Kellonkääntöaamuna

Koska yöllä kelloa oli käännetty tunti taaksepäin, tuntui, että aamulla olisi suorastaan runsaasti aikaa. Niinpä lähdin koirani kanssa tavallista pidemmälle, 12 km metsälenkille. Suuntasimme kotimme läheltä lähtevälle pururadalle, joka talvisin toimii hiihtolatuna. Tämä reitti ehti olla työmatkani 17 vuoden ajan, syksyisin ja keväisin kuljin kävellen, talvella hiihtäen. Matkalla sai seurata vuodenaikojen vaihtumista ja ihailla vaihtelevaa keskisuomalaista maastoa, jossa vuoret, lammet ja suot vuorottelevat.

Nyt täytyi pysähtyä vähän väliä ihmettelemään vuosikymmenientakaista itseäni. Uskalsinko todellakin laskea suksilla näitä pitkiä, jyrkkiä rinteitä milloin kuun, milloin otsalampun valossa? Silloin ei vielä hiihtouraa reunustanut siisti katulamppujen rivi. Ja kuinka rohkenin kurvata tuohon tiukkaan mutkaan, johon nykyään on pystytetty vaaran merkki?
Muistan, että muutaman kerran yritin oikaista polkuja pitkin ja jouduin harhailemaan tiheässä pensaikossa. Säntäilin polunpäitä sinne tänne ja yritin löytää oikean suunnan, mutta sitä ei millään tahtonut löytyä, kun kaikki vastakasvaneet koivut olivat aivan minun korkuisiani. Olipa noloa myöhästyä ja tunnustaa, että ope eksyi pusikkoon koulumatkalla!

Nyt jäin katselemaan tummaa Vuorilampea, jonka yli oikaisin kevättalven kantavilla hangilla. Oi, sitä vapauden tunnetta, kun sukset kiitivät - suorastaan lensivät - aamuauringossa!
Näihin minulle tuttuihin maisemiin toin usein oppilaanikin retkeilemään ja ihmettelemään luontoa.
Välillä sattui kaikenlaisia kommelluksia, kun joku lapsista horjahti pitkospuilta ja tipahti suohon. Sitten piti vain koukkia lapsi ylös ja ryhtyä vääntämään mutavelliä housunlahkeista.
Kerran luokan pienikokoisin tyttö väsyi kulkemiseen niin, että hänen kookas ystävänsä kumartui ja nosti tytön selkäänsä. Itsekin muistan kanniskelleeni oppilaita välillä selässäni.

Kauneimmaksi muistoksi tästä metsästä jäi eräs varhainen kevätaamu. Kello oli kuusi aamulla, ja istuin lasten kanssa suon lähellä olevalla kalliolla. Aurinko paistoi heleänvihreiden koivunlehtien läpi, ja metsä tuoksui yöllisen sateen jäljiltä. Lauloimme kaanonissa yhä uudelleen ja uudelleen: Keväiset metsät, keväiset kukkaset! Keväiset vuoret, aurinkorintehet! Ihmisen laulamaan, onnellisna saa! Ja kaiku vastaili meille vastakkaisten vuorien rinteiltä.

Ajattelin tänä harmaana kellonkääntöaamuna tutussa metsämaisemassani taas kerran kristityn vaellusta. Se alkaa kastemaljan äärestä ja päättyy taivaan kotiin. Siihen väliin jää kuitenkin hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin itse olen kokenut metsäpolullani: on raskaita nousuja, vauhdikkaita laskuja,  eksymistä, harhailua ja kiperiä mutkia. Joskus jopa uppoaminen suonsilmäänkin voi olla vaanimassa! Sitten taas on ihania hetkiä, jolloin kaikki on kevyttä ja helppoa kuten kiitäminen keväisillä kantavilla hangilla. Tai huikaisevan kaunista ja herkkää kuten lauluhetki aamuvarhain keväisessä metsässä.

Kuitenkin meillä on lupaus siitä, että kuljemmepa millaisessa maastossa, tai olemme millaisessa tilanteessa tahansa, niin meidän ei tarvitse olla yksin, sillä Jeesus on kanssamme. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä.
"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." 

Katse sisään päin!

Magdaleenan edellinen postitus käsitteli ihanalla tavalla pikkutytön sisintä - unelmineen. Noin vaalenpunaista ja rimssuista se tytöillä taitaa olla, vaikka tämän päivän rouva Magdaleenaa en kyllä kykenisi noissa hepenissä kuvittelemaan.
Hassua myös se, ettei hänen miehellään ollut minkäänlaista muistikuvaa omista haaveiluistaan. Näinköhän se on, etteivät pikkupojat haaveile? Todistaakseni tämän olettamuksen laitoin omat 8-ja 10-vuotiaat lapsenlapseni, pojat, kirjoittamaan minulle haaveistaan. Ei pitänyt päätelmä paikkaansa! Pikkupoikien listoissa ei paperi ollut riittää. Siellä oli kaikki - legotehtaan työntekijästä aina unelmaan saada muuttaa Anahaimiin.. Tai sirkustähdestä olympiavoittajaan. Ja kaikki muu siltä väliltä.

