Hiljaisuuden retriitissä

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni,

sillä häneltä tulee minun toivoni. Ps. 62:6 

Olin reilu viikko sitten hiljaisuuden retriitissä kotiseurakuntani leirikeskuksessa Koivuniemessä. 

Edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo pari vuosikymmentä, ja muistikuvat siltä kerralta jääneet vähän omituisiksi. 

Muistan, miten hiljaisuus silloin stressasi minua niin, että jouduin keskellä yötä kiskaisemaan huoneeni oven auki ja toteamaan, että pääseehän täältä kesken kaiken vaikka taksilla karkuun. Selvisin toki sentään loppuun asti. 

Toinen muistikuva silloisesta retriitistä on, miten kävelimme kälyni kanssa lumisia metsäteitä kilometri kilometrin jälkeen mitään toisillemme sanomatta. Se tuntui hieman luonnottomalta, sillä emme tapaa toisiamme kovin usein, ja kerrottavaa riittäisi.

Vaikka edelliset retriittikokemukset eivät olleet kovin kannustavia, niin halusin ottaa uudelleen hiljaisuuden haasteen vastaan. Nyt retriitin toisena aineena oli taide, joka innosti minua. 

Hiljaisuus ja taide olivatkin toimiva yhdistelmä, koska ne hyvin tukivat toisiaan. 

Kirkkoisä Augustinus on opastanut ihmisiä jokapäiväisessä kilvoituksessa kehottamalla heitä tarkkailemaan huolellisesti ympäristöään. Luontoa pitäisi katsoa Jumalan elävänä kirjana, nähtyä mietiskellä Sanan valossa ja kiittää kaikesta luomakunnan ihmeellisyydestä. Augustinus ei yllytä kaukaisille tutkimusmatkoille, vaan kehottaa ihmisiä pysymään omalla paikallaan ja tekemään havaintoja siitä käsin.

Retriitissä piirtäminen - taiteen tekeminen - oli rukouksen symboli. Rukoilla saattoi ilman taiteiluakin, tärkeintä oli avoin, havintoihin valmis asenne ja sisäiseen vuoropuheluun valmis mieli.

Kerron esimerkin, miten sisäistä vuoropuhelua saattoi käydä taideteoksensa kanssa. 

Tuloiltana saimme savea niin paljon kuin kukin tunsi työhönsä tarvittavan. Sitä sitten muokattiin käsissä vartin verran ja tunnusteltiin, mihin muotoon se alkaisi asettua. 

Minun käsissäni savesta alkoi muodostua ontto enkeli.

Kun työ oli valmis, saimme muutaman kysymyksen pohdittavaksi yhdessä oman työmme kanssa.

Kuka sinä olet? Miksi halusit tulla näkyväksi nyt? Mitä haluat sanoa minulle? Mitä minä voin sanoa sinulle?

Kun kirjoitimme vastaukset muistivihkoon, niin ajatukset tulivat näkyviksi, ja niistä saattoi nousta esille jotain tärkeää, ennen tiedostamatonta. 

Koko seuraavan päivän piirsin innolla ohjaajien raamatunkertomuksista nostamia näkökulmia. Käytössä olisi ollut vaikka mitä värejä ja materiaaleja, mutta pitäydyin väriliiduissa niiden vaivattomuuden takia.

Kappelissa pidetyssä messussa oli useita hiljaisia osioita: hiljainen synnintunnustus, synninpäästö  asettamalla kynttilöitä hiekkaan palamaan, hiljainen rukous ja saarnatekstin mietiskely.

Pidin messusta kovasti, koska siinä sai edetä omien ajatusten tahdissa.

Loppuhartaudessa kappelissa hiljaisuus vielä jatkui. Paikalle saapui kuitenkin kanttori, jonka johtamana tavoittelimme ääniharmoniaa. Sillä tavoin saatoimme laulaa Jumalalle kiitosta.

Kirjoitan vielä alussa olevan psalmitekstin nykykäännöksen mukaan hieman pidempänä.

Hiljene, sieluni,

Jumalan edessä!

Hän antaa minulle toivon.

Hän on kallio

minun pelastukseni,

hän on linnani,

minä en horju.

