Kesän ihanuus

Olen viime viikkoina nauttinut runsaasta kukkaloistosta. Teiden pientareet ovat täynnä päivänkakkaroita, pihasaunioita, erilaisia kellokukkia, tuoksuvia mataroita, puna-ailakkeja, apiloita, leinikkejä ja monia monia muita ihanuuksia.

Koska  teiden reunat ovat vaarassa tulla leikatuiksi, olenkin surutta poiminut kukkia. Olen ajatellut, että parempi maljakossa kaunistamassa kotia, kuin leikkurin katkaisemina ojassa.
Niinpä olenkin palannut aamuisilta koiralenkeiltä runsaiden kukkakimppujen kanssa, joita olen sitten asetellut maljakoihin ympäri taloa.

Ihmisen mieli on kummallinen. Joskus jokin ajatus tai sanonta, jota on toistellut koko elämänsä ajan, muuttuukin yllättäen eläväksi ja koskettavan todeksi.
Tänä kesänä silmäni ovat avautuneet katselemaan ympärillä avautuvaa maisemaa Luojan luomana lahjana. 

Kun katselen tätä kotimaisemaani,  vihertäviä viljapeltoja, paria puiden välistä pilkottavaa pientä järveä ja taloja kiertävää metsänreunaa, minusta tuntuu, että käännänpä silmäni minne tahansa, niin katselen rakastavan Jumalan lempeänä hymyileviä kasvoja.
Kaikki mitä näen, on hänen lahjaansa, jonka hän on antanut ihmisille ILOKSI.

Joku blogin lukija voi ajatella, että eipä ole kovin uusi ajatus, mutta minulle se on ollut tänä kesänä tuore ja tosi.

Tänä aamuna poimittu kukkakimppu

Toinen ajatus, joka on minua puhutellut, liittyy kiitollisuuteen ja kiittämiseen. Yleensä kiitämme taivaallista Isää siitä, mitä meillä on.

Tänä kesänä olen yllättäen tajunnut kiittää myös siitä, mitä minulla ei ole. Sellainen kiitos voi tuntua aluksi vaikealta ja kipeältäkin.
Jos kiitollisuuteni kuitenkin kumpuaa tällaisesta näkökulmasta, huomaankin olevani yhtäkkiä täydellisen tyytyväinen.
Silloin minulta ei puutu mitään, kaikki elämäni asiat ovat juuri niin, kuin Isäni on minulle ajatellut.

1. Tess. 5:16 Iloitkaa aina.

Vanha käännös sanoo saman näin:
Iloitkaa joka tilassa.

"Tahdon luoda kauneutta ympärilleni."

Tässä eräänä iltana lapsenlapseni oli hoidossa luonani. Keksimme ruveta maalailemaan.
Otimme tavarat esille, levitimme ne ruokapöydälle, joka muutenkin toimi puuhapajana. Lapsi oli innostunut työn aloittamisesta ja sanoi:
- Minä olen semmoinen, joka haluaa luoda kauneutta ympärilleen.

Aika suuri päämäärä! Lapsen yksinkertaiset sanat pysähdyttivät minut.
Siinä pieni tyttö ilmoitti, minkälainen ihminen hän haluaa olla.

Nykyään ihmiset ovat ajattelultaan niin avaria, etteivät uskaltaudu sanomaan, minkälaisten arvojen takana he seisovat, ja mitä he elämästä ja ilmiöistä ajattelevat. Kun kaikki käy, jäljelle ei jää mitään, mikä todella innostaisi, puhuttelisi ja laittaisi toimimaan. Elämä muuttuu latteaksi ja värittömäksi.


Löysin vaatekaapista kassin, jonka kylkeen olivat tiivistettyinä kirjailija Mika Waltarin elämänarvot.
"Siksi toistan vielä kerran omat normini jälleen uudelle sukupolvelle. Ne ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus."

Olen hypistellyt tätä kirjakassia silloin tällöin, ja aina mieleeni on noussut ihmettely Waltarin varmuudesta normiensa suhteen. Hän haluaa vielä kerran sanoa sanottavansa.
Hänen norminsa ovat tärkeitä, muttei tuo kaunis turhuus ehkä kristityn mieleen ensimmäiseksi juolahda, vaikka toki elämän kaikesta kauniista ja kivasta pitäisi täysin rinnoin nauttia.

Kuinkahan moni kasvattaja on määritellyt noin napakasti kuin Waltari  tärkeät arvonsa, jotka hän haluaisi siirtää uudelle sukupolvelle! Välillä tuntuu, että vanhemmat kirivät päivästä toiseen elämän ruuhkavuosissa sen kummemmin laittamatta asioita tärkeysjärjestykseen. Samoin meillä isovanhemmilla on niin paljon menemistä ja tekemistä, että päivät täyttyvät helposti kaikesta mukavasta sen syvällisempiä ajattelematta.
Emme ole muistaneet nostaa katsettamme ja tähystää elämämme kirkasta johtotähteä.



Kun katselin lapsenlapseni maalausta, kuvittelin sen melkein puhuvan minulle elämänarvoista.


Rakasta lähimmäistä kuin itseäsi, lapsen tekemä kuva kehotti.

Jokaisella on läheisten ihmisten joukko, joka toki on tärkein, heistä ennen kaikkea on välitettävä ja heidän hyvinvoinnistaan huolehdittava. Kuitenkaan ei pitäisi vetää liian tiukkaa rajaa lähipiirin ja kaukaisempien ihmisten välillä, Jumalan rakkaus on kaikkia varten, ja voimme olla edes pienessä määrin sen välittäjinä.
Yksi Raamatun keskeisimpiä ajatuksia onkin Kultainen sääntö.

Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää myös samoin heille.

Kerron vielä hieman lisää kauneuden luomisesta ympärille.

Mieheni, joka tutkii kasveja, sai kutsun eräältä tuntemattomalta naiselta tulla katsomaan hänen maatilallaan kukkivaa kiurunkannusta. Talossa oli muutakin mielenkiintoista nähtävää.
Koko maantien pieli oli kilometrin matkalta istutettu täyteen talonpoikaisnarsisseja. Emännän äiti oli aikoinaan istuttanut pellon reunaan tien reunaa koristamaan 22 200 kukkasipulia. Koska jokainen sipuli tekee 5-10 pikkusipulia, ja emäntä on istuttanut aina vuosittain uudet sipulit jonon jatkoksi paikalleen, narsisseja on nyt yli 200 000!
Kelpaa sitä satunnaisen ohikulkijan ajella sellaista narsissikujaa pitkin!

Kauneuden kokemisesta

Silloin kun minulla ei vielä ollut yhtään lastenlasta, ajattelin usein, että sitten kun joku pieni aikanaan saapuu, menisin tämän uuden ihmisen kanssa metsään. Istuisimme yhdessä maassa kuin kaksi menninkäistä. Korkeiden hapsuheinien keskellä katselisimme, kuinka tuuli keinuttaa kukkia ja oksia, miten kaikki tuoksuu ympärillä: puut, ruoho ja maa.

Nyt kun lastenlapsia on seitsemän, yritän aina vuorollaan herätellä kutakin ihmettelemään luontoa.
Toukokuussa, kun kevät oli hehkeimmillään, olin kyläilemässä poikani perheen luona.  Talon vieressä joki kohisi  vaahtopäinä, notkossa kukkivat tuomet ja mustarastas lauloi herkeämättä. Kävin silloin kolmevuotiaan neidin kanssa tällaisen keskustelun luonnosta ja sen kauneudesta.
          - Oletko huomannut, kuinka kaunista nyt on? Oletko kuullut käen kukkuvan?
          - En, mutta riikonkukko räkäs.
             Hämmästyin kovin ilmaisua ja yritin korjata: - Tarkoitat kai, että rääkäisi.
             Tyttö ei antanut periksi: -  Ei, riikinkukko räkäs.

Usein toistellaan kliseeksi muuttunutta lausetta siitä, että kauneus on katsojan silmässä. Tämä filosofi Immanuel Kantiin liitetty lause kertoo siitä, että kauneuden kokeminen on oma lajinsa.

Raamatussa ei ole pitkiä, hymisteleviä kuvauksia luonnosta. Kirjan kieli on lyhyttä ja selkeää. Kun vakoilijat palaavat tarkkailtuaan Israelin maata, he kuvailevat sitä vertauskuvallisesti, että maa virtaa maitoa ja hunajaa.

Kauneuden tekee ongelmalliseksi se, että sitä ei voi määritellä. Se mukana klassisessa kolmikossa, johon kuuluvat kauneuden lisäksi hyvyys ja totuus. Näissä kaikissa kolmessa on jotain samaa, ne täydentävät toisiaan, vaikka ne eroavatkin toisistaan. Kun kauneuden yhdistää totuuden pariksi, niin tulokseksi saadaan tarkoituksenmukaisuus.


Näin kesän keskellä on helppo nähdä Jumalan maailman kauneus ja tarkoituksenmukaisuus. Voi vain kiitollisena hämmästellä, miten  tällä maaplaneetalla ihmislaji pystyy elämään juuri sille sopivissa olosuhteissa: on valoa, lämpöä, vettä ja syötävää. Kaiken lisäksi saadaan nauttia monenlaisesta kauneudesta. Auringonlaskut ovat varmaan näitä ihmiskunnan ajasta tai paikasta riippumattomia ehdottoman kauneuden kokemuksia. Ihminen ei voi omistaa auringonlaskua, eikä siihen liity mitään hyötynäkökohtia. Hän vain katselee sitä puolueettomana ja  nauttii mieli avoimena.

Luomiskertomuksessa (1. Moos. 1:31) kun Jumala oli saanut luotua valmiiksi taivaan ja maan ja kaiken, mitä niissä on, hän oli tyytyväinen. Raamattu kertoo, että "Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää".

Tämä lause sisältää varmaankin ajatuksen, että kaikki on kaunista ja tarkoituksenmukaista.

Raamatussa ihastellaan myös Jumalan viimeisintä luomistyötä, ihmistä ja hänen ulkonaista kauneuttaan. Laulujen laulussa 4:1 sulhanen ylistää morsiantaan: - Miten kaunis oletkaan kalleimpani, miten kaunis on katseesi! Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi hunnun verhoamat.

Toiminta, johon yhdistyy hyvyys ja totuus, on myös kaunista. Sitä tapaa, millä Jeesus kohtasi ihmisiä, voidaan sanoa kauniiksi. Kauniin pyyteetöntä on myös kertomus laupiaan samarialaisen toimimista.

Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys, sisältää kauniita ja lohduttavia kuvia uudesta taivaasta ja maasta. - Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas  ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta enää ollut.
Luku 21 puhuu vielä Uuden Jerusalemin kauneudesta, ja kertomus jatkuu vielä luvussa 22 elämän veden virran kuvailuna . Virran, jonka keskellä kasvaa elämän puu, joka antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden.
Ajattelen, että näissä Raamatun viimeisimmissä luvuissa löytyvät kaikkein kauneimmat "luontokuvaukset".


Kuva Magdaleenan Isovanhempien lauluja-sarjasta