Olin valinnut blogikuvani tähän osioon jo ennen kuin luin ystäväni kirjoituksen haaveiluista. Luettuani sen, aukeni yllä oleva kuva minulle hieman erilailla kuin mitä olin edeltä päättänyt siitä kirjoittaa. Kuva on vesivärijäljennös Helene Scherfbeckin maalauksesta. Taulun nimeä en tiedä. Olen maalannut sen kaksi vuotta sitten tammikuussa, hotellihuoneessamme Eilatin iltahämärässä.
Oletettavasti kuvassa oleva nuori nainen on trapetsitaiteilija ja/tai klovni. Oli mikä oli, mutta minulle kyseinen kuva oli niin syvälle sieluun tunkeutuva, etten ollut tainnut milloinkaan aiemmin moista nähdä - kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Ihmeellinen on mm.tytön katse, jota ei ole.

Kerroin edellisessä postauksessani siitä, kuinka perheemme 1990-luvun lamassa joutui luopumaan kaikesta siitä mihin ihmiset yleensä turvaavat elämässään - kodista, omaisuudesta, elintasosta. Edessämme oli vain epämääräisen mittainen epävarmuus ja köyhyys. Mutta vaikka ne vuodet olivat täynnä kipua ja puutetta, on tämä aika näin myöhemmin ajateltuna ollut erittäin arvokas. Siitä ajasta syntyi nimittäin pääsylippu todellisen elämän yliopistoon.

Noiden  seuraavien viidentoista vuoden aikana jouduin tekemään juuri tuon mitä kuvan tyttö on tehnyt. Hänhän ei katso sitä mitä edessä on - hän katsoo vain sisäänpäin. Minäkin jouduin katselemaan vain sitä 'pääomaa', joka oli minun oman pääni sisällä. Sen kuvakulman myötä sydämeni oppi. Aloin huomata myös muut, samalla tai erilailla elämässä tappiolle joutuneet ihmiset. Sydämeni alkoi kasvaa, kuten kuvassa olevan tytönkin sydän on valtaisa - samoin kuin hänen korvansakin. Korvia tarvitaan toisten ihmisten kuunteluun, ei itsensä kuunteluun.

Toisaalta ei oman itsensäkään löytäminen kaiken maailman hössötyksen keskeltä ole mitenkään helppo tehtävä. Ja sekin on kuitenkin tosi tärkeää ja suotavaa. Yritin näiden vuosien aikana tutustua siihen pieneen tyttöön, joka asui minun sisälläni - siihen, joka ei ollut omaisilleen 'tarpeeksi kaikkea sitä' mitä hänestä oltiin toivottu, ja joka oli sodan jaloissa niin usein jäänyt kysymyksineen yksin. Nyt, aikuisena ja kasvukipuisena, päätin ottaa myös tämän pikkutytön mukaan kaikkeen tekemiseeni. Vastailin hänen vastaamatta jääneisiin kysymyksiinsä ja lohdutin murheissa. Tämä kuulostaa tietysti aivan pöhköltä. Ja niinhän se onkin, sellaisen ihmisen kohdalla, jonka elämä on mennyt kuin juna - aivan suunnitelmien mukaisesti. Mutta meitä toisenlaisiakin on.

Hoitaessani  minussa asuvaa pientä lasta, alkoi myös aikuinen minussa hitaasti mutta varmasti vahvistua ja eheytyä. En tehnyt itsemurhaa ja pääsin ihmeekseni eroon myös kaikista niistä riippuvuuksista, joihin olin tuskaisena tarrautunut, vapautuakseni edes hetkeksi siitä painavasta ja toivottomasta tulevaisuudesta, joka lupasi vain pitkää pimeyttä ja näytti vain nuppineulan pään verran valoa jossakin kaukana tulevaisuudessa.

Löysin siis minussa asuneen pienen tytön, mutta löysin muutakin. Siitä tuonnempana. Mutta yhdestä asiasta voin mennä takuuseen. Minä tarvitsin juuri tämän tien. Kiitos siitä.

Unelmia

Muistelin mieheni kanssa lapsuuttamme ja nuoruuden aikaa, erityisesti niitä asioita, joista olimme silloin unelmoineet. Mieheni sanoi, ettei hän ollut unelmoinut mistään - tai ei ainakaan muistanut yhtään unelmaansa. Minun  unelmani puolestaan olivat kovin tyttömäisiä. Muistan haaveilleeni usein vaatteista, sillä tykkäsin kovasti vaihdella niitä äitini harmiksi montakin kertaa päivässä.
          Kuudenikäisenä suurin unelmani oli, että samassa pihapiirissä asunut isotäti värjäisi sideharsokankaan taivaansiniseksi, ompelisi siitä minulle rimpsuhameen ja opettaisi minut tanssimaan piirileikkilaulun Kiikuri, kaakuri kirjava lintu. Sitten pyörähtelisin ympäri pirttiä sinisessä  hameessani, olisin siinä kuin sinitaivas ja pilvet.
          11-vuotiaana suurin  unelmani oli saada rintaliivit, vaikka en niitä vielä pitkään aikaan tarvinnutkaan. Loputtoman ruikutukseni jälkeen isä sitten osti minulle nimipäivälahjaksi lohenpunaiset Figura-liivit, jotka nolostuttivat minua niin kovasti, että hädin tuskin kestin niitä katsoa.
          Kun olin teini-iässä, aloin haaveilla aurinkohatusta, shortseista, pali-palikengistä ja kanista. Näitä kaikkia sain odottaa seuraavan kesän postimyyntiluettelon ilmestymiseen asti. Kääpiökanin kyllä hankin päähänpistosta itselleni vasta aikuisena.

