Ollaan ihmisiksi

Magdaleena oli edelliseen blogitekstiinsä liittänyt Johanneksen kirkon pihalta ottamansa vaikuttavan kuvan. Kiitos siitä, ystäväni. Siinä kirkon huimasti kohoava, suippeneva tornirakennelma kohottaa automaattisesti myös katsojan mielen kohti korkeuksia - yhä ylöspäin, ja vieläkin korkeammalle.
Minulle tuo kuva kuiskutteli tällaisia:

- Hetkestä hetkeen sinulle on tuosta suunnasta, tuolta korkeuksista, varattu apua - yllin kyllin.
- Kaiken lohdutuksen Jumala - sallii sinun syödä lohdutuksen leipää....aina.pienen palan kerrallaan.
Minä vastaan siihen näin: "Uskon kyllä, että minun tulevat päiväni olet Sinä Herra turvannut".

Kuulin, että eräs huippu-urheilija olisi sanonut eräässä  tv-haastattelussa näin:
 " Kävin huipulla ja totesin, 
ettei siellä ollut yhtään mitään".

Huh huh. (Kuva vieressä:  'Ei mitään'.)

Minunkin tekee mieleni piipahtaa noissa Johanneksen kirkon tunnelmissa vielä kerran, erään muiston myötä, jonka tornikuva toi mieleeni.

Eräällä näiden Syventymispäivien luennolla istui vieressämme nuori ja sievä, ehkä noin 35-vuotias nainen. Hän teki ahkerasti muistiinpanoja, ehkä Espoon piispa Tapio Luoman luennosta, jonka keskeisenä aiheena oli Raamatun tuntemisen tärkeys. Eräänä esimerkkinä tuntemisen tärkeydestä piispa käytti sitä, kuinka valaa vannottaessa asetetaan käsi Raamatulle. Hän pani meidät miettimään mahtavatko kaikki henkilöt näin tehdessään ymmärtää miten isoista asioista siinä silloin on kyse? Eivät tietenkään ymmärrä, elleivät  tunne Raamattua. Siinähän on kyse suurimmasta mahdollisesta omantunnon vastuusta - ei vain kunnian ja omantunnon näkökulmasta - vaan myös Jumalan näkökulmasta.

Näinhän se on. Olen tätä aihetta itsekin miettinyt jo jonkin aikaa ja suorastaan odottanut, milloin tämä 'vanhanaikainen' tapa poistetaan lakituvasta ja eduskunnasta. Jos ei Jumalaa yhteiskuntamme perusjoukon mielestä ole edes olemassa, niin onhan tämä ele täysin naurettava jäänne jostakin muinaisuuden hörhöilystä.Vai onko? .

No, luentomme loppui ja me kuulijat aloimme valua täpötäyteen kahviotilaan.Tauolla saimme nähdä vieressämme istuneen nuoren naisen mielenkiintoiset 'muistiinpanot', ennen kuin hän joutui poistumaan kotihommiin, saatuaan hetken ahnaasti nauttia hengen hedelmää täpötäydessä kirkosalissa.Tässä tulos luennosta.

Tässä koko luento! Jos minä kiitin kirkossa istuvista Suomen miehistä, niin kuten huomaatte, tämä nuori nainen kiitti meistä mummoista. Se tuntui mukavalta. No - kuva sikseen, mutta ne sanat, jotka hän lähtiessään meille sanoi, jäivät erityisellä tavalla soimaan mielessäni. Ne olivat myös meille itsellemme syvällinen luento.

                                                   " Mä en ole koskaan pettynyt Jumalaan.
                                           Itseeni kyllä  ja maailmaan, mutta en Jumalaan!"

Miten viisasta ja rehellistä. Tätähän juuri on ehdoton evankeliumi. Kristuksen työn tähden....vain armosta.