Aika on kumma juttu

Aika on kumma juttu. Osallistuin entisen pienen maalaislukioni ylioppilasjuhlaan. Siellä 19 hohtavaa ja kiiltelevää valkolakkia odotteli pöydän kulmalla hetkeä, jolloin uudet ylioppilaat painaisivat ne päähänsä. Siinä etupenkeissä istuimme me 19 riemuylioppilasta kellastuneissa lakeissamme. Meidän ylioppilaaksi pääsystämme oli kulunut tasan 50 vuotta. 

Jouduin menemään koululle hyvissä ajoin, joten pystyin seuraamaan entisten luokkatovereitteni saapumista. Koska olin yhdyshenkilö, minun olisi pitänyt tietää kaikki tulijat. Ensimmäisenä saapui pitkä hiukan kumaraharteinen mies, jonka harmaa tukka hulmusi pään ympärillä. Kädessään mies roikotti kellertäväksi kauhtunutta lakkia. Apua, minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, kuka mies oli! Onneksi tunnistin hänet käymästämme puhelinkeskustelusta, kun hän sanoi: - Mukavaa, että kutsuit minut. En olisi muuten tullut lähteneeksi.
Niin, tämä mies oli ollut kahdeksan vuotta luokkatoverini. Nyt meidän molempien kultakiharat olivat muuttuneet hopeahapsiksi. 

Siitä koko päivän kestänyt juhla sitten alkoi. Kun katselin edessämme istuvia kauniita, sileäposkisia, parhaimpiinsa pukeutuneita uusia ylioppilaita, mietin ajan kummallisuutta.

Aika ei katsojan näkökulmasta riippuen ole kaikille ollenkaan sama.

Kun olimme itse lakitettavina,  kurkottaminen jonnekin 50 vuoden päähän tuntui aivan mahdottomalta. Koko ajatus kaukana odottavasta vanhuudesta oli elämän kevään kukkiessa aivan absurdi. Jo parikin vuotta eteenpäin oli pitkä ja jännittävä matka. Olivathan edessä kaikki suuret ratkaisut: mitä ryhtyä opiskelemaan - minne edes pääsisi! Pitäisi jättää kotiseutu ja muuttaa kaupungin vilinään. Kihelmöivää oli ajatella, odottaisiko jossakin oma aviopuoliso. Kivoja lasten nimiä oli saatettu jollain tyttöporukalla miettiä  - mutta lapsenlapsi! Se oli meille aivan tuntematon sana.
Elämä oli kaikin tavoin avoinna edessä.

Tuskin nämäkään nuoret ylioppilaat pystyivät kuvittelemaan 50 vuoden päässä olevaa aikaa, vaikka he näkivät harmaapäisen "tulevaisuutensa" istumassa aivan vieressään.

Me riemuylioppilaat kuitenkin jo tiesimme, kuinka nopeasti aika kiitää: taaksepäin katsottuna 50 vuotta on aivan lähellä.

Muistot ja tunnelmat syöksyivät tuoreina mieleen, kun istuimme tutussa juhlasalissa ja ympärillä oli kouluaikaisia ystäviä, kavereita ja muutama vanha opettajakin. Oli ihmisiä, joilla oli samat muistot ja pitkä pätkä yhteistä itsenäisen Suomen historiaa. 

Mielessä tulvi päällimmäisenä kiitollisuus elämän tarjoamista mahdollisuuksista ja eletyistä vuosista.

Kauniina nauhana vuosien päivät, helmenä jokainen muistoihin jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis.

O. Peltonen

Olen olevinani hieno - sisällä valkoiset käsineet!

Sama tyttö 50 v myöhemmin. Lakki tarvitsi vaihtaa
opiskeluajan liftireissuissa rähjääntyneenä.