Raamatussa ei yleensä käytetä tulevaisuuteen liittyvistä toiveista unelma-sanaa. Jeesuskaan ei koskaan sano, että hänellä olisi unelma. Hänen julistuksensa on paljon jykevämpää ja suoraviivaisempaa. Kun hän kutsuu ihmisiä luokseen, hänen lupauksensa ovat selkeitä. Ne eivät jää epämääräisiksi pilvenpehmeiksi unelmiksi, vaan hän sanoo: - Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.  Matt.11:22
Nykyajan ihmiselle lupaus levosta kaiken kiireen ja levottomuuden keskellä on kaivattu  olotila,  monelle suorastaan unelma. Varsinkin kun Jeesuksen lupaus tarkoittaa vielä paljon syvempää lepoa, kuin muutamaa lomapäivää tekemättä mitään. Se sisältää myös ajatuksen rauhasta. Jeesus sanoo: -  Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Joh.14:27
          Raamatusta löytyy myös monia lupauksia, jotka koskevat jokapäiväistä toimeentuloa. Vuorisaarna puhuu raikkaasti ja lennokkaasti Jumalan huolenpidosta, kuinka tarpeetonta Jumalan lapsen on murehtia vaikkapa ruuasta ja vaatteista. Jeesus kehottaa katsomaan taivaan lintuja ja kedon kukkia, miten hyvin ne elämästä selviävät. Hän muistuttaa puheensa lopussa näin: - Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään  huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. Matt. 6:25-34.
Lepo, rauha ja turvallinen toimeentulo kuuluvat toiveeseen - unelmaan - hyvästä elämästä.

Kaikkein suurin unelma ylettää kuitenkin ajan rajan toiselle puolen.
Ehkä tunnetuin kohta Raamatussa kertoo tämän saman toiveen näin:
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, koka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.  Joh. 3:16

Nämä Raamatun avaamat tulevaisuuden ja toivon näkökulmat ovat niin valtavia, että meidän pienet unelmamme - olivatpa ne sitten jo aikuisen haaveista, talosta, perheestä, autoista, matkoista ja sen sellaisesta - tuntuvat kovin heppoisilta verrattuna lupaukseen ja toivoon ikuisesta elämästä.

Maalliset unelmat voivat jäädä toteutumatta - isotätini ei koskaan ommellut minulle sinistä rimpsuhametta, eikä voinut opettaa minua tanssimaan kumaran selkänsä takia. Ja kauan kaivattu kani puri kotimme sähköjohtoja, söi mattoihin kämmenenkokoisia koloja ja kiskoi tapetista hampaillaan  suikaleita pesänsä rakennusaineeksi.

Ihmisen unelmat voivat kariutua tai osoittautua toteutuessaan kovin toisenlaisiksi.
Mutta Jumala ei petä meitä koskaan.

Muokattuja

(Tekstini otsikko ratkeaa kirjoitelmani loppukuvan avulla)
.
Kun perheemme turvaverkko 1980-luvun loppupuolella meni sen tuhannen päreiksi, Suomen nk. 90-luvun lamassa, maalasin siitä hetkestä perheellemme muistoksi öljyllä taulun, jolle annoin nimeksi "Särkynyt saviruukku."
Kun tänään kuulen nuorten suomalaisten, korkeasti koulutettujenkin perheiden kohtaloista - työn, kotien ja toiveitten kadotessa tuhkana tuuleen - rukoilen, että näissä perheissä itkevät vanhemmat voisivat löytää sen saman aarteen jonka itse sain löytää ja jonka suojiin sain turvallisesti kätkeytyä - huolimatta siitä, että maailman vinkkelistä katsottuna ei perheellämme ollut edessään muuta tietä kuin kahdenkymmenen vuoden velkavankeus.
En taulua maalatessani vielä tiennyt, että Taivaallinen Isämme käyttää kovin usein meistä ihmisitä vertausta 'savi' ja häntä itseään kutsutaan isossa kirjassa 'Suureksi savenvalajaksi'. Hautajaisissa olin tietysti aina kuullut sanonnan  '..maasta sinä olet tullut' jne , mutta se oli korvissani kuulostanut ennemminkin lorulta kuin miltään tosiasialta. Tänään olen vähän viisaampi.

Savenvalajan työ, ainakin tuolla etelän mailla, alkaa siitä, että mestari itse käy maastosta etsimässä juuri sitä oikeanlaista savea sisältävän maakimpaleen, jostä useiden päivien liotuksella saadaan ensin pois suurimmat epäpuhtaudet, kivet ja muut roskat. Sitten alkaa varsinainen vaivaaminen, hienotyöskentely. Valajan herkät sormet tunnistavat pienimmänkin kivensirun taikinastaan. Yksikin saveen jäänyt epäpuhtaus repii nimittäin melkoisella varmuudella valuvaiheessa astian kyljen auki.

Saman puhdistustyön tekee 'Kuninkaallinen savenvalaja' meissä lapsissaan. Raamattua tutkiessa näyttää jopa siltä, että Jumala 'vaivaa' erityisesti niitä, joita Hän tahtoisi käyttää. Aabraham oli maaton ja miltei satavuotiaaksi lapseton,  Joosef perheensä pettämä ja orja, Mooses pakolainen, Johannes Kastaja erämaan kasvatti.
 Profeetta Jeremia joutui 'vaivaamisvaiheessa' ensin upotetuksi liejuiseen kaivoon, sitten hänet hakattiin puolikuoliaaksi ja lopulta tämä suuri profeetta istutettiin jalkapuuhun. Vasta sitten hän oli valmis lausumaan Mestarille nämä sanat: " Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut." (Jer.20:7) Kuulummekohan mekin tähän taivuteltavien joukkoon?


