Sanoin sanottavani, käännyin ja lähdin portille, mutta jouduinkin pysähtymään, kääntymään ympäri ja menemään takaisin tämän nuoren naisen luo. Hän oli jotenkin erilainen - ikään kuin eri 'rotua' kuin muut tämän ajan naiset - levollinen.
Hän odotti kaikessa rauhassa mitä asiaa minulla hänelle olisi, mutta nyt en enää edes itsekään sitä tiennyt. Katsoin vain häntä ihmeissäni ja lopuksi sanoin:"Sinä olet hyvin suloinen."
Kotona selasin vanhoja sota-aikaisia Suomen kuvalehtiä. Yritin etsiä sieltä sitä naistyyppiä, joka on vuosikymmenten ja vaurauden myötä (huomaamattani) Suomesta kuollut, mutta jonka olin nyt löytänyt päiväkodin pihasta. NAISEN, enkä minkään tatuoidun tai tällätyn - jonka selfie-kuvissa on pakko näyttää 'tietynnäköiseltä'.
Seuraavalla viikolla kertoi oma tyttäreni tälle samaiselle nuorelle, ujohkolle naiselle - päiväkodin meluavassa ulkoeteisessä - että 'meidän äiti ihailee sinua. Et huuda, jaksat aina puhua rauhallisesti ja tyyni olemuksesi heijastuu lapsiinkin'. Nuori nainen kuunteli ja alkoi sitten ujona kertoa tyttärelleni: "Sinun äitisi sanoi minulle kerran, että minä olen suloinen."
Sen kuultuani tiesin, että nuo muutamat spontaanit sanani olivat olleet merkitykselliset ja täyttivät ehkä jonkin tyhjäksi jääneen kolon hänen sydämessään. Olin tyytyväinen itseeni, että olin toiminut sen ohjeen mukaan, jonka olin sisimmästäni saanut - niin hölmöltä kuin se oli silloin tuntunutkin.
MUTTA -
missä on se nainen, joka on Suomesta kadonnut? Etsintäkulutus!!! Oma anoppini ja äitini vielä edustivat sitä, ja perhekuvassa oleva neljän lapsen äiti Suomen kuvalehden kannessa (vuodelta 1943)
- siinäkin tämä suomalainen, ihana nainen on.
NYT en puhu tietenkään vaatatuksesta, koulutuksesta enkä kampauksesta, vaan sisimmästä - tyyneydestä. Onko tasa-arvo vienyt naisiltamme arvokkuuden?
(Yläkuvassa anoppini- ehkä 28-vuotias, 1930-luvulla).
Tällä suloisista naisista kertovalla tekstillä tahdomme toivottaa lukijoillemme hyvää äitienpäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti