joissa on samanlaisia aktiviteetteja kuin nyt kirkolla.

Ehkä kirkon lastentapahtumaan olisi voinut järjestää johonkin tilaan vaikkapa lauantaipyhäkoulun, johon halukkaat lapset vanhempineen olisivat voineet osallistua. Siinä vanhemmat olisivat nähneet, millaisia pyhäkoulut ovat nykyisin ja olisi voinut jakaa tietoa srk:ssa kokoontuvista pyhäkouluista. Tai jossain nurkkauksessa olisi voinut esittää Raamatun kertomuksesta nukkenäytelmää. Joku uskonnollisten kuvakirjojen lukuhetkikin olisi voinut olla mukava. Samalla vanhemmat olisivat saaneet hyviä vinkkejä lapsille sopivista kirjoita.

Ajattelen, että seurakunnan lastentapahtuma on tärkeä myös vanhemmille, koska monet vanhemmat ovat epävarmoja uskonnollisen kasvatuksen antamisessa, mutta haluaisivat tarjota lapselleen kuitenkin jotain syvällisempää elämän sisältöä.

Uskon, ettei työntekijöiltä suinkaan ideoita puuttunut suunnitellessaan tapahtumaa. Ehkä he kuitenkin halusivat pitää kirkon kynnyksen mahdollisimman matalana. Mutta jääkö kaikesta yrittämisestä jäljelle tyhjä olo, vaikka olisikin ollut kuten nuoremmat lastenlapseni  sanoivat "tosi kivaa"? 

Rohkeat ja huolettomat 7