Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. kesäkuuta 2021

Hyvää juhannusta!

 







Lämmin kesäsade pesee pienten

kissankellojen kielet kirkkaansinisiksi.

 ylistystä Luojallensa.

Kuuletko, kuinka ne laulavat kuorossa,

puhtaasti ja kirkkaasti?

Kesän ylistystä,

Elämän ylistystä

- ylistystä Luojallensa!


E. Jokinen

maanantai 27. toukokuuta 2019

50 vuotta historiaa

Tenttiin valmistautumista 1968
Huh, huh, kylläpä onkin kiireinen jakso takana! En ole ehtinyt päivittää blogiakaan tavallisessa rytmissä.

Olen ollut rakentelemassa ja viettämässä opettajaksi valmistumisen 50 v-juhlaa, johon onnistuimme saamaan 34 opettajaa koolle. Kurssimme vahvuus oli 90, mutta jo yhdeksän meistä on siirtynyt rajan taakse, eikä kaikkiin saanut millään keinolla yhteyttä.

Menneet viikot ovat olleet koskettavia, kun olen ollut monien vanhojen kaveriden kanssa yhteydessä. Moni olisi halunnut tulla mukaan, mutta vakava sairaus ja hoidot ovat estäneet. Joku taas ei ole jaksanut, kun pitkäaikainen puoliso on kuollut viereltä. Jollakin taas on ollut niin raskaita kohtaloita, että toisten tapaaminen on tuntunut aivan mahdottomalta.




Joulukuun tenttikauden jälkeen
Olen tuntenut välillä olevani aivan vereslihalla, kun olen kuunnellut puhelimessa entisten opiskelukavereitteni elämänhistoriaa. Helpolla ei ole monikaan selviytynyt.

 Viime lauantain tapaaminen olikin koko päivän juhla. Kiertelimme Jkl:n yliopiston campuksella vanhoja tuttuja paikkoja. Muistelimme vanhan harjoituskoulun käytävillä, miten olimme kokelaina tiputelleet siellä tuskan pisaroita. Pääsimme katsomaan myös myöhemmin rakennetun normaalikoulun tiloja.
Yliopistolla oli parhaillaan menossa promootio, joten saimme kokea myös ripauksen akateemista loistoa. Uuden opettajakoulutuslaitoksen, Ruusupuiston, johtaja esitteli meille vauhdikkaasti omaa laitostaan ja opettajakoulutuksen uusia tuulia. Niissä riittikin ihmettelemistä ja kyselemistä.




Leikimme laskeutuvamme Pariisin koneesta






















Olimme valinneet iltajuhlan kokoontumispaikaksi ravintola Harmoonin, koska sen nimi hauskasti muistutti opettajakoulutuksen monellekin vaativista hetkistä harmooninsoiton harjoittelun parissa. Nykyinen ravintolarakennus olikin aikoinaan paikka, jossa kyseiset soittopelit olivat valmistuneet.

Katse tulevaisuuteen: mieheni, minä ja ystävämme
Tapasimme vielä seuraavana päivänä erikseen samalla neljän tytön porukalla, joka oli opiskeluvuosina asuttanut yhteistä kolhoosia. Kummallista, miten tuttua oli olla yhdessä. Luottamus nuoruuden päiviltä oli niin vahva, että oli helppoa heti ruveta juttelemaan isoistakin asioista.
Hirteishuumorikin kukki entiseen tapaan, kun leskeksi jääneet asuntokaverimme ehdottivat: - Kun teidänkin miehet kuolee, niin muutetaan taas yhteen asumaan!
Toinen vielä heitti lisää vettä myllyyn: - Niin, voihan sitä vähän jouduttaakin. Erotkaa!

Valtava kiitollisuus pyörii mielessäni tällä hetkellä: onnistuneesta tapaamisesta, juhlasta, joka sujui monia yksityiskohtiaan myöten. Erityisesti olen kiitollinen terveydestä, pitkästä työurasta, ystävistä ja tuttavista, joiden kanssa lämpö ja hyväksyminen löytyi vielä vuosien - vuosikymmenien - jälkeen.

Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.

                                                      Virsi 341


 



torstai 4. lokakuuta 2018

Märehtii, murehtii


Pysähdyin mennellä viikolla HS:aa selatessani Juba Tuomolan Viivi ja Wagner-sarjakuvan sanoihin: märehtii ja murehtii. Siinäpä vasta ikävänkuuloinen sanapari! Valitettavasti monen elämä on samanlaista kuin Viivin: Märehdin menneitä, murehdin tulevia. Wagner toteaakin siihen viisaasti: Tosi hyödyllistä.