Minulla on viime viikkoina ollut sellainen tunne, että itse elän juuri tällä hetkellä (taas) tätä vieraan aineksen poiskaulimisen aikaa. Kaivon pohjaan voi nimittäin upota ilman kaivoakin, hakattavaksi voi joutua sanoillakin ja jalkapuita on tänä päivänä kaikenmoisia.
Onneksi nykyään jo melko pian huomaan, kun vaikeuksia ja kipuja alkaa ympäristöstä sadella, mistä siinä isosti on kyse. Olemme ihmisinä usein niin kovakorvaisia, että välillä Isämme joutuu käyttämään koviakin konsteja ennen kuin suostumme Hänen puhutteluunsa.
Arka tunto Jumalan edessä kuuluu aina elävään kristillisyyteen. 2 Kun.22:19 on usein ankeina kasvukipujen aikoina ollut minulle suurena lohtuna.
" Koska sinun sydämesi on pehminnyt ja sinä olet nöyrtynyt Herran edessä - ja itkenyt minun edessäni, niin minäkin olen kuullut sinua."

Kun maastosta löytynyt savi on savipajassa moneen kertaan liotettu, hutkittu ja tutkittu, kaaviloidaan siitä lopuksi litteä leipä, joka rullataan söpöksi kääröksi ja siirretään pajan hyllylle kaveriden kanssa 'lepäämään' - odottamaan tulevaa käyttöä. Kuvassa näitä savipossuja lötköttelemässä ja odottelemassa käyttöönottoaan. Löydätkö sinä sieltä itsesi? Minä löysin. Olen kolmas rulla oikealta ylös. (Kuva Shalom- lehdestä 8/2014).
  

Syntyi lapsi syksyllä

Poikani juhli 40-vuotissynttäreitään. Tai eipä hän tiennyt etukäteen juhlistaan mitään, miniäni oli järjestänyt juhlat hänelle yllätykseksi. 

Väkeä alkoi pikkuhiljaa kerääntyä taloon mitä merkillisimmistä syistä: joku oli olevinaan vain ohikulkumatkalla, toinen taas jatkavinaan ruotsinlaivalle, kolmas pysähtyi odottelemaan kavereitaan hakemaan jonnekin eteenpäin. Vasta kun neljännet vieraat ajoivat pihaan, poika tuijotti saapuvaa autoa hetken suu auki ja ymmärsi, ettei tämä väen kokoontuminen voinut olla enää sattumaa. Sitten hän ryntäsi komerolle, kiskoi sieltä Suomen lipun esiin ja juoksi nostamaan sitä tankoon. Niin juhlat julistettiin virallisesti alkaneiksi.

Kun poikani syntyi, oli niin pimeä syksy, ettei aurinkoa näkynyt viikkokausiin. Satoi, ja viljat jäivät monin paikoin pelloille. Kun aurinko vihdoin joulukuun alkupäivinä nousi taivaanrannalle, se oli niin outo ilmiö, että vauvan lähes kaksivuotias isosisko kauhistui sitä niin, että heittäytyi kontalleen lattialle, peitti käsillään kasvonsa ja parkui: - Pelkää! Pelkää!

Syksyn lapsi sai kuitenkin nähdä, että pimeimmänkin ajan jälkeen tulee valoa, ja tiheimmänkin  oksiston takana pilkottaa kirkas taivas.
Että uusi päivä voi tullessaan muuttaa kaiken. Se on aina täynnä lupauksia ja mahdollisuuksia.
Että joka aamu on armo uus.

- Miltä sinusta nyt tuntuu, kun kaksi lastasi on jo täyttänyt 40 vuotta? poikani kysyi juhlailtanaan.
En osannut oikein vastata, mutta ehkä kiitollisuus olisi ollut oikea sana kuvaamaan mielialaani.
Sama tunne oli minulla silloin, kun täytin itse 40. Olin onnellinen siitä, että oli saanut elää niin monta vuotta ja nähdä elämää jo monelta syrjältä.
Nyt omat lapseni ovat samalla katselupaikalla: näkevät lapsuuden ja nuoruuden päiviin, mutta aavistavat jo jotain elämän rajallisuudesta. Se tuo elämään haikeuden, kauneuden ja monenlaisen vastuun sävyjä. Vielä he kuitenkin seisoivat vahvoina ja aikaansaavina  kuin korkealla vuorella katsellen molempiin suuntiin.
On hetken pysähdys ja lyhyen tarkastelun paikka.

Liitän tähän vielä perhetuttavamme rovasti Oke Peltosen kirjoittaman syntymäpäivärunon

Muista joka päivä

Paljon on aihetta lapsella kiittää.

Jumalan lahjoja kaikille riittää.

Jokainen päivä on aamusta varhain

Jumalan armoa, lahjoista parhain.

Kauniina nauhana vuosien päivät

helmenä kaikki ne muistoihin jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis,

niistä ei yhdenkään kadota sallis.

Ihminen, kätesi yhteen nyt liitä,

kaikista päivistä Jeesusta kiitä.

Aina saat muistaa: on sinulle juuri

varattu rakkaus, siunaus suuri.

Turvavyöt

Pistän sinut lukijani miettimään - mitä eroa noissa kuvan kahdessa kenkäparissa on. En tarkoita niiden väriä, kokoa enkä erilaista käyttötarkoitusta, vaan jotakin tosi ISOA eroa.
Vastauksen tähän kysymykseen sain noiden mummilasaappaiden 2-vuotiaalta omistajalta.
Niissähän on turvavyöt !

