Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilo. Näytä kaikki tekstit

perjantai 2. lokakuuta 2020

Valo ja ilo


Näin syksyllä suuri osa suomalaisista säilöö jotakin. On ollut hyvä marjavuosi ja mainio sienisyksy. Pakastimet ja kellarin hyllyt ovat viikkojen kuluessa täyttyneet.

Muutakin tästä harvinaisen kauniista syksystä voi säilöä talven varalle: kultaista valoa ja ruskan upeaa väriloistoa. Olen kokenut valtavaa iloa ja kiitollisuutta, kun olen vaellellut metsäpolkuja ja pellonreunoja pitkin koirani kanssa ja tallentanut  syksyn väreissä hehkuvia kuvakulmia puhelimeni kameraan.

Valo ja ilo ovat kuin sisaruksia. Iloiset kasvot aivan hehkuvat sisäistä valoa. 

Minkälaiset asiat meitä sitten ilahduttavat? Tuossa alussa tuli jo luonto esille. Kun ihmisiltä kysytään ilonaiheita, niin ensisijalle nousevat oma perhe, puoliso, lapset ja lastenlapset, koti. Hyvät ystävät ja yhdessäolo heidän kanssaan, saa mielen iloiseksi. Työ ja harrastukset tuottavat paljon iloa. Terveys on suuri ilon aihe, vaikka siitä yleensä havahtuu iloitsemaan vasta, kun on ollut vaarassa sen menettää.

Monesti ilonaiheet tuntuvat niin itsestään selviltä, ettei pysähdy niitä ajattelemaan. Minulla on ystävä, joka kertoi olleensa juuri sinä aamuna, kun viestittelimme, kiitollinen ja iloinen hiusharjastaan. 

Mitä enemmän pysähdymme pienten asioiden äärelle, sitä enemmän iloa löydämme elämäämme.

Voimme pyytää Jumalalta tätä näkö- ja huomiokykyä niin, että huomaisimme elämän hyvät lahjat. Rukous: Herra, käännä meihin kasvojesi valo muuttaa elämänasennettamme. Jumalan valon heijastuminen tuo meidän elämäämme valoa ja sen mukana tulee ilo.

Joudumme silloin prosessiin, joka vähitellen muuttaa meitä. 2 Kor.  3:18 kuvaa tätä muutosta näin: Me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin muuttaa Herra, joka on Henki.

Jumalan lähellä eläminen siirtää meidät pimeydestä valoon. Ef. 5:8 Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valo Herrassa. Vaeltakaa valon lapsina, sillä valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä.

Valoa ja iloa kukaan ei voi vastustaa. Kaikki kaipaavat elämäänsä edes pieniä ilon ja valon hetkiä.

Ollaan vaikkapa vähäisinä tuikkuina tulevina pimenevinä päivinä.



 

torstai 13. heinäkuuta 2017

Ilokukkia


Kun olin työelämässä, niin monena vuonna otin vastaan ekaluokkalaisia. Minusta tuntui aina silloin, että olen koulun tärkein opettaja, koska olen luomassa lapsille mielikuvaa siitä, minkälaista tuleva koulunkäynti on. Ajattelin, että jos saan heidät tuntemaan, että koulunkäynti ja oppiminen on kivaa, se heijastuisi myös tuleviin kouluvuosiin.

Kristittynä eläminen on vähän samanlaista. Kristittykin on omalla tavallaan taivaan valtakunnan pr-ihminen. Hänen tekemisiään ja sanomisiaan seuraillaan ja arvioidaan, käyttäytyykö kristitty noin.
Eräs tuttavani oli töissä palvelutalossa. Silloin eräs puolituttu tuli kysymään minulta, onko se "Kaisa" uskova ollenkaan, kun se on niin kärsimätön ja ilkeä vanhuksille.

Kristitty on valitettavasti kuin suurennuslasin alla. Siinäpä sitten onkin olemista, ettei rupea hurskastelemaan ja esittämään itseään parempaa ja vaikuta epäaidolta ja ilontappajalta.

Sillä juuri ilon pitäisi olla kristityn tunnusmerkki. Raamattu kehottaa: Iloitkaa joka tilassa.
Ilo on puoleensavetävä piirre ihmisessä. Hänen luonaan viihdytään ja viivytään. Hänen puheitaan halutaan kuunnella.
Maailmassa on aivan liikaa valitusta ja arvostelunhenkeä. Naurukin on kuollut aikuisilta lähes kokonaan. Kun pieni lapsi nauraa päivässä n. 400 kertaa, niin aikuinen ihminen hyrähtää nauruun hädin tuskin 15. Sekin tuntuu isolta luvulta, kun katselee ympäristöään.

Raamatussa sanotaan, että iloista antajaa Jumala rakastaa. Laajennan tuota sanontaa vielä omavaltaisesti. Kouluelämässä se kuulusi: iloista opettajaa oppilas rakastaa. Työelämässä: iloista
työtoveria työkaveria rakastaa. Iloista naapuria naapuri rakastaa. Iloista mummia lapsenlapsi rakastaa. Ja iloista kristittyä uskoa ikävöivä rakastaa.

Iloisuus ei voi olla vaatimus, sillä ilo on lahja. Pulppuavan ilon lähde ei ole suinkaan salainen, vaan sen alku on Jumalassa. Sitä ei sovi kätkeä, kun joku tulee kysymään: miten jaksat olla aina noin iloinen, vaikka sataa räntää, töitä on paljon, perheessä ongelmia, selkä kipeä ja rahat vähissä.

Pitäisi rohkaistua kertomaan omista kokemuksista, mitä Jumala on tehnyt elämässä. Ja kuunnella toisen elämäntilannetta ja avata näkökulmaa, mitä Jumala voi tehdä toisellekin.

Uskon ulkopuoliset ovat kovin halukkaita kertomaan, että usko on tylsää, ja uskovat ikäviä. Lehdet ja kirjat ovat pullollaan elämäntarinoita siitä, miten väärin joku on tullut kohdelluksi omassa uskonyhteisössään.

Tehdään ilon vastaisku, ja aletaan rohkeasti puhua siitä, mitä hyvää Jumala on tehnyt itselle, ja miten Jumala haluaa ihmisille hyvää.
Levitetään iloa ja rohkaisua.

Eräs sukulaistyttöni kutsui pienenä päivänkakkaroita ilokukiksi.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Pysähdyttävät sanat



Kuusivuotias lapsenlapsi sai puhelimen ja oppi pian lähettämään tekstiviestejä.
Aluksi viestittelymme koostui pääasiassa siitä, että lähetimme toisillemme riveittäin ihania emojia, erityisesti sydämiä, kukkia ja koiran kuvia. Sitten keskustelumme alkoi liikkua tätä rataa: - Hei, mitä kuuluu? Mitä teet? Millaista oli eskarissa? Mitä Jalo (tytön koira) nyt tekee? Nukkuu. Ai, meidän Saana Sapukainenkin nukkuu.
Sitten eräänä päivänä eskarityttö kirjoitti minulle näin: - Mummi, sinä olet minulle iso ilo.

Jouduin suorastaan lapsen lähettämien sanojen lumoihin, halusin ajatella niitä hieman syvemmältä.
On mahtavaa ajatella, että olisi jollekin ihmiselle sellainen ilo, jonka ajatteleminen herättää hyvän mielen hyrähdyksen, tai jonka näkeminen tekee iloiseksi ja nostaa hymyn kasvoille. Jonka äänen kuuleminen puhelimesta hykerryttää mukavasti, ja jonka sanomisia kuuntelee tarkkaan, koska tietää, että ne ovat lähteneet rakastavista ajatuksista.

Kun pyörittelin tätä eskarityttöni viestiä mielessäni, niin silmiini osui riemastuttava kohta raamatusta, jossa kerrotaan samasta asiasta, että Joku todella iloitsee minusta.

Herra sinun Jumalasi on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta."
Sefanja 3:17

Eikä Jumalan ilo ole pelkkää ulkokohtaista puhelimen näytöllä vilahtavaa söpöä emoijin koristeltua hyminää, vaan aktiivista toimintaa ja osallistumista elämääni.

Hän on kanssani, hän auttaa ja uudistaa minua. Ja kaikki vain sen takia, että kelpaan hänelle omana itsenäni. Minun ei tarvitse olla mitään merkittävää, ei päteä, olla näkyvä tekemisten tai saavutusteni kautta.
Olen arvokas pelkällä olemassaolollani, sillä olen hänen tekoaan. Olen arvokas jo hänen luomisensa perusteella.
Hän sanoo, että olen hänen ilonsa. Että hän aivan riemuitsee minusta. 


Vaikka kukaan muu ei rakastaisi, niin Jumala kuitenkin rakastaa. Voin olla levollinen kuin pieni lapsi.

Olen August-pappani sylissä keväällä 1949.


tiistai 6. syyskuuta 2016

Kaikkitietävät pikku-ukot


Kun olin lapsi, kotona keittiön kaapin päällä oli Harmony-merkkinen puinen, ruskea radio. Sitä kuunneltiin päivän mittaan useaan otteeseen. Isä etsi aina töistä tullessaan uutiset, sunnuntaisin piti kuunnella hiljaa jumalanpalvelusta ja maanantai-iltoina sammutettiin kattolamppu ja seurattiin hämärissä kuunnelmia.
Minulla oli lapsena epämääräinen käsitys, että radion sisällä asusti pienenpieniä mini-ihmisiä, joiden maailmaa saatoimme seurata radion välityksellä.

Nyt menneellä viikolla vähän samanlainen lapsenomainen tunne radion sisällä asuvista kaikkitietävistä - ja näkevistä pikku-ukoista sai minut lähes säpsähtämään.
 - Tuohan puhuu suoraan sinusta, sanoi miehenikin, joka kuunteli kanssani aamuhartautta.

Aamuhartauden puhuja kertoi läheisestä ystävästään, jonka sisko oli sairastunut. Ystävä oli kulkenut siskonsa rinnalla vaikean sairauden kuvioissa niin tiiviisti, että oli itsekin uupunut. Se näkyi jo ystävän ulkomuodostakin.
Muistin, kuinka oma ystäväni oli sanonut minulle alkukesästä: - Kauheaa, miten sinä olet väsyneen näköinen! Olet ihan harmaa.
Aamuhartauden pitäjä ei ollut sanonut sentään noin suoraan ystävälleen, mutta hän oli antanut tälle hyvän neuvon, jonka avulla ystävä voisi löytää iloa elämäänsä. Hän kehotti ystävää miettimään joka aamu ennen kuin olisi edes avannut kunnolla silmiään kolme hyvää asiaa elämästään, mistä voisi olla kiitollinen.
Näin ystävä toimikin, ja kiitollisuuden aiheita alkoi yllättäen löytyä sairauden värittämän elämän keskeltä. Kun ystävykset sitten jonkin ajan kuluttua tapasivat, niin muutos parempaan oli tapahtunut. Ystävän ulkonainen olemus oli aivan toinen.

Aivan samalla tavalla minunkin oli kesän alussa ryhdyttävä etsimään elämästäni hyviä asioita. Ohjenuoraksi sopi Tess. 5: 16-18 "Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta."
Paavali painottaa, että Isämme odottaa omiensa käyttäytyvän juuri näin. Hän jatkaa: "Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta".

Ensin ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään kiitoksen aihetta, mutta vähän ajan kuluttua jo kaikki alkoi tuntua ihmeeltä ja lahjalta. Kuinka hienoa oli herätä uuteen aamuun! Kuinka upeat olivatkaan aamutaivaan värit! Ruohokin oli niin pehmeää jalkojen alla. Ja että minulla oli terveet jalat, joilla pystyin kävelemään!
Tuosta kuvan kukkivasta kiinanruususta olin tietysti yhä uudelleen kiitollinen, kun uusia nuppujakin siitä löytyi päivittäin. Ja ikkunalla oleva siskoni lahjoittama pieni posliinienkeli - että sekin oli vielä ehjä ja tallella!



tiistai 26. heinäkuuta 2016

Mansikkakakkua ja poutapilviä


Eräässä meidän sukulaisperheessä on äidin lisäksi viisi tytärtä, joista äidillä ja neljällä tytöllä on nimipäivä naistenviikolla. Kun viides tytär syntyi, olisi viikolla ollut jäljellä vielä Margareetta-nimi ja sen monet johdannaiset. Vastasyntynyt pikkuneiti ei kuitenkaan saanut sitä nimeä, vaan hänelle valittiin nimi lokakuulta. Ihmettelin asiaa, koska Margareetta ja muut Reetat olisivat mielestäni olleet kivoja vaihtoehtoja. - No, ihan sen takia, että me halutaan syödä syksylläkin mansikkakakkua! kuului vastaus.

Kesän ensimmäisissä mansikoissa ja mansikkakakussa on jotain sykähdyttävän kepeää ja huoletonta.
Kun istutaan nimipäiväkekkerillä  yhdessä pöydän ympärillä tai katukahvilassa kiireettömästi mansikkaleivosta mutustellen, mielen saattaa täyttää pieni onnen läikähdys: nyt on hyvä hetki, en halua ajatella mennyttä, enkä tulevaa, vaan juuri tässä pienessä ilossa haluan viipyä.

Unohdamme helposti, että meidät on laitettu tänne elämään nauttimaan ja iloitsemaan.
Annamme maailman ja omien murheiden täyttää mielemme niin, että näkökulma elämään kapenee ja näköala sumenee. Joskus jopa aivan tarkoituksella sysäämme syrjään asioita, jotka voisivat tarjota ilon ja virkistyksen hetkiä. Emme ota edes rentoutumisen lahjaa vastaan.

Raamattu puhuu paljon ilosta ja huolettomuudesta. Usein käy niin, että juuri nämä elämää helpottavat sävyt unohtuvat, kun puhutaan uskosta. Ulkopuolisten silmin uskoa ja uskovia ei suinkaan nähdä elämän nautiskelijoina, vaan pikemminkin kaikesta hauskuudesta kieltäytyjinä ja toistenkin ilon säätelijöinä.

Ehkä kannattaa pysähtyä miettimään, osaanko nauttia elämästäni. Näenkö siihen sisältyvät hyvät asiat? Pysähdynkö niitä ihmettelemään? Olenko niistä iloinen ja kiitollinen?

Osaanko elää taivaan Isän apuun ja armoon luottaen niin, että siellä missä on pelkoa ja ahdistusta, näkisin rakastavan Isän valmistaman ulospääsyn raskaasta tilanteesta.
Osaisin jo etukäteen kiittää ja iloita.


Näkisin uhkaavien ukkospilvien sijasta vain kevyitä poutapilviä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Murheesta iloon



Ylen ohjelmassa keskusteltiin äskettäin ilmestyneestä itsemurhia käsittelevästä kirjasta. Kirjassa kerrotaan järkyttävä tarina miehestä, joka oli elämän ahdingoissa päätynyt lopettamaan päivänsä.
Hän oli miehiseen tapaan valinnut välineeksensä kiväärin.
Tarina etenee kohtaan, jossa mies istui jo kivääri suussa ja hiplasi toisella kädellään sen lukkoa. Oli tullut hetki vetää liipaisinta.
Silloin mies  äkkiä tunsi, kuinka perheen koira nuolaisi hänen kättään. Silloin mies murtui ja laski aseen viereensä. Itsemurha jäi toteuttamatta. Joku selvästikin välitti hänestä.

Tämä pieni tarina puhuu siitä, miten oikeaan aikaan sattunut pieni asia, voikin yllättäen olla lähimmäiselle valtavan suuri ja merkityksellinen. Pitäisi vain olla valpas ja rohkea, että pysähtyisi jakamaan tälläkin alkavalla viikolla näitä "koiran lipaisuja".

Kuvan teksti Älkää mistään murehtiko muistuttaa siitä, ettei tarvitse murehtia mistään. Tuntuu ihmeellisestä, että siinä sanotaan todellakin: ei mistään! Ei sanota, että älkää murehtiko pikkuasioista, raha-asioista, terveydestä, vääristä valinnoista, tästä päivästä, tulevaisuudesta - vaan kaikki asiat on niputettu yhteen kokonaiseen sanaan:  MISTÄÄN.

Kun joudumme vastakkain vaikeuden, huolen, surun tai murheen kanssa, siihen on jo valmiiksi kätketty ratkaisu ja lohdutus.
Jeesus sanoo Vuorisaarnassaan murheellisia onnellisiksi: - Autuaita ovat murheelliset, sillä he lohdutuksen.
Ja mestari Eckehardt puhuu samasta asiasta: - Sellaista murhetta ei olekaan, johon ei olisi lohdutusta.

Olen muutaman viime viikon kuluessa miettinyt paljon tätä huolen ja ilon asiaa ja jatkan tästä samasta aihepiiristä vielä seuraavilla kerroilla. Olkoon tämä nyt vain tällainen pieni avaus aiheeseen.



perjantai 27. joulukuuta 2013

"Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on."


Kuva on nukkenäyttelystä. Teos on nimeltään Joulukirkko, jonka on tehnyt muistaakseni nukketaiteilija Piitu Nykopp.

Joulu on merkillistä aikaa, sillä silloin sosiaaliset paineet ovat ehkä kaikkein voimakkaimmillaan. Etukäteen käydään keskusteluja siitä, kuinka joulua vietetään, ja minkälaisella porukalla. Kuka on yksin, kuka puolestaan juhlii perheen tai suvun piirissä.
Saattaa käydä niin, että joulua yksin viettävä kaipailee ympärilleen isompaa joukkoa. Sitten taas joku toinen haaveilee rauhallisesta joulusta kaiken hulinan keskellä.

Seurakunta on myös eräänlainen perhe, jossa on veljiä ja sisaria. Parhaimmillaan seurakunnan kokoontumiset ovat iloisia sisaruspiirin tapaamisia, jolloin iloitaan yhteisestä Isästä ja hänen hyvyydestään.
Seurakunnan yhteys on jotain tavattoman arvokasta, jonka hoitamisessa tarvitaan jokaisen panosta.

Paavali kuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina, jossa jokaisella ruumiinjäsenellä - siis jäsenellä - on oma paikkansa ja erityistehtävänsä.  Mikään näistä tehtävistä ei ole toinen toistaan arvokkaampi tai vähempiarvoinen. Kaikkia tarvitaan.
Olen viime viikkoina kirjoitellut ilon etsimisestä. Yksi iloa tuottava asia onkin varmaan yhteyden kokeminen, tunne siitä,  että kuuluu johonkin joukkoon. Että löytyy paikka penkin päästä, ja voi laulaa tuttua lastenvirttä "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on".

Tämän joulun aikaan olen joutunut miettimään paljon seurakuntayhteyttä, kuinka paljon se merkitsee.
Ennen joulua mieheni sai raamattupiirilleen osoitetun yhteisviestin, jossa eräs piirin jäsen sanoutui 27 vuotta kokoontuneesta miestenpiiristä eroon, koska hän koki, ettei saanut siitä itselleen mitään. Hän oli liittynyt paikkakunnalla toimivaan uuteen seurakuntaan, jota suositteli muillekin.

Tämä "joulukirje" joka saapui paria päivää ennen joulua, tuntui kummallisen satuttavalta. Totta kai jokaisella on oikeus etsiä itselleen sopiva yhteisö ja sellaista opetusta kuin parhaaksi katsoo. Kuitenkin tuntuu surulliselta ajatella, että "ikiaikainen " piiri, johon 6 - 8 miestä on kokoontunut muutaman viikon välein  tutkimaan Raamattua, joutuu näin punnituksi ja kevyeksi havaituksi.
Jos ei aina opetus olekaan ollut tehokasta ja täydellistä, niin eikö kuitenkin miestenvälinen ystävyys ja kuulumisten vaihtaminen ole tärkeää? Jo se että miehet yleensä kokoontuvat?

Ajattelen, miten tärkeää on vaalia seurakuntayhteyttä, ja arvostaa myös sitä piilossa olevaa hyvää, jonka osallistumisesta voi saada.
Luin tällaisesta piilovaikutuksesta pari viikkoa sitten:
Eräs mies HS:ssa valitti pappien saarnoista ja sanoi, että hän on kuunnellut ainakin 1500 saarnaa, mutta mitään niistä ei ole jäänyt hänelle mieleen. Hän sanoi, että papit olisivat voineet käyttää aikansa paremminkin kuin saarnojensa valmistelemiseen.
Siihen toinen mies vastasi, että hän on syönyt 1500 vaimonsa valmistamaa ateriaa, muttei hänelle ole jäänyt mieleen, mitä hän on syönyt. Kuitenkin ateriat ovat ravinneet häntä päivästä toiseen.
Samoin on varmaan saarnojen laita: emme muista moniakaan kuulemiamme saarnoja, mutta kokonaisuudessaan ne ovat kantaneet meitä eteenpäin.

Raamattu varoittaa hajaannuksesta ja eripuraisuudesta. Jeesus rukoilee (Joh. 17:21) " että he kaikki olisivat yhtä".
Hajaannus ei ole Jumalan teko. Hän haluaa seurakunnaltaan aivan päinvastaista käyttäytymistä.




maanantai 23. joulukuuta 2013

Iloa seimen Lapsesta



"Korkeudesta meitä lähestyy aamun koitto." Luuk. 1:78

Kaksivuotias lapsenlapseni oli saapunut meille hoitoon muutamaksi päiväksi. Hän hipsutti työhuoneeseeni, kurkisti ensimmäiseksi kirjahyllyn nurkkaan ja vilkaisi sitten ikkunanviereiseen kulmaukseen. Hän kulki pää kallellaan ja kumartui vielä katsomaan sängyn alle. Tässä vaiheessa jo kiinnostuin ja kysyin:  - Mitä sinä oikein etsit?
- Jeesusta, tyttö vastasi.

Hämmennyin vastauksesta ja ajatuksesta, että lapsi etsi Jeesusta mumminsa työhuoneen nurkista niin, että keskustelu katkesi siihen. Mieleeni tuli toinen kaksivuotias, jonka leikkimistä olin seurannut oman kotinsa olohuoneen lattialla. Hän istui selin aikuisiin ja jutteli leikkiessään ääneen: - Jeesus ei saa tulla meidän kotiin. Mene pois, Jeesus!

Nyt joulun aikaan puhutaan usein seurakunnan tilaisuuksissa siitä, saako joulun todellinen sankari olla mukana omissa juhlissaan. Saako hän astua koteihin siten, että joulupöydässä luetaan jouluevankeliumi tai lauletaan joulun todellisesta sanomasta muistuttava Enkeli taivaan?
Jokaisessa perheessä ja suvussa ovat omat joulutapansa. Jos niihin ei ole mahtunut kristillistä sisältöä,  löytyykö meissä rohkeutta liikauttaa  niitä hitusen verran? Ehdottaa vaikka lähtöä aattohartauteen tai joulukirkkoon!
Mikä lie sitten onkaan kullekin se luontevin ja sopivin liikahdus, jolla voisimme raottaa ovea.
Niin ettei joulun Herra jäisi aivan ulkopuoliseksi ja unohdukseen.
Joskus jo musiikin kuuntelu saattaa olla koskettavaa, ja harras hetki löytyy sävelten kautta. Itselleni kävi näin kuluneella viikolla hammashoitolassa tavallisesti ikävässä hampaidenpuhdistuksessa. Hoitajalla oli kristillinen radiokanava auki, ja tutut joululaulut alkoivat yllättäen puhutella voimakkaasti.