Tapasin vanhemman tyttäreni ja istuimme iltaa yhdessä. Keskustelumme polveili läheisestä ihmisestä toiseen pyörähtäen vähän kauempanakin maailman tapahtumissa. Tyttäreni kuunteli minua ja teki havainnon: - Sinä, äiti murehdit ihan kauheasti kaikkea.
- Niin, teitä lapsia on kolme, lapsenlapsia seitsemän, vävyt ja miniä ja vielä siskot. Tässä kaikkein lähimmässsäkin piirissä riittää kovasti murehtimista.
- Rupea, äiti, pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa. Niin minä teen. Kirjoitan joka päivä kolme asiaa, joista olen ollut kiitollinen. Siitä tulee oikein hieno päiväkirja, en enää muuta päiväkirjaa pidäkään, koko ikänsä päiväkirjoja kirjoittanut tytär sanoi.

Tuumasta toimeen, päiväkirjakseni pääsi pieni Tigerista ostettu muistikirja, jota tuunailin omannäköisekseni.
Nyt on ensimmäinen viikko kulunut päiväkirjaa täytellessä. Säilytän sitä olkalaukussani, jotta se kulkee reissatessa mukanani.

Kiitollisuus on Jumalan mielenmukainen elämänasenne. Napisijat ja valittajat ovat unohtaneet, että Jumala tahtoo olla meille hyvä Isä, jolla on ihmisiä kohtaan rakastavat ajatukset. Hän antaa ihmisille jatkuvasti hyviä lahjoja, ja hän on valmis auttamaan, kun rohkeasti ja luottavaisesti pyydämme.

Israelin kansa joutui harhailemaan 40 vuotta erämaassa, koska he olivat koko ajan tyytymättömiä ja napisivat Jumalan johdatusta vastaan. He vain halusivat palata Egyptin lihapatojen ääreen, vaikka heidän päivittäiset tarpeensa yhä uudelleen täyttyivät. He saivat kokea suorastaan ihmeitä ruuan saamisessa esim. manna ja viiriäiset.

Napina ja valittaminen on vakava asia, sillä asenteella pyrkimyksemme eivät etene, koska Jumalan siunaus silloin valitettavasti puuttuu.

Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.
Kiitos päivänpaistehesta kuin myös pimeydestä. 
Virrestä 341
Tämän aamun yllättävä pieni ilo: kaktuksen nuppu.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Värejä ja liikettä

Black waves
Palasin parin päivän Helsingin matkalta. Maakunnasta lähteneelle löytyy aina uutta ja ihmeteltävää.
Nyt aivan kaupungin ydinkeskustaan oli noussut uusi museo Amos Rex,  joka keskittyy uuden teknologisen taiteen esittelyyn. Museon videoteokset olivatkin jotain aivan ennenkokematonta. Näyttelyyn tulija otettiin mukaan teokseen, sillä teokset olivat hallin kokoisia, ja katsoja käveli teosten sisällä.
Valojen leikki ja kuvien liike oli suorastaan mykistävää.

Graffiti Nature
Kiitos, taivaan Isä, että olet
luonut kaikki värit.
Kiitos, ettei maailmamme ole ikävä
väritön
mustavalkoinen.

Värit ovat sinun ylimääräinen lahjasi,
jolla ilahdutat meitä.

Värien määrä on niin runsas,
niin vivahteikas,
ettei silmämme pysty kaikkia sävyjä
edes erottamaan.

Kiitos, että saamme elää, nauttia, iloita
värikkäässä
maailmassa.

Kiitos, että kohta meitä ympäröivät
syksyn lämpimät värit,
kellanpunan kirjo

syleilee hehkuva kulta.


Vortex of Light Particles

Kiitos, taivaallinen Isä,
myös liikkeen ihmeestä.
Kiitos, että pystymme liikkumaan
omin neuvoin
paikasta toiseen.
Emme ole puita juurineen,
kukkia niityillä,
tienreunoilla
paikallamme,
emme raskaita kiviä,

saamme siirtyä paikasta toiseen
luomassasi maailmassa.

