Turvakaupunki?

Muutaman päivän takaisessa postauksessani vihjaisin, minkälainen turvakaupunki Visby onkaan ollut miehelleni, joka alle 1-vuotiaana riisitautisena tarttui Visbyn satamassa kaupunginlääkärin kainaloon. Poika pääsi täysihoitoon, joka kesti pidempinä tai lyhyempinä jaksoina tässä rakastavassa perheessä miltei viidentoista vuoden ajan - ensin yhtäjaksoisena ja myöhempinä vuosina kesälomien mittaisina kuureina.
Turva, minkä hän tässä kaupungissa sai oli niin henkistä kuin fyysistäkin, ja kaiken mausteena oli rakkaus.
Kysyin jo joskus nuorena aviovaimonan häneltä, miltä hänestä tuntui tulla ylellisyydestä takaisin koti-Suomeen. Kotikaupungin korttelit olivat sirpaleina, kaikesta oli pulaa, kaikki oli kortilla ja koti oli pieni; yksi huone, kuusi perheenjäsentä, kun taas Visbyssä oli kymmenen huonetta ja vain yksi rakastettu pieni poika - ei ketään muita jakamassa huomiota, eikä leipäpalaa. Hän vastasi tähän kysymykseeni elegantisti:" Ruotsissa oli hyvä, Suomessa äiti."

Tietyillä hamutuilla kaupungeilla maailmassa on aina ollut ympärillään muuri. Näin on ollut Jerusalemissa ja näin on myös Visbyssä. Ja vaikka muuri on ollut korkea ja vahva, on niistä molemmista vihollinen kyennyt läpi tulemaan. Visbyn kaupungin historia on, kummallista kyllä, myös melkein yhtä vanha kuin Jerusalemin. Kerroin edellisessä kirjeessäni, että siellä tiedetään olleen asutusta jo 4000 vuotta sitten. 1100-1200-luvulla Visby on ollut erittäin tärkeä kaupunki mm.Saksalle, koska se oli Hansaliiton keskus ja koko Novgorodin suuntaan käytävä kauppa tapahtui Visbyn kautta. Samoin Latviaan suunnatut ristiretket järjestettiin Visbystä käsin. Saksalaiset valloittivat kaupungin 1500-luvulla, sillä tuhoisalla seurauksella, että puolet kaupungista paloi. 1600-luvulta lähtien Gotlanti on kuulunut Ruotsin kuningaskunnalle.

Sana 'turvakaupunki' esiintyy Raamatussa, Mooseksen neljännessä ja viidennessä kirjassa, sekä Joosuan kirjassa. Turvakaupunki-sanan merkitys ja historia liittyy kymmenen käskyn selityksiin. Otan tähän loppuun suoran lainauksen Joosuasta, sen 20:stä luvusta jakeet 1-6.

" Silloin Herra puhui Joosualle sanoen: "Puhu israelilaisille ja sano: Määrätkää itsellenne ne turvakaupungit, joista minä olen puhunut teille Mooseksen kautta, että niihin voisi paeta tappaja, joka tapaturmaisesti, tahtomattaan, on jonkun surmannut; ja olkoot ne teillä turvapaikkoina verenkostajalta.
Ja kun joku pakenee johonkin näistä kaupungeista, pysähtyköön hän kaupungin portin ovelle ja kertokoon asiansa sen kaupungin vanhimmille; he korjatkoon hänet luoksensa kaupunkiin ja antakoot hänelle paikan, jossa hän saa asua heidän luonansa.
Ja jos verenkostaja ajaa häntä takaa, älkööt he luovuttako tappajaa hänen käsiinsä, koska hän tahtomattaan tappoi lähimmäisensä, häntä ennestään vihaamatta.
Ja asukoon hän siinä kaupungissa, kunnes on ollut kansan tuomittavana, ja silloisen ylimmäisen papin kuolemaan saakka; sitten tulkoon taas takaisin omaan kaupunkiinsa ja kotiinsa, kaupunkiin, josta oli paennut."

Loppumietintö:
Ovatkohan eutanasia tai abortti vahinkoja?

Turvakaupunki

"Rukouselämä on hetkestä hetkeen yhä uudestaan tätä samaa: kohtaamista Jumalan kanssa. Minä multa saan täyttyä hänen rakkautensa vedestä." (Anna-Maija Raittila)

Makaan sängylläni umpipuhkiväsyneenä kokopäiväisestä vaeltelusta kaupungin mukulakivikaduilla. Ilta-auringon valtaisa valo ja lämpö valuvat kasvoilleni. Se tuottaa mielihyvää, antaa voimaa ja turvaa. Kaksi ilta-auringonpuoleista ikkunaa katsovat kauas merelle. Vastarantaa ei näy. Kaukaisuuden viivan pysähdyttää toisessa laidassa vanha lehmus ja toisessa vanhan hansatalon pääty. Raollaan olevasta ikkunasta kuuluu hyvin pienen lapsen ja hänen isänsä puhetta, sekä kyyhkysen  lempeää kujerrusta.

