Debora-ystävämme Keravalta oli muutaman päivän ajan kanssamme samanaikaisesti Jerusalemissa ja tuli muutama päivä ennen paluutamme Suomeen meitä tapaamaan. Treffit tehtiin Vanhan kaupungin Jaffa-portille. Yövyimme nimittäin matkamme viimeiset vuorokaudet melko lähellä tätä porttia sijaitsevassa pienessä, siistissä ja rauhallisessa Malka-nimisessä hotellissa. Nimi tarkoittaa kuningatarta. Paikallinen väestö arvostaa kovin savtoja = isoäitejä, joten me kaksi hupsuttelevaa ja rohkeaa 'savtaa' saimme tuntea itsemme siinä hotellissa todellakin itsemme malkoiksi = kuningattariksi, eläkkeelle jääneiksi sellaisiksi.
Kun eräänä päivänä lähdimme taas 'kylille' hotellistamme tämän Debora-ystävämme kanssa, alkoi hän äkkiä tunnistaa tätä tienoota ja muisteli, että aivan tässä jossakin pitäisi olla Anna Tichon taiteelle omistettu taidetalo. Hän nuuski ja kierteli, mutta emme sitä silloin löytäneet. Seuraavan päivänä kysyimme sen sijaintia hotellimme johtajalta ja hän kertoi sen olevan eräällä pikkukadulla, aivan likellämme. Ohjeen mukaan saavuimme juuri sille samalle kadulle, jolta olimme sitä porukalla etsineet, joten nyt ei auttanut muu kuin alkaa kysellä ja taas kysellä - ja monen mutkan ja rakennus- työmaan takaa se lopulta löytyi. Metsästyksemme kannatti! Paikka oli mitä viehättävin ja oli mukava tutustua taiteen kautta tähän Annaan, josta emme kumpikaan tätä ennen olleet mitään edes kuulleet. Ken etsii hän löytää!!!
Kuvassa Anne Tihcon lämmin näkemys kahdesta naisihmisistä. Mekö siinä - ihastelemassa hänen tuotantoaan.?
Luuk. 11: 9-10
" ..anokaa niin teille annetaan, etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa. niin teille avataan. Sillä jokianen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan."
Kun runsas viikko sitten palasimme Suomeen, oli kesä juuri silloin kauneimmillaan. Ei voinut muuta kuin ällistellä Suomen luonnon vihreyden suloista moninaisuutta ja käsittämätöntä keveyttä.
Mutta oli kontrastiakin.
Kun ystäväni Debora oli jäänyt vielä runsaaksi viikoksi Jsraeliin, hoidin sillä välin hänen pikku koiraansa - 12-vuotiasta vanhaa rouvaa, Ilonaa, japanin pystykorvan ja kiinan palatsikoiran sekarotuista sydäntenmurskaajaa. Tein sen kanssa yhdessä pitkiä nautiskelu-kävelyretkiä. Mutta ne retket, vaikka ihania olivatkin - avasivat silmäni näkemään paikkakuntamme sotkuisuuden. Aloin harrastaa sitä, että jokaiselta lenkiltä poimin kokonaisen muovikassillisen jätettä piharoskiin heitettäväksi.
Siis: Luonto kauneimmillaan, mutta kylämaisema sotkuisimmillaan.
Kuva: Luojamme oli koristellut kukkasin kummut - ja teinipojat olivat yrittäneet täydentää sitä omalla tyylillään. Voi meitä ihmisen lapsia!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti