Pysähdyttävät sanat

Kuusivuotias lapsenlapsi sai puhelimen ja oppi pian lähettämään tekstiviestejä.
Aluksi viestittelymme koostui pääasiassa siitä, että lähetimme toisillemme riveittäin ihania emojia, erityisesti sydämiä, kukkia ja koiran kuvia. Sitten keskustelumme alkoi liikkua tätä rataa: - Hei, mitä kuuluu? Mitä teet? Millaista oli eskarissa? Mitä Jalo (tytön koira) nyt tekee? Nukkuu. Ai, meidän Saana Sapukainenkin nukkuu.
Sitten eräänä päivänä eskarityttö kirjoitti minulle näin: - Mummi, sinä olet minulle iso ilo.

Jouduin suorastaan lapsen lähettämien sanojen lumoihin, halusin ajatella niitä hieman syvemmältä.
On mahtavaa ajatella, että olisi jollekin ihmiselle sellainen ilo, jonka ajatteleminen herättää hyvän mielen hyrähdyksen, tai jonka näkeminen tekee iloiseksi ja nostaa hymyn kasvoille. Jonka äänen kuuleminen puhelimesta hykerryttää mukavasti, ja jonka sanomisia kuuntelee tarkkaan, koska tietää, että ne ovat lähteneet rakastavista ajatuksista.

Kun pyörittelin tätä eskarityttöni viestiä mielessäni, niin silmiini osui riemastuttava kohta raamatusta, jossa kerrotaan samasta asiasta, että Joku todella iloitsee minusta.

Herra sinun Jumalasi on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta."
Sefanja 3:17

Eikä Jumalan ilo ole pelkkää ulkokohtaista puhelimen näytöllä vilahtavaa söpöä emoijin koristeltua hyminää, vaan aktiivista toimintaa ja osallistumista elämääni.

Hän on kanssani, hän auttaa ja uudistaa minua. Ja kaikki vain sen takia, että kelpaan hänelle omana itsenäni. Minun ei tarvitse olla mitään merkittävää, ei päteä, olla näkyvä tekemisten tai saavutusteni kautta.
Olen arvokas pelkällä olemassaolollani, sillä olen hänen tekoaan. Olen arvokas jo hänen luomisensa perusteella.
Hän sanoo, että olen hänen ilonsa. Että hän aivan riemuitsee minusta. 


Vaikka kukaan muu ei rakastaisi, niin Jumala kuitenkin rakastaa. Voin olla levollinen kuin pieni lapsi.

Olen August-pappani sylissä keväällä 1949.

Kultaomenia

Salome kirjoitti viimeksi siitä, miten välillä on aika puhua, ja välillä taas aika vaieta. Monta kertaa joudun kipuilemaan puhumisen oikean ajoituksen kanssa. En oikein tiedä, mikä olisi viisasta. Joskus taas on varma, että juuri nyt pitäisi laukaista jotain nasevaa, mutta mitään ei nouse mieleen, ne osuvat sanat tulevat vasta kotona.

Sanalaskut 25: 11 ylistää sopivalla hetkellä sanottujen sanojen merkitystä:
"Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat."

Aloin miettiä omaa elämääni, ovatko minun elämääni joskus ohjanneet oikeaan aikaan lausutut sanat. On vähän vaikea muistaa yksittäisiä lausahduksia, usein on kyseessä laajempi tapahtumaketju. Tärkeitä lähimenneisyydessä sanottuja sanoja ovat olleet mm. se, miten Salome rohkaisi minua maalaamaan, tai Susanna yllytti pitämään tätä blogia. Muutama vuosi sitten eräs tamperelainen runoilija kehotti minua tekemään lapsirunoistani kokoelman. Hänen luottamuksensa asiaan kantoikin minua eteenpäin, ja pari vuotta sitten sainkin lähettää hänelle painosta tulleen runokirjan.
Lapsuudessa ja nuoruudessa 1950- ja 1960-luvuilla kannustuksen saaminen oli vähäistä. Opettajilla ei ollut kovinkaan usein tapana kehuskella. Usein hyviin sanoihin kätkeytyi toinen puoli. Muistan ruotsinopettajani, joka lauleskeli minulle, että Magdaleena, Magdaleena, isän äidin nukki ja sanoi (olin silloin 12 v), että olen osaavainen, mutta laiska. Siinä heti himmeni asian myönteinen puoli, kun toisella kädellä läpsäistiin.
Silloin oli myös tapana ajatella, että jos lasta kehuu, niin tästä voi tulla omahyväinen.

Työssäni olen tavannut satoja lapsia ja nuoria, mutta myös aikuisia työharjoittelijoita. Jälkeenpäin olen silloin tällöin kuullut, miten jotkut sanani ovat olleet jollekin ihmiselle kultaomenia, ne ovat olleet  tärkeänä elämäneväänä. Yleensä on käynyt kuitenkin niin, että en edes tunnista n.s. omia rohkaisunsanojani, kun joku niistä kertoo. Taitaa olla niin, että aika paljon vaikuttaa myös vastaanottajan asenne ja mielentila, miten hän sanat pystyy ottamaan vastaan ja tulkitsee niitä.

Puhuminen lähtee ensin aina kuuntelemisesta. Pitäisi varmaan pysähtyä enemmän kuuntelemaan lähellä olevia ihmisiä. Yrittää kuunnella heitä oikein aktiivisesti, eikä vain hymistä, että "niin, joo, ihan totta, tosi kiva". Jospa tarkkaan kuunnellessa mieleen nousisi jotain toiselle jaettavaa.
Ehkä joskus saattaisi antaa tietämättään toiselle kultaomenan.

Kirjailija Torsti Lehtinen kertoo tarinaa siitä, kuinka hän nuorena miehenä suhtautui uskontoon hyvin kriittisesti, mutta sitten Helsingin kadulla eräs nuori iloinen amerikkalainen tyttö tuli juttelemaan hänen kanssaan ja sanoi yksinkertaisesti: - Jesus loves you, brother!
Siitä alkoi Torstin elämän muutos. Hän oli saanut oikean kultaomenan.