Mukana kertomuksessa

Tämän vuoden juhannus täytti varmaankin kaikkien suomalaisten toiveet upeasta kesäsäästä.
Juhannuksesta jäi varmaan monelle mukavat ja rentouttavat muistot.

Juhannuksen aikaan kirkoissa puhuttiin Sakkeuksesta. Luukas 19:1-10.
Hän oli ahne, vieraan vallan palveluksessa oleva veronkerääjä, joka ei ollut kotikaupunkinsa ihmisten, jerikolaisten, suosiossa.

Sakkeuksen tarina on monille tuttu jo lapsuudesta. Pyhäkoulussa ja koulussa on laulettu hänestä osuvasti: Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies. Hän viikunapuuhun kiipesi, että Jeesuksen näkisi.

Laulussa ei ole keskeistä se, että Sakkeus oli pieni, eikä 10-12 m korkeaan vahvaoksaiseen viikunapuuhun kiipeäminen, vaan se, että hän näkisi Jeesuksen.

Jeesuksen ympärillä oli paljon väkeä, opetuslapset kulkivat hänen kanssaan, ja suuri joukko ihmisiä kerääntyi aina hänen ympärilleen, minne hän menikin.

Olin mukana ryhmässä, jossa keskusteltiin siitä, kuka itse tässä kertomuksessa olisi, ja miten tarinaan sijoittautuisi. Eräs ryhmään osallistuja sanoi, että koska hänkin on pieni, hän saattasi myös kiivetä puuhun Sakkeuksen kanssa. Toinen taas sanoi, että hän varmaankin olisi opetuslapsi, joka haluaisi olla mahdollisimman lähellä kuullakseen ja oppiakseen.
Kun minun vuoroni tuli kertoa, kuka olisin, sanoin itselleni suureksi yllätykseksi: - Minä olisin se viikunapuu!
Säikähdin melkein sanojani - minäkö puu! Kun mietin niitä myöhemmin, ajattelin osuneeni alitajuisesti oikeaan: tunnen usein olevani kuin puu, joka yrittää kannatella toisia parhaansa mukaan. Työni oli aikoinaan eräänlaista kannattelemista, ja vieläkin yritän "oksillani" suojata läheisiäni.

Ajattelen, että me kaikki voimme löytää paikkamme Raamatun kertomuksissa: kuka kurkistelee varovaisena sivummalta, kuka taas haluaa nähdä ja kuulla kaiken. Joku taas tahtoo aivan työntyä Jeesuksen kylkeen.

Jokainen väkijoukon ympärillä hippasilla juokseva lapsi, hiekkaan sandaalinsa kärjellä piirtelevä epäröivä nuori tai itsensä sivulliseksi tunteva puun varjoissa seisova aikuinen on tarinassa mukana. Kenenkään paikka ei ole vähäpätöinen, eikä kukaan ole ulkopuolinen. Kaikki haluavat siepata korviinsa jonkun Jeesuksen sanan, tahtovat kurkotella ja nähdä edes vilaukselta Jeesuksen.
Parasta, että hän ihan varmasti huomaa ja näkee jokaisen! Hän kutsuu tänäänkin, kuten kertomuksen Sakkeuksen, tulemaan kiireesti luokseen.

Näkemisestä

Olen ottanut nämä kaksi kuvaa Israelista Tiberiaan läheltä Gennesaretin järven rannalta.
Kuvat ovat samasta kohdasta, ylempi on maisemakuva, mutta toisessa on kuvattu läheltä samaa keltaisena hehkuvaa kukkaketoa.
Tuollaistahan näkeminen yleensäkin on: joku katselee tilannetta kauempaa, toinen taas lähestyy, pysähtyy ja kumartuu katsomaan. Jopa viivähtää.

Joh. 20:1-10 kerrotaan, miten ensimmäisenä pääsiäisenä Jeesuksen haudalle kiirehti kolme ihmistä, Maria, Pietari ja Johannes. Kukin heistä suhtautui eri tavalla näkemäänsä. Kun Maria saapui paikalle, hän näki, että kivi oli vieritetty haudan suulta pois. Hänelle riitti asian toteaminen, hän näki, mutta ei tajunnut. Niin hän kääntyi ja lähti juoksujalkaa kertomaan näkemästään Pietarille ja Johannekselle: - Kivi on siirretty pois!
Kun Pietari saapui haudalle, hän teki havaintoja käärinliinoista. Hän näki, kuinka kasvoja peittänyt hikiliina oli erillään omana käärönään. Pietarin tapa nähdä oli analysoivaa, kreikankieli käyttää siitä  sanaa, joka on meille tutun teoretisoida-sanan pohjana. Pietari näki ja yritti saada näkemästään ehjää kuvaa, hän mietti, oliko hänen näkemänsä mahdollista.
Vasta Johannes näki tilanteen avoimin ja oivaltavin silmin. Joh. 20:8 sanoo: "Hän näki ja uskoi"

Minusta on mielenkiintoista ajatella, miten kreikankielisessä alkuperäisessä tekstissä kunkin kolmen henkilön näkemisestä on käytetty eri sanaa.
Jokainen heistä tunsi Jeesuksen. He kaikki olivat kuulleet hänen opetuksensa ja olivat nähneet hänen tekemänsä ihmeet. He olivat olleet seuraamassa Jeesuksen ristinkuolemaa, mutta olivat kuulleet myös hänen sanomansa ylösnousemisesta. Kuitenkin he käyttäytyivät haudalla eri tavoin, vaikka näkivät saman avoimen oviaukon ja penkille jääneet käärinliinat.

Tämä ensimmäisen pääsiäisen teksti haastaa meidätkin miettimään, mitä oikein näemme ympärillämme tämän päivän Suomessa ja maailmassa. Mitä näemme äiteinä, isinä, isovanhempina, naapureina, sukulaisina?
Näetkö elämän sellaisena kuin Maria, toteat vain ja juokset pois. Vai rupeatko Pietarin tavoin pyörittelemään ja ihmettelemään näkemääsi: tämä ei voi olla mahdollista?
Tai kenties olet kuin Johannes, jolla on avoimet silmät, jota hänen näkemänsä puhuttelee niin paljon, että  koko elämä muuttuu?
Nähty koskettaa niin paljon, että otat asian omaksesi, otat siihen kantaa ja ryhdyt toimimaan.
Sellainenko näkijä olet?