Olen viime viikkoina kirjoittanut ilon etsimisestä.
Jouluevankeliumi on täynnä iloa ja riemua. Sitä ei ole ole kätketty rivien väliin, eikä sitä tarvitse sen kummemmin tulkita. Enkelin viesti on selvä ja kirkas: - Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.
Samassa lauseessa mainitaan ilo-sana kaksi kertaa!
Ja mikä on iloviestin sisältö? Ilmoitus jatkuu: - Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Näistä sanoista löytyy ilon etsijälle syvin ja todellisin ilon lähde: Jumala itse lähestyy meitä korkeudestaan. Pyhä lapsi syntyy seimeen maailman Vapahtajaksi.
Ihmiskunta saa toivon pimeyden keskelle.

Toivotan kaikille blogimme lukijoille joulurauhaa ja pysähtymistä joulun ihmeen äärelle.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Musiikin iloa



Joulukuu on musiikin juhla-aikaa. Erilaiset konserttisalit ja kirkot täyttyvät esiintyjistä ja kuulijoista. Kauneimpia joululauluja on kirkkojen lisäksi siirrytty laulamaan jopa huoltoasemille ja kauppakeskuksiin. Kotikyläni ostoskeskuksessa laulettu Hoosianna-hymni sai satunnaiset shoppailijatkin laulamaan  kuoron mukana.
Musiikki yhdistää, koskettaa ja vie joulua kohti.

Olen viime viikkoina kirjoittanut ilon etsimisestä. Eräänä pimeänä  joulukuun aamuna jouduin  yllättäen musiikin luoman ilon kohtaamaksi.
Olin vierailemassa poikani perheen luona, oli maanantaiaamu ja kello oli seitsemän. Heräsin siihen, että kuulin salista sellon soittoa. Se kantautui ympäri vanhaa taloa, tupaan ja peräkamareihin.
Kietaisin aamutakin ylleni ja lähdin kuuntelemaan.
Lapsenlapseni istui selloineen keskellä salia ja soitti joululaulua. Edellisiltana hän oli soitollaan villinnyt meidät isovanhemmat ja siskonsa tanssimaan Christmas Boogia: - Minä soitan teille, ja tanssikaa, niin  että voin katsella teitä!


Istahdin topatulle tuolille kuuntelemaan. Sali oli hämärä, muutama lamppu heijasti valoa pähkinänvärisestä sellosta, pianonkyljestä ja kaakeliuunista. Sellon ääni kaikui pehmeänä: "Nyt pienet tontut liikkuu…" Samassa miniäni, joka oli jo töihin lähdössä, kiirehti pianojakkaralle ja sanoi, että hän voisi säestää. Niin äiti ja tytär yhdessä alkoivat soittaa joululaulua. Miniän pianosäestys teki soiton täyteläiseksi, sello ja piano kulkivat kuin käsi kädessä.

Minua alkoi aivan itkettää ilosta. Kaikki oli niin kaunista: kahden soittajan luoma musiikin kudelma, laulava, iloinen sointi aamuhämärässä. Lapsenlapsen varma jousikäsi, se että hänkin oli omalla vuorollaan sukupolvien ketjussa löytänyt soittamisen ilon.

Psalmien kirja on täynnä musiikin iloa. Vähän väliä siinä toistuvat kehotukset soittaa ja laulaa Herralle.
"Iloitkaa ja riemuitkaa, laulakaa ja soittakaa!" tai "Laulakaa Herralle uusi laulu! Laula Herralle, maa, laulakaa Herralle maan asukkaat!"

Siinä varhaisessa aamuhetkessä sain kokea musiikin synnyttämää iloa, sain tuntea välittämistä ja ottaa vastaan osani  soiton lahjasta.

Ehkä tämän joulun aikaan kun laulamme joululaulun - yhdymme joulukirkossa Enkeli taivaan-virteen -osaisimme ojentaa sen lahjana itse joulun Lapselle.


tiistai 10. joulukuuta 2013

Ilon etsiminen jatkuu






































Aamuaurinko pilkistää punaisten verhojen takaa, ja amaryllikset ovat täydessä kukassa. Vanha retkikattila, johon ne on istutettu muistuttaa mukavista retkistä lasten kanssa.
Eiköhän tässä ole jo joulukuiselle aamulle iloa yllin kyllin.

Radion aamuhartauskin yllätti liikutukseen asti, sellaista en muista koskaan aiemmin tapahtuneen. Hartauden pitäjää tituleerattiin tittelillä "jumalanpalveluselämän  erikoisasiantuntija". Se kuulosti kovin etäiseltä ja viralliselta. Kuitenkin naishenkilö, Terhi Paananen, joka sitten rupesi juttelemaan, tuntui kovin tavalliselta, jonka kokemukset olivat minulle, koiraihmiselle, hyvin tutunoloiset. Niihin ajatuksiin oli helppo tulla mukaan.

Terhi puhui vanhasta koirastaan ja luopumisen vaikeudesta. Kuten nykyisin monissa aamuhartauksissa on tapana, hänenkin puheestaan 9/10 käsitteli tarinaa, mutta loppuosa 1/10 olikin sitten yllättävää puhetta, joka räjäytti päässäni jotain uutta.
Terhi sanoi ymmärtäneensä, että Jumala loi koirat sen vuoksi, että ihmiset oppisivat niiden kautta jotain ilosta ja Jumalan olemuksesta.
Hän puhui siitä, miten koira riemastuu - aivan villiintyy - kun sen oma ihminen tulee kotiin. Niin onnellinen koira on ihmisen kotiinpaluusta.
Aamuhartautta pitävä jumalanpalveluselämän erikoisasiantuntija veti tästä yllättävän näkökulman.
Hän sanoi: - Jumala on niin onnellinen, kun ihminen palaa hänen yhteyteensä, että Jumala aivan villiintyy.

Terhin kuvaus Jumalan ilosta oli uudenlainen ja tuore. Näkökulma on kuitenkin Raamatusta hyvin tuttu. Aloin muistella kertomusta tuhlaajapojasta ja hänen isästään.
Kun tuhlaajapoika palasi kotiin,  isä oli niin iloinen, että hän halusi mitä pikimmin päästä tapaamaan poikansa. Isä kääri viittansa helmat ylös ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni poikaa vastaan.
Tämä oli itämaisessa kulttuurissa kovin sopimatonta, sillä säärien näyttäminen on siellä hyvin intiimiä, seksuaalisesti arvelluttavaa. Sellaista ei yksinkertaisesti voinut tehdä. Siinä palaamisen ilossa  tuhlaajapojankin isä aivan villiintyi.

Raamatussa kerrotaan myös siitä, minkälainen ilo syntyy taivaassa, kun syntinen kääntyy ja pelastuu. Kuinka enkelit siellä riemuitsevat. Kuinka onnellisia he ovat yhdenkin ihmisen palaamisesta.
Ehkä enkelitkin silloin aivan villiintyvät!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ilon etsimistä


Kuvassa onnenapila

Kerroin  jokin aikaa sitten, kuinka kävin Helsingissä kirjoittavien naisten palaverissa.
Ryhmä toimii siten, että joka kerta kun kokoonnumme, käsitellään yhdessä tekstejä, jotka ovat syntyneet edelliskerralla annetun aiheen pohjalta. Emännällä on kunniatehtävä valita kirjoitusaihe, on aina jännittävää, minkä aiheen kukin vuorollaan antaa.
Nyt emäntämme ei ollut vielä päättänyt aihetta, hän lupasi lähettää sen pikimmiten sähköpostissa.
Ei kulunutkaan kuin pari päivää, niin viesti tuli. Seuraavan kerran aihe oli : ilo.
ILO?

En ollut kovinkaan iloinen annetusta aiheesta, olin suorastaan tyrmistynyt. Huomasin olevani kärttyinen  kyynikko, kun mutisin itsekseni: mitä siitä voi kirjoittaa. En edes osaa!

Päivien kuluessa ilo-sana alkoi kuitenkin elää mielessäni. Aloin tutkia iloa, luin miten se määriteltiin Wikipediassa. "Ilo on emotionaalinen tai affektiivinen tila, jota kuvataan tyytyväisyyden ja onnen tunteena. Sitä on kuvattu tilana ja aiheena kautta historian, mikä kuvaa ilon tärkeyttä".

Mielenterveysseura Vahvistamo (miten mainio nimi mielenterveyttä edistävälle järjestölle!) kirjoittaa ilosta näin:"Ilo tuo elämään sävyt, valon ja voimaa. Tarvitsemme iloa ja sen voimaa nauttiaksemme elämästä ja voidaksemme hyvin arjessa. Ilon ja sen sukulaistunteiden kadotessa elämästä tulee harmaata ja latteaa".
Tuohon saatoin täysin yhtyä. Muistan ajan, jolloin kamppailin masennuksen tunteiden kanssa, ja lääkäri kysyi minulta: - Onko jokin asia, joka tuntuu sinusta hyvältä?
 - Ei mikään, vastasin.
Lääkäri katsoi minua hämmästyneen näköisenä: - Eikö mikään?
- Ei mikään.
Näinkin syvälle voi siis surkeimmillaan painua.

