Soittaja oli inkeriläinen pastori Petroskoista. Hän oli pakettiautollaan kuuden henkilön kanssa ollut viikon verran kristittyjen ystäviensä luona eri puolilla Suomea ja he olivat nyt pudottautumassa 'alas' mennäkseen Vaalimaan tullista illansuussa yli.
Hän kysyi voisinko tulla avaamaan heille kirpputorimme oven, vaikka se aina normaalisti on maanantaisin suljettu. Ilmoitin että sopii kyllä, mutta soittakaa milloin olette pudottautuneet tälle korkeudelle rakasta Suomeamme.
Menin ajoissa odottelemaan kiinteistömme eteen venäläisen auton saapumista - ja sieltähän se sitten lopulta, pikantisti myöhässä, porhalsi pihaan.
Sisään astuessamme kysyin pastorilta nolona aika oleellisen kysymyksen: "Paljonkohan näillä sinun ystävilläsi on käytettävissä rahaa, jotta osaan arvioida mitä pystyn heille myymään".Pastorin vastaus oli tyrmäävä: " Ei yhtään". Nieleskelin tyhjää. Mitä voin myydä kuudelle asiakkaalle, joilla ei ole yhtään rahaa? Itse siis joudun maksamaan, minkä päätöksen yhteissummasta teen?
OK. Itsetutkistelu toi tuloksen ja päästin asiakkaat ostoksille. Jotain pientä jouduin kasseista ottamaan takaisin hyllyyn, mutta ei porukka siitä näyttänyt hermostuvan. Ymmärsiväthän he.
Viimeisenä kassalle tuli pieni, omien sanojensa mukaan vanha mies - Mikko 68 v. Ihmettelin hänen ostostaan. Hän roikotti käsivarrellaan miesten pukua, jonka koko oli varmaankin 54. Katsoin pastoria hämmentyneen kysyvästi ja pastori ymmärsi heti sanattoman kysymykseni - 'eikö Mikko huomaa, että puku on hänelle aivan liian suuri?'
Pastori alkoi selittää tätä outoa ostosta. Mikko oli siis mielestään jo hyvin vanha mies, kuoleekin kohta, ja häpeä oli se, ettei hänellä ollut koskaan elämässään ollut yhtään omaa pukua. Inkeriläinen mies tarvitsee arkkuun ylleen parhaan pukunsa. Mutta miten käy sille, jolla ei sellaista ole? Nyt oli - ainakin Mikolla. Koosta viis.
Tämä ostos on ollut elämäni paras ja juhlallisin! Minähän nimittäin sen puvun maksoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti