Kinkereillä

Täällä Sydän-Hämeessä elää vielä voimakkaana kinkeriperinne. Joka kylässä seurakunnassamme pidetään kevättalvella kinkerit, joiden vuoro siirtyy talosta toiseen.
Kauan sitten kinkerit eli lukuset olivat tärkeä, hieman pelottavakin tapahtuma, kun siellä tutkittiin kyläläisten lukutaitoa ja kuulusteltiin kristinopin asioita.
Nyt kun lukutaidosta on jo kauan huolehtinut koululaitos, niin kinkerit ovat muuttuneet hengelliseksi tapahtumaksi. Tänä vuonna kinkereillä oli kaksi isoa aihetta: puhuttiin Lutherista ja 500 - vuotiaasta reformaatiosta. Samalla puhuttiin Suomen 100 vuodesta, joka tuntuikin yllättäen lyhyeltä ajalta, kun sitä verrattiin reformaation ikään.

Maalaistalolla, jossa kinkerit pidettiin, oli myös pitkä historia, se ylettyi aivan Lutherin vuosiin asti. Talo oli myös ollut keskeisessä asemassa seurakunnallisessa elämässä, siellä oli pidetty jo yli 300 vuotta sitten jumalanpalveluksia, kun kirkkoa ei vielä ollut pitäjässä.

Olikin aika juhlallista, kun viivähdettiin ajattelemassa kaikkia näitä pitkiä ajanjaksoja.

Pappimme laittoikin kinkeriväen miettimään pienissä ryhmissä näitä teemoja. Mietimme aluksi, mitä hyvää Suomessa on. Siitä olikin helppo lähteä, sillä kaikilla oli paljon siitä sanottavaa. Lapset ja nuoret toivat omassa ryhmässään esille ilmaisen koululaitoksen ja terveydenhoidon. Aikuiset arvostivat luontoa, turvallisuutta, yhteiskunnan toimivuutta ja luotettavuutta. Itse nostin esiin esiin erään kunnallisvaaleissa esiintyvän sloganin: ketään ei jätetä.
Jokaisesta pidetään Suomessa huolta.

Tämän keskustelun päätteeksi sopikin sitten virsikirjan uusista virsistä Jaakko Löytyn lahjalaulu 954, jossa muistutetaan lahjojen jakamisesta: Opeta, oi Herra meitä, omastamme jakamaan.

Sitten pappi antoi miettimisaiheeksi seurakunnan ja luterilaisuuden. Olikin vaikeampaa pukea sanoiksi, mitä seurakunta itselle merkitsee, ja mitä luterilaisuus kullekin tarkoittaa.
Keskusteluissa pohdittiin luterilaisten arvojen merkitystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnan pohjana. Esille nousi seurakunnan tarjoama toiminta, yhteisöllisyys ja turva. Varsinkin onnettomuuksien ja yhteisen surun keskellä ihmiset etsivät lohtua  seurakunnasta.
Arvostettiin seurakunnan erilaisia työmuotoja, ja mietittiin, kuinka paljon puuttuisi, jos niitä ei olisi.
Itse kerroin tänä talvena lukemastani tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että ihmiset, jotka ovat mukana seurakunnassa, ovat osallistumattomia tyytyväisempiä elämäänsä. Onnellisuusmittarilla mitattuina he ovat suorastaan onnellisia. Seurakuntayhteyden tarjoama sosiaalisuus, tuki ja lämpö - jopa ystävyys -  ovat merkittäviä ihmisen hyvinvoinnin kannalta.

Illan kuluessa luettiin raamatusta Johanneksen evankeliumista rakastamisesta.
Sain luettavakseni jakeet Kor. kirjeestä, missä kehotettiin tekemään sovinto Jumalan kanssa.
Mietin mielessäni, että siinä olisi monelle levottomalle nykyihmiselle näkökulma, jonka avulla saisi myös luotua rauhan oman rauhattomuutensa kanssa. Mutta miten vaikeaa: koska silloin ensin pitäisi suostua rauhaan Jumalan kanssa!

Ilta päättyi uuteen virteen 932 On armo suuri, ihmeinen. Kuulimme, että laulun sanoittaja John Newton, oli entinen orjakauppias. Laulussa hän nimittää itseään kurjaksi "saved a wretch like me". Voi vain kuvitella, kuinka pitkän tien hänkin on kulkenut, ennen kuin kirjoitti armolaulunsa.