Eilen on juhlittu ensimmäistä adventtia, ja kirkoissa on laulettu Hoosianna-hymniä. Alttarivaatteen väri on ollut valkoinen, mikä on ilon ja juhlan väri.
Nyt edessä oleva neljä viikkoa kestävä adventin aika on luterilaisessakin kirkossa pienen paaston aika. Vaikka luterilaisille paasto on jäänyt kovin vieraaksi asiaksi, niin näen sen turhan karsimisena ja keskittymisenä olennaiseen.
Minulle tämä adventin ajan pieni paasto on nyt keskittymistä olemisen ytimeen. Haluan etsiä iloa, katsella elämää tyytyväisyyden ja jopa onnen silmälasein.

Raamattu mainitsee ilon yhtenä Hengen hedelmistä. Gal.5:22-23 "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä."

Tulen kirjoittelemaan seuraavissa päivityksissäni, miten pieni paastoni etenee, mitä ilon aiheita tulee vastaan.

- Eikö muuten onnenapilan läpi kajastakin upeasti joulukuun alun aurinko?





tiistai 30. huhtikuuta 2013

Iloa ja rohkeutta!



ALLERGIAINEN

Poikani oli pukemassa pian kolme vuotta täyttävää tytärtään hoitoon ja höpötteli: - Oletko sinä isän mussukka?

Tyttö kiemurteli suojapukuunsa ja sanoi: - En ole.

Poikani kysyi sitten: - Mikä sinä sitten isälle olet?

Siihen tyttö vastasi topakasti: - Minä olen allergiainen!

Viime sunnuntain tekstissä puhuttiin siitä, kuinka ihminen elää maailmassa omaa arkeaan, mutta on silti samalla taivaan kansalainen (Joh. 16: 5-15). Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että olemme kovin arkoja ja vaivaantuneita puhumaan taivaan valtakunnan asioista mitään. Olemme aivan kuin allergisia käyttämään sellaisia sanoja kuin Jumala, taivaan Isä ja Jeesus, jo nimien mainitseminen on kovin ujostuttavaa. Vielä vaikeampaa on puhua siitä, mitä Raamattu heistä kertoo, ja erittäin vaikeaa on paljastaa, mitä nämä nimet merkitsevät omassa elämässämme.

Pääsiäisaamun kertomuksissa Jeesuksen haudalla aamuvarhaisella vieraili naisia ja pari opetuslasta. Naisista kerrotaan, kuinka he tyhjän haudan nähtyään juoksunjalkaa kiirehtivät kaupunkiin, pelkästä ilosta veivät näin uutista eteenpäin. He eivät arkailleet, vaan olivat täynnä kertomisen halua. He eivät olleet Jeesuksen nimelle allergisia!

Olen ollut onnellinen siitä, että olen saanut elää lapsuuteni kodissa, jossa ei Jumalalle oltu allergisia. Muistan, kuinka äitini iltaisin nojasi selkäänsä lämpimään uuniin ja luki meille siskoksille Uuden testamentin kertomuksia, tai samassa talossa asunut isotätini vei minua hengellisille lastenleireille. Isälläkin oli oma tapansa puhua Raamatusta:  se oli ihmetteleminen. Kun jo vähän isompana tyttönä olin isän kanssa töissä pelloilla, hän alkoi usein puhua omalla murteellaan Vanhan testamentin tapahtumista: - Sitä mie kovast ihmettelen, ko se Simson anto silviisii Telilan ittiään huijata. Kui se huijar Telila pääs Simsonilt parra leikkaamaan? (Kertomus löytyy Tuomarien kirjasta luku 16.)

Minulla on unelma siitä, että me vanhempi sukupolvi olisimme rohkeita puhumaan nuoremmille taivaan valtakunnan asioista. Siihen on monia tapoja: jollekin on luontevaa lauleskella hengellistä laulua, toinen voi pyytää lasta tai nuorta kanssaan kirkkoon tai sopivaan tilaisuuteen. Kolmas voi opettaa pienelle iltarukouksen, samalla hän näyttää omalla esimerkillään, kuinka ilot ja huolet voi muutamalla sanalla tuoda taivaan Isän hoitoon. Tällä tavalla voimme toimia ilosanoman viejinä kuten pääsiäisaamun naiset ja opetuslapset. Jokaisella on siihen oma luonteva tapansa. Käyttäisimme vain rohkeasti mummoenergiaa ja pappa-poweria!

Iloa ja rohkeutta kaikille!

(Julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä 24.4.2013)

Kuva: Magdaleena