Kiitos, että saamme katsella
liikkeen ihmettä
itsessämme
muissa
luonnossa

Liikkeen kauneutta - kiitos


Väreistä hullaantuneena ostin tulisiksi uudet akryylit :)





keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kesän ihanuus


Olen viime viikkoina nauttinut runsaasta kukkaloistosta. Teiden pientareet ovat täynnä päivänkakkaroita, pihasaunioita, erilaisia kellokukkia, tuoksuvia mataroita, puna-ailakkeja, apiloita, leinikkejä ja monia monia muita ihanuuksia.

Koska  teiden reunat ovat vaarassa tulla leikatuiksi, olenkin surutta poiminut kukkia. Olen ajatellut, että parempi maljakossa kaunistamassa kotia, kuin leikkurin katkaisemina ojassa.
Niinpä olenkin palannut aamuisilta koiralenkeiltä runsaiden kukkakimppujen kanssa, joita olen sitten asetellut maljakoihin ympäri taloa.

Ihmisen mieli on kummallinen. Joskus jokin ajatus tai sanonta, jota on toistellut koko elämänsä ajan, muuttuukin yllättäen eläväksi ja koskettavan todeksi.
Tänä kesänä silmäni ovat avautuneet katselemaan ympärillä avautuvaa maisemaa Luojan luomana lahjana. 

Kun katselen tätä kotimaisemaani,  vihertäviä viljapeltoja, paria puiden välistä pilkottavaa pientä järveä ja taloja kiertävää metsänreunaa, minusta tuntuu, että käännänpä silmäni minne tahansa, niin katselen rakastavan Jumalan lempeänä hymyileviä kasvoja.
Kaikki mitä näen, on hänen lahjaansa, jonka hän on antanut ihmisille ILOKSI.

Joku blogin lukija voi ajatella, että eipä ole kovin uusi ajatus, mutta minulle se on ollut tänä kesänä tuore ja tosi.
Tänä aamuna poimittu kukkakimppu


Toinen ajatus, joka on minua puhutellut, liittyy kiitollisuuteen ja kiittämiseen. Yleensä kiitämme taivaallista Isää siitä, mitä meillä on.

Tänä kesänä olen yllättäen tajunnut kiittää myös siitä, mitä minulla ei ole. Sellainen kiitos voi tuntua aluksi vaikealta ja kipeältäkin.
Jos kiitollisuuteni kuitenkin kumpuaa tällaisesta näkökulmasta, huomaankin olevani yhtäkkiä täydellisen tyytyväinen.
Silloin minulta ei puutu mitään, kaikki elämäni asiat ovat juuri niin, kuin Isäni on minulle ajatellut.

1. Tess. 5:16 Iloitkaa aina.

Vanha käännös sanoo saman näin:
Iloitkaa joka tilassa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kerturi kertaa elämäänsä


Olen koko alkuvuoden puuhaillut elämäkertani kanssa.
Sanotaan, että elämäkerran voisi kirjoittaa vaikka joka toinen vuosi, siitä tulee aina erilainen. Painotukset muuttuvat, jotkut asiat nousevat keskeisiksi toisten taas kutistuessa. Elämäkerran voi tietysti kirjoittaa mistä tahansa näkökulmasta. Olen kirjoittanut yhden elämäkerran, jonka nimi on Elämäni virret. Olen lapsesta saakka rakastanut virsiä. Ne ovat liittyneet moniin tärkeisiin elämän vaiheisiin, joista sitten on ollut helppoa kirjoittaa.

Kerran sanoin ystävälleni, että voisin kirjoittaa elämäkerran nimeltä Elämäni mekot. Niidenkin kautta voi omasta elämästään kertoa. Vaikka piirtäisi mekot tekstien viereen. Idea on vapaasti käytettävissä! Tosin ystäväni kommentoi ajatustani sanomalla, että en kai niin turhamainen ole, että kirjoittaisin mekoistani. No - vaatteiden kuvaaminen olisi vain tukipuu, joille kuva elämästä rakentuisi.

Tällä kertaa kirjoitan kieli poskessa novelleja, jota kulkevat faktan ja fiktion rajalla, ja niissä on vahva liioittelun maku.
- Mitä hyötyä on kirjoittaa elämäkertaa, joka ei ole totta? kysyi siskoni.
Enpä tiedä, mutta hauskaa se kuitenkin on!

Kun olen näyttöpäätteellä juhlinut 16-vuotissynttäreitäni ystävien kanssa, ihmetellyt isän ostamia ensimmäisiä rintaliivejäni, muistellut 100-vuotiasta lastenhoitajaamme Augustinusta tai syönyt liskopapuja hienon rouva Heinon kanssa, niin hyvä mieli on alkanut helliä.
Mieleen nousee ilo ja kiitollisuus eletystä elämästä.