Olemme viettämässä venytettyä viikonloppua kaupungissa, jonka perustamisvuotta ei tiedetä, mutta asutusta tällä paikalla tiedetään olleen jo 4000 vuoden ajan. Vuonna 1995 valittiin tämä kaupunki yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi. Keskiajalla täällä on ollut 17 valtavaa kirkkoa. Niiden raunioituneita päätyjä näkyy kaupunkikuvassa joka ilmansuunnassa. Vain yksi näistä kirkoista on säilynyt ehjänä ja on yhä toiminnassa, museona, mutta samalla myös jumalanpalveluskäytössä.

Olemme Visbyssä. Kaupungissa on tällä hetkellä valtaisasti turisteja, eikä syyttä; onhan kaupungin lempinimi "Rosornas stad", ja nyt juuri on ruusujen aika herkullisimmillaan. Turistien vuoksi meidän on ollut antoisinta kierrellä kapeita kujia varhain aamulla, jolloin kadut ovat ylellisen tyhjät, turistien vielä nukkuessa. Vaikka ruusuisia kujia olisi kaupungissa vaikka muille jakaa, tulin minä eniten kosketetuksi kadusta, jonka varrella on 1500-luvulla ollut sekä nais-että miesluostari. Harmaan, vaatimattoman kadun nimi oli Klosterbrunnsgränd = Luostarikaivonkuja. Tällä kujalla koin jotakin läpitunkevan syvää. Ja kaivokin oli yllättävästi yhä tallella.

Heti jo ensimmäisen aamumme varhaisina tunteina kiipesimme rantakalliosta pala palalta louhitun kallionkielekkeen korkeimmalle kohdalle. Sieltä aukeni mystinen näkymä keskelle kaupungin pikkuruista toria. Torin toisessa laidassa törröttivät Pyhän Katariinankirkon n. 25-30 m korkeat kylkiluut kohti taivaita ja kirkon kattokaarien takaa aukeni aava meri. Täältä ylhäältä näkyi torin toisella laidalla myös hyvin mieheni ruotsinpapan, kaupunginlääkärin, virka-asunto ja vastaanotto. Mieheni "matkusti" tänne sodan aikana, 2-vuotiaana, nälkää, kuolemaa ja riisitautia pakoon. Kyseisen kaupunginlääkärin oli määrä ottaa sotapakolaiseksi Suomesta n. 6-vuotias tyttö, mutta kun hän näki laivasta tuodun, pienen, alkavaa riisitautia sairastavan pojan, koppasi hän lapsen syliinsä, ilmoitti vastaanottohenkilökunnalle, että tämän hän ottaa, ja jätti vaimonsa hoitamaan kaikki typerät paperisotkut.

Mittasimme nyt siis Visbyn katuja 2-vuotiaan, 3-vuotiaan jne. mittayksiköllä. Oli pituuksia, leveyksiä ja korkeuksia, jotka olivat oudosti muuttuneet. Ja nyt, 60 vuotta myöhemmin minä ja mieheni olimme 'tiimi'. Sain kuulla ja uskoa sen todeksi, että kaikki sotalapsitarinat EIVÄT ole olleet surullisia ja traumaattisia. Toisille Ruotsi sai todella olla 'henki ja elämä'.

Kun sanoin, että tässä kaupungissa me olimme tiimi, tarkoitan sitä, että toinen meistä oli vain ja ainoastaan kertoja ja toinen kuulija. Kertojan rooli on tärkeä, mutta kiinnostuneen kuulijan osa aivan yhtä merkittävä.

Kiitos Isä sinulle, joka myös meitä aina kuulet. Kiitos ystäville ja omaisille, jotka jaksatte meitä yhä kuunnella, vaikka meidän vanhempien henkilöiden 'höpinät' yleensä ovatkin varsin pitkästyttäviä.
Taivaallinen Isä - olemmeko me Sinun mielestäsi pitkästyttäviä, ja mikä ON ylipäätään ihminen, että Sinä häntä kuulet? Niin, että "minä multa", saan päivittäin täyttyä Sinun rakkautesi vedestä. Kiitos siitä... ISÄ.