No niinpäs onkin, ajattelin. Kas kun en ollut sitä itse huomannut. Jäin sitten miettimään kysesen asian vakavuutta. Kuinka moni isä ja äiti toivoisikaan voivansa asentaa lastensa 'saappaisiin' jonkinlaiset turvavyöt. Kukahan sellaiset voisi keksiä? Siitä voisi nimittäin saada vaikka Nobelin rauhananpalkinnon.

Tyttäreni perheessa aloitettiin syksyllä innolla uusi jääkiekkokausi. Kahden alakoululaisen pojan kaksi valtaisaa kassia täyttivät päivittäin perheen ulkoeteisen. Joko ne olivat tulossa purettaviksi tai sitten ne olivat juuri lähdossä hallille - kummallakin kahdet treenit viikossa ja viikonloppupelit siihen päälle. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat kaiken aikaa poikia kyyditsemässä - mennään ja ja tullaan. OK. Pojat tykkäävät ja ovat lajissa ihan hyviäkin. Hyvää liikuntaa, kavereita riittää ja onnistumisen kokemuksia. Mitäs vikaa siinä on?

Mutta sitten tuli 'viikko sitten viikonloppu'. Kummallakin pojalla oli peli ja kummassakin pelissä tapahtui melkoinen taklaus laitaan. Toisen jäljiltä jäi 8-vuotias pikkunappula makaamaan velttona jäälle. Yksi isistä kantoi hänet sylissään kentältä, eikä poika enää palannut peliin. Onneksi tästä tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Tyttäreni soitti minulle kesken pelin ja kehotti rukoilemaan, että saa poikansa ehjänä kaukalosta.
Onneksi oma tokaluokkalaisemme oli niin fiksu, että vaikka oli heti jo pelin alussa huitaissut peräperää kaksi maalia, lopetti hän periaatteessa koko pelaamisen nähtyään tapahtuneen. Hän ei aikonut ottaan tässä pelissä minkäänlaista riskiä. Kunhan luisteli ja heilutteli mailaansa. Ja sama tapahtui iltapäivällä 10-vuotiaiden pelissä.

Mihin tämä lasten harrastukseksi tarkoitettu laji oikein on menossa? Seuraako juniorikiekko todella aikuisten miesten jatkuvasti väkivaltaisemmaksi muuttunutta pelityyliä? Eivätkö aikuiset enää voi tälle mitään?" Meidän poikiemme jääkiekkoharrastus joka tapauksessa loppui tähän sunnuntaihin. Tiedämme kyllä, ettei jääkiekko ole balettia, mutta miksi lasten peleissä sallitaan minkäänasteista väkivaltaa? Pilliä ei puhalleta, jäähyjä ei anneta, eikä rikkojaa poisteta kentältä tai koko joukkueesta. Ja onko lapsen ylipäätään pakko kilpaurheilla 15h viikossa, kuten kiekkoliiton lehdessä asia vanhemmille esiteltiin?
Ei ainakaan meillä. Toinen pojistemme siirtyi vanhaan harrastukseensa, pelaamaan kerran viikossa sählyä ja toinen palasi entiseen tanssikouluunsa breikkaamaan.
 Kun jääkiekosta luopumisen suru meni ohi, laskeutui perheeseen rauha. Kukaan ei suhannut autolla sinne tänne ja eteisessäkin mahtui taas kävelemään. Kiireen mukanaan tuoma stressi ja huutaminen vähentyi minimiin.

Entäs ne turvavyöt, josta aiheeni alkoi?Omien nuorteni perheeseen turvavyöt saapuivat onni onnettomuudessa-tilanteen myötä. Vanhemmat heräsivät tajuamaan, ettei harrastusten ole tarkoitus niellä koko perheen elämää, eikä se missään tapauksessa saa rikkoa lapsen fysiikkaa - ainakaan tahallisesti ja väkivalloin.
Kyse on lastemme ajasta ja intoimosta. Tiedämme hyvin mikä kaikki muukin lastemme ympärillä on valmiina kaappaamaan heidän sisimmästään juuri nämä samat alueet. Jo vanhassa kansanlaulussa laulettiin... " voi kunpa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa, voi kunpa säilyis..." Maailma muuttuu, mutta huokaus sydemessääme näyttää olevan ikuinen. Rukous taitaa olla se ainoa meidän hallussamme oleva näkymätön turvavyö.

Alakuva: Jääkiekossa näyttää tahti olevan...: "Mitä isot edellä ". On siis tärkeää miettiä minkälaisen 'tahdin' me isot annamme lapsillemme marssittavaksi. Mehän sen kuitenkin lopun kaiken päätämme.

Kaukana omalta maalta

Sofi Oksanen piti Frankfurtin kirjamessujen avajaisissa räväkän puheen, jossa hän sanoi, että Venäjä sortaa Suomen sukukansoja. Hän sanoi, että erityisesti marit, nenetsit ja komilaiset, joiden alueilta on löytynyt rikkauksia, kuten timantteja ja öljyä, ovat joutuneet huonosti kohdelluksi.
Suomi, jolla on vain "epäseksikästä" metsää, on selvinnyt paremmin. Monet näistä suomalais-ugrilaisista, rauhaa rakastavista kansoista on lähes kokonaan hävinnyt ja kadottanut kielensä kansojen sulatusuunissa. Tämä tietysti on traagista kansan historian ja oman kirjallisuuden näkökulmasta.

Sofi Oksasen rohkea puhe kosketti, koska Salome juuri äskettäin on kirjoittanut inkeriläisistä ystävistämme. Hän kertoi viimeksi pyhäkoulunopettaja Evgeninasta, joka uskollisesti ja yksin piti pyhäkoulua kadun lapsille, kunnes hänet "löydettiin" jääkylmästä piharakennuksesta lapsiryhmänsä kanssa, ja hän sai sitten paremman toimipaikan työtään varten.