Olen kirjoittanut Kirjat 2019- sivulle esittelyn kirjasta Päivi Huuhtanen - Somero: Rukous ja piirtämisen taito

Ikuinen sunnuntai

Salomen "taidenäyttely" vessassa - Eilatissa - kahden viikon "tuotokset". :-)


On se niin väärin! Minun kumppaniystäväni Magdaleena maalailee akvarelliväreillään Hämeessä - hämyisiä, valolla ja varjolla leikitteleviä kiehtovia mielikuviaan, kun taas minulla raukalla, täällä Itäsuomen ulkosaaristossa, on sellainen ongelma, että jäin koukkuun Martta Wendelinin maailmaan jo tammikuussa, yhteisellä kuuden viikon matkallamme Eilatissa. Idea iltaisin pidettävistä maalaus-sessioista oli syntynyt Magdaleenan päässä jo kotona - kun hän oli miettinyt miten kuluttaisimme matkamme aikana kaikki suloisentummat iltapuhteet, noin kello seitsemästä kymmeneen, ennen kuin kehtaisimme kömpiä peiton alle lueskelemaan omia iltasatujamme.
Näin ollen hän oli pakannut lentolaukkuunsa vesivärit, jonkin lehtiöntapaisen ja kait kouluaikaisen pensselinsä, ja sitten eräänä iltana Eilatissa hän veti ne esiin pakkauksistaan ja alkoi päättäväisesti maalata. Tasan yhden illan jaksoin olla puuttumatta hänen tekemisiinsä. Sitten puhahdin ja kerroin, että myös akvarellien tekeminen on eräällä tavalla välineurheilua. "Sinulla on surkeat välineet", sanoa töksäytin. Magdaleena näytti ehkä vähän loukkaantuneelta, olihan juuri hän vaivautunut raahaamaan taidetarvikkeensa Suomesta asti, ja nyt minä, jolla ei ollut muassani mitään, kävin häntä niistä moittimaan.
Leikki leikkinä, mutta nyt oli Eilatista pakko löytää taidekauppa. Olimme varmoja, että kaupungissa sellainen on, onhan Eilat myös taiteilijoiden suosima miljöö punaisine vuoristoineen ja Punaisine merineen. Kysyimme neuvoa oppailta ja taksikuskeilta löytääksemme etsimämme kaupan, mutta jouduimme ohjeiden perusteella milloin minnekin. Lopulta löytyi taksikuski, joka taas oli tietävinään missä kyseinen kauppa oli. Ja nyt tärppäsi. Ostimme kumpainenkin ihan oikeat akvarellivärit ym. 'rensselit' tästä hyvinvarustetusta, mutta hankalasti löydettävissä olleesta taidekaupasta. Ja nyt, kun lopulta olimme saaneet laadukkaat työvälineet, joutui ystäväni toteamaan, että "värillä on väliä".
Seuratessani vielä muutaman illan verran ystäväni innostunutta maalaamista, alkoivat omatkin hyppyseni syyhytä. Minä olin vuosia sitten kaikenlaista maalaillut, mutta myös jo kauan sitten päättänyt, että enää en pensseleihin koske. "Minulla ei ole sillä uralla enää mitään sanottavaa", olin selittänyt itselleni. Nyt jouduin perumaan puheeni.
Mutta koska maisemat Eilatin illassa olivat meidän maalausleirimme alkamisaikaan jo aikaa sitten pimentyneet, oli maalausaiheiden metsästys hankalaa. Teimme alkuun muutaman oman, kainon yrityksen luoda itse jotakin, mutta ne näyttivät tosi typeriltä, joten keksimme etsiä tietokoneelta mielenkiintoisia taidekuvia ja innostuimme jäljentämään niitä. Niinhän kaikki kuuluisuuteen yltäneet, oikeatkin taiteilijat ovat opintomatkoillaan tehneet - miksi emme sitten me, jotka emme olleet kuvataiteilijoita lainkaan. Runsaasti aiheita löytyi Martta Wendeliniltä. Aloimme siis maalata sitä sanottavaa, mitä hänellä on koko Suomen kansalle ollut monen kymmenen vuoden ajan, niin korteissa, Kotilieden kansissa kuin postimerkeissäkin. Minun ikäiselleni kuvat olivat tuttuja myös Aapisen sivuilta ja koulun kuvatauluista.

Oltiin hänen maalauksissaan sitten työssä tai levossa, niin niistä huokuu katsojaan tuntu siitä, kuin niissä olisi ikuinen sunnuntai.
Mutta miksi nämä työt kiehtovat mieltäni yhä? Kai se on se sadun ja toden maailma, joka näissä töissä niin suloisesti kietoutuu toisiinsa. Hänen maalauksiinsa on myös ikuistettu se perinteinen, suomalaiskansallinen henki, joka on juuri katoamaisillaan tai peräti jo kadonnut maastamme, mutta johon minun ikäluokkani on syvään ja lähtemättömästi juurrutettu. Saattaa siis olla niinkin, että hänen kuviinsa tarrautuminen on minulle myös eräänlainen tuskanhuuto.