Toki raskaita sävyjä mahtuu myös kertomuksiini. Lääkäri kulkee pihan poikki vakavana, kun rakas, hento Katri-täti makaa pitkäperjantaina keuhkokuumeessa.
Ja on tiukka paikka, kun saan 3. luokalla aljasta ehdot. Se on niin noloa, etten paljasta sitä kuin äidille, ja kiipeän joka iltapäivä vinttikamariin laskemaan algebran tehtäviä.

Karen Blixten on sanonut, ettei mikään suru ole niin suuri, ettei kirjoittaminen siihen auttaisi.

Mikään elämän yksityiskohta ei puolestaan ole niin pieni, etteikö sitä voisi nostaa eteensä tarkkailtavaksi ja kirjoittaa siitä.
Mikä ihmeellinen rikkaus löytyykään tavallisesta elämästä ja sen arkisista tapahtumista!
Seuraavalle sukupolvelle jo ruuat (leipäkeitto!), terveydenhoito - täiden hävittämien DDT:llä - on jo kummastelun aihe.
Ja luulen, että lapsenlapsistani on hauska lukea, kuinka me siskokset lähdimme tapanina hevosella kyläilemään, istuimme komeasti kirkkoreessä, joka keikahti kyläpaikan pihassa kumoon, kun yöllä oli  kovasti kinostanut.

Kirjoittaessani ajatusteni taustalla ovat koko alkuvuoden hyrisseet Jesajan sanat 46:3-4, siitä miten Isämme toimii.
"Vanhuuteenne asti minä olen sama, vielä harmaantuneinakin minä teitä kannan. 
Niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan,  minä kannan ja pelastan."





Pienikin muisto on muisto. Siitä kertovat ukin ja lastenlasten yhdessä olohuoneen ikkunaan leikatut lumitähdet. Ne ovat heijastus hyvästä hetkestä.













torstai 21. huhtikuuta 2016

Kevättä vastassa


Tarkkasilmäisimmät  lukijat ovat varmaan huomanneet, että Salome ja minä vuorottelemme blogimme kirjoittajina joka kolmas päivä. Tänään olisi ollut Salomen päivä, mutta hän lepäilee parhaillaan keuhkokuumeen kynsissä.
Kun tänään viestittelimme kuulumisia, niin Salomelta tuli tällainen ihan tyytyväinen viesti: "Minut on nyt ylennetty - kymmenen päivän ajaksi - kokopäiväiseksi rukoilijaksi. Ei paha."
Niinpä sitten heti lähetinkin vauhdilla hänelle mielessäni päällimmäisenä pyörivän rukousaiheeni.

Itse olen pari päivää sitten palannut matkalta Etelä-Saksan Freiburgista. Eräs ruotsalainen, ekologisia vaatteita valmistava firma järjesti syksyllä kilpailun, jossa piti 10 sanalla perustella, miksi käyttää heidän vaatteitaan. Yllätyksekseni sainkin sitten jonkin ajan kuluttua puhelinsoiton, jonka alussa tuntematon nainen itki pitkään ja hartaasti, että "olen niin onnellinen teidän puolestanne, kun olette voittanut päävoiton, kahden hengen matkan Schwartzwaldiin".

Nyt oli matkan toteutumisen aika. Siirtyminen ruskeanharmaasta loskaisesta Keski-Suomesta vihreään, kukkivaan kevääseen, tuntui saapumiselta Edenin puutarhaan. Puistoissa olivat hevoskastanjat nupuillaan, viiniköynnöksien silmut pullottivat hennon vaaleanpunertavina. Kukkapenkeissä loistivat jo unikot, kaihonkukat ja orvokit.
Kaiken kauneuden taustalla kaikui mustarastaan huilu.

Totta olivat Laulujen laulun 2: 11-13 sanat: "Talvi on mennyt , sade on laannut, se on kaikonnut pois.
Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan. 
Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos!"

Ihan vielä ei Suomessa eletä hehkeintä kevättä, mutta kuukauden kuluttua olemme samassa kuin eteläinen Saksa nyt. Kiitollinen mieli  suorastaan kumpuaa kevättä tännekin odotellessa.
Psalmi 100 kehottaa: "Iloitse maa! Kohottakaa riemuhuuto Herralle!"