Satuin pari viikkoa sitten lukemaan Sisko Latvuksen kirjan Kaukana omalta maalta (WSOY 2011), joka myös kertoo inkeriläisistä. Sisko on koulutoverini, ja nuorena liikuimme jonkin verran samoilla srk:n leireillä ja matkoilla.
Vuosina 2002-2008 Sisko oli Pietarissa ja luki silloin monta inkerinsuomalaista elämäntarinaa. Hän sai sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen Jouko Sihvon kirjassa Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta olevasta Matin elämäntarinasta. Tämä tarina ei jättänyt kirjailijaa rauhaan, vaan alkoi elää hänen mielessään.
Niinpä hänen kirjansa päähenkilö, Paavo, ja hänen perheensä kokevat hyvin samanlaisia kohtaloita kuin esikuvana ollut todellinen Matti: pakkosiirron Leningradin saartorenkaasta nälän keskeltä, ankarat olot Siperiassa, äidin jalan paleltumisen, karkumatkan lautalla myrskyistä Jeniseitä pitkin, isän kuolemisen nälkään kaukaisella joen rantaniityllä ja poikien ihmeellisen pelastumisen.
Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin olleet monelle totta, kokonaisuus on kuitenkin fiktiota.

Kirjan päähenkilö, Paavo, on tarinan alussa 13-vuotias. Eletään vuotta 1942 piiritetyssä Leningradissa. Paavo on perheen vanhin lapsi, ja isä on rintamalla. Eräänä aamuna äiti palaa leipäjonosta mukanaan järisyttävä tieto Siperiaan siirrosta. Edessä on pitkä matka, jonka aikana Paavon on nopeasti aikuistuttava ja selvittävä rankoistakin kokemuksista. Kirjan lopussa Paavo on jo kymmentä vuotta vanhempi aikuinen mies, jonka rakkaustarinaakin lukija  pääsee seuraamaan.
         
Kirja ei ole varsinaisesti uskonnollinen kirja, sillä Paavo on saanut kasvatuksen pioneeriksi. Perheen mummo pitää uskoa yllä, vaikka se on vaikeaa. Kun pikkusisko kastetaan, täytyy vetää verhot ikkunan eteen, etteivät naapurit näe. Paavo pohtii kuitenkin mummon opetuksia. Kun pikkusiskon kastetilaisuudessa rukoillaan Isä meidän-rukous, Paavo toivoo, että olisi joku, joka sen kuulisi, ja olisi elämässä siskon apuna.
Vaikka kirja on kirjoitettu nuortenkirjaksi, sen lukeminen oli mielestäni kiinnostavaa ja koskettavaa. Se on jännittävä historiallinen romaani kokonaisen kansanosan kohtaloista Stalinin ajan vainoissa.

" Lutikan läntti lakanassa"

Otsikon teksti on kuvassa olevan henkilön karrikoitu kuvaus hänestä itsestään. Jos joku toinen antaisi lähimmäisestään moisen lausunnon, ei se kertoisi kovin mairittelevia asioita kyseisestä henkilöstä, mutta jos joku sanoo noin itsestään, niin mitä se hänen itsetunnostaan kertoo?

 Itsearviointi on siis karikatyyri, samoin kuin hänestä tekstiini liittämä kuva. Löysin tämän mainion kuvan netistä, mutta en koskaan löytänyt tietoa siitä, kuka sen on maalannut. Kuvassa oleva henkilö on liki kaikille meille tuttu, mutta hämmentävää juuri tässä kuvassa on se, että siinä ei niinkään kuvata kyseisen herran ulkonäköä, vaan hänen persoonallisuuttaan.Tämän tunnetun persoonan - niin valo, kuin varjopuoletkin - piirtyvät kuvassa hyvin. Hänestä on nimittäin sanottu myös näin::"Hänen vierellään oli vaikea olla, mutta hänen rinnallaan oli helppo tulla uskoon."
Kyseessä on Urho Muroma, eräs maamme merkittävämpiä julistajia tällä vuosisadalla. Hän oli sekä opettaja että sielunhoitaja ja vaikutti ratkaisevasti mm. sen herätysliikkeen syntyyn, jota on kutsuttu viidesläisyydeksi.
Parhaiten hänet ehkä kuitenkin muistetaan Suomen Raamattuopiston perustajana. Siitä tuli muuten juuri tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Juhlavuosi kulkee nimellä "Käsi Raamatulla."

Kirjoitin 21.9. julkaisemassani blogikirjoituksessa aiheesta Kuka on laupias? Aion nyt kertoa eräästä venäläisestä naisesta, jolle uskallan antaa tämän arvonimen. Mutta miettiessäni kyseisen naisen persoonassa niitä ominaisuuksia, jotka saavat minut pitämään häntä 'laupiaana', tuli mieleeni myös Urho Muroma - sillä vaikka hän sai niin paljon hengellisesti maassamme aikaan, oli hänen oma käsityksesnä sekä hänen työstään että hänestä itsestään juuri tuo: "Lutikan läntti lakanassa." Hän ei ylvästellyt saavutuksillaan, päinvastoin. Hän koki Herransa edessä olevansa täysin arvoton - suorastaan tahra.

Syyskuisten kirkonmenojen jälkeen Venäjällä oli minulle varattu pieni sananpaikka - kuten aina muulloinkin.. Usein kerron jotakin tuoretta Suomesta, mutta nyt aloin kertoa eräästä venäläisestä naisesta, joka minun mielestäni on juuri sillä lailla laupias, jota suunnuntain saarnan aihe kuvasi.  Jännitys kirkkoväen keskuudessa selvästi tiivistyi, kun kerroin, että kyseinen nainen asuu aivan tuossa lähellä, itse asiassa tuossa naapurikylässä, kahden kilometrin päässä. Tällainen tarina hänestä tuona sunnuntaina syntyi:

" 1990-luvulla lähetti Innolovon kylässä sijaitsevan kirkkomme silloinen diakonissa meidän kolmihenkisen suomiryhmämme naapurikylään etsimään erästä naista, joka kuulemma pitää jossakin siellä kylällä paikallisille lapsille pyhäkoulua. Siis tehtävämme kuului: "Etsikää 'joku nainen' jostakin tuolta sovhoosikylästä".
"Ei ihan yksinkertainen tehtävä", sanoimme. Mutta apu tuli jostakin - ymmärrykseemme. Kyseinen nainen löytyi jääkylmästä, saksalaisten sodanaikaisesta saunasta. Ulkona oli kymmenkunta astetta pakkasta, samoin varmaan sisällä, ja lapsia tässä bunkkerissa - kuuntelemassa Jumalan sanaa - pitkälti toistakymmentä. Tunnelma oli tiivis ja hengitykset vain huurusivat!!!
Myöhemmin, kun olimme syvemmin tutustuneet lasten 'pyhäkoulunopettaja' Evgeninaaan, saimme kuulla myös syyn tähän merkilliseen elämäntehtävään. Evgenina oli ollut harras ortodoksi. Jäätyään leskeksi, oli hän muuttanut kehitysvammaisen poikansa kanssa tähän kylään. Kulkiessaan taas kerran kylällä - omissa toimissaan - oli hän kuullut selvän kehoituksen, joka kuului näin: "Lopeta se kuvien kumartelu kirkossasi ja katso miten huonosti lapset tässä kylässä voivat." 

Siitä hetkestä hänen sydämeensä syttyi näky aloittaa kylällä hengellinen lapsityö. Hänen ryhmänsä sai luvan kokoontua kylällä, eräässä hyljätyssä saunassa . Siellä hän alkoi kertoi ateistiperheiden lapsille Jeesuksen erityisrakkaudesta lapsiin. Samalla hän opetti heille Raamatun tarjoamaa mallia moraalin ja rehellisen työn tekemisen tärkeydestä.
Tänään tiedämme, että Evgenia on työntänyt 'sylistään' jo useita ikäluokkia ehjään aikuisuuteen ja työmaailmaan. Mutta yhä hän tekee työtään, vaikka on sairaalloinen ja täyttänyt jo 70-vuotta, mikä siinä maassa on runsaasti enemmän kuin meidän jumppaavat mummomme.

Evgeninan laupeus näkyy siinä, että hän jakaa rakkauttaan ja aikaansa - ilman toivoa palkanmaksusta - ja on uskollinen loppuun saakka  siinä työssä, johon Herra hänet yli 25-vuotta sitten kutsui.

Yläkuva:
Kylän pikkuäijiä sätkät ja mällit suussa.

Alakuva:
Evgenina, joka toi kadun lapset kirkkoon.

Lapsia ja enkeleitä

Viime viikonvaihteessa tapasin nuorinta lastenlastani, 3-vuotiasta pikku-A:ta.
Istuimme kahvipöydässä, kun tyttö väänsi jalkansa toisen jalan polvelle ja alkoi nuuskia keskittyneenä jalkapohjaansa: - Tuoksuu juoksulta! pikku-A ilmoitti.

Kuten kaikki vanhemmat ja isovanhemmat tietävät, elämä lasten ja lastenlasten lähellä on eräänlaista kiikkulautaa, se on kiikkumista hauskojen onnenhetkien ja painavien huolien välillä. Välillä kaikki tuntuu kevyeltä, iloiselta ja aurinkoiselta, kaikki vain naurattaa ja hyvä mieli hyrisee. Kuitenkin lasta vaivaava pienikin sairaus voi yön hetkinä saada isovanhemman mielessä valtavat mittasuhteet. Lapsen yksinäisyys ja kiusaaminen repii omaa sydäntä. Oppimisvaikeudet kohoavat vuoriksi, ja muuttuneet perheolosuhteet saavat arvelemaan tulevaisuutta. Kuitenkaan arjessa isovanhemmat eivät voi kovinkaan paljoa puuttua lapsen ja perheen asioihin. Monesti tuntee olevansa vain laastarilappujen liimailija.

Sunnuntain evankeliumiteksti Matt.18:1-6, 10 kertoo siitä, kuinka Jeesus antoi lapselle suuren arvon. Kun opetuslapset kyselivät häneltä, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, niin Jeesus asetti heidän keskelleen kuin malliksi lapsen.
Hän sanoi tiukasti: - Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.
Hän viittasi myös lapsen asemaan perheessä ja yhteiskunnassa: - Se joka nöyrtyy tämä lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.
Jeesus otti esiin vielä kaksi näkökulmaa lapsen arvosta: jos joku ottaa luokseen lapsen Jeesuksen nimessä, hän ottaakin itse Herran. Ja jos joku johdattaa lapsen väärille teille, olisi parempi, että hän itse häviäisi myllynkivi kaulassaan meren syvyyksiin.
Jeesus kieltää lapsen väheksymisen kokonaan, sillä enkeleiden kautta lapsilla on suora linkki taivaaseen: heidän enkelinsä saavat katsella taivaassa Jumalan kasvoja. Tämä yhteys toimii kaiken lisäksi reaaliajassa, sillä lasten enkelit näkevät Jumalan koko ajan.

Nämä Jeesuksen sanat rohkaisevat kovasti myös mummin sydäntä. Jos lapsella on näin vahvat puolustajat, ei mumminkaan tarvitse valvoa öitään ja hätäillä. Hänen näkökulmansa muuttuu, ja hänen rukouksensa muuttuvat suorastaan kiitokseksi!

Lopuksi tapaus, jonka toimittaja kertoi koulutoverinsa elämästä Radio Deissä. Tämä  koulupoika asui äitinsä kanssa kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Pojalla oli paha tapa leikkiä parvekkeen kaiteella, vaikka häntä oli siitä kovasti kielletty. Eräänä päivänä poika oli taas siellä leikkimässä ja hän luiskahti alas. Äiti näki ikkunasta pojan putoavan ja juoksi kauhuissaan rappuja alas. Hän oli varma, että poika oli kuollut tai vammautunut pudotessaan asvaltille. Yllätykseksi poika tuli kuitenkin jo alaovella vastaan aivan terveenä. Äiti oli ihmeissään - miten oli mahdollista, ettei pojassa ollut naarmuakaan?
- Enkeli otti minut taskuun! poika sanoi.

Taskuun!? Enkeleillä voi siis olla taskujakin!

Kuva: Magdaleenan akvarelli, maalattu Pietarissa marraskuussa 2013

    

Avoimia työpaikkoja

Repäisin kerran Raamattuopiston Elämään-lehdestä irti kyseisen hauskan, mutta riipaisevan työpaikkatarjouksen. Tämä voisi olla kaikkien työvoimatoimistojen seinällä yhtenä mahdollisuutena, niin sitten nähtäsiin alkaisiko muihin avoimiin työpaikkoihin olla tungosta.

Meidän presidenttimme sanoi viime uudenvuodenpuheessaan painavasti, ettei Suomella ole varaa vapaamatkustajiin. Niinpä - mutta miten se tehdään?

Olemme kiinnittäneet kahdella talvisella Eilatinmatkallamme huomiomme siihen miten siinä maassa suhtaudutaan nuoriin työttömiin. Saimme kuulla kuinka Egyptin vastainen raja vuotaa, mutta huomata myös sen, miten näiden pakolaisten kanssa meneteltiin. Kun he kerran olivat tähän maahan saapuneet, annettiin näille nuorille pakolaisille pikapikaa palkattu työ eli yhtä kuin itseisarvo. Kotiuttamiseen kuului työn ohessa ateriat ja majoitus, joka luultavimmin oli jonkinasteinen 'yhteis-sellainen' - tuskin kukin heistä sai omaa ulko-ovea, mitä taas meidän maassamme pidetään minimivaatimuksena.
.
Palkka, asunto ja tunne siitä, että tässä maassa heillä oli paikka yhteiskunnassa - nämä nostivat pakolaisten itsetuntoa. Näimme heitä hotellin puutarhassa varhaisesta aamusta iltaan - buunaamassa, puutarhatöissä, huoneita siivoamassa ja katuja raikkaiksi ruiskuttamassa. He näyttivät iloisilta ja onnellisilta. Hauskaa oli kuunnella heidän railakasta nauruaan hotellin synagogan seinän takaa, siellä kun oli heidän kieliluokkansa. Joka päivä oli näillä nuorilla muutama tunti kielenopiskelua. Kielitaidottomuus ei kuitekaan ollut mikään este aloittaa välitön työnetko uudessa kotimaassa. Ei lakanaoiden vaihto kielitaitoa vaadi.

Olen ihmetellyt oman maamme pakolaiskeskuksia. Miten turhauttavaa mahtaa aikuisen olla vuosi kielikoulussa ja elää sivussa muusta kulttuurista. Eikö Suomestakin löytyisi manuaalista työtä, joka istuttaisi ihmiseen terveen itsetunnon: "Minua tarvitaan. Minulle maksetaan työstäni palkkaa. Pystyn elättämään perheeni."?

Vinkki! Meidän mökin puskittuvassa metsässä olisi heti hommia kahdellekin raivaajalle. Ja mitenkähän koko muu puskittuva Suomi saadaan aisoihin? Jos minä itse joutuisin elämään yhdenkään sellaisen päivän, ettei sille olisi minkäänlaista järkevää suunnitelmaa - pitkästyisin.

Päivi Räsänen lausui kerran eräässä Tv- haastettelussa maahamme tulevista pakolaisista kommentin, josta hän on saattanut saada kirpeääkin kritiikkiä. Hän sanoi, että Suomi nyt jo tietää miten eri maista tulevat pakolaiset maamme oloihin sopeutuvat ja tämän tiedon pohjalta pitäisi suomalaisilla itsellään olla mahdollisuus ja valta päättää, mistä maista tänne kannattaa pakolaisia ottaa.
Jos tämän lausunnon pohjia myöten aikoo ymmärtää, on se sekä pakolaisen itsensä - kuin myös maamme etu. Eiköhän koko tämän pakolaispolitiikan perimmäinen tarkoitus ole nimenomaan - auttaa maahamme muuttanut henkilö parhaalla mahdollisella tavalla uuden elämän alkuun?
Joidenkin maiden kansalaisille se kuuleman mukaan on helppoa, joidenkin taas miltei mahdotonta. Viisas päämäärä siis omaa maatamme ajatellen olisi - muodikkaasti sanottuna WIN-WIN.