Oi, saanhan joukkoon autuaitten!

Kotikirkkoani, Luopioisten Kristuksen kirkastuksen kirkkoa, voisi kutsua myös "enkelikirkoksi", sillä sen kattoa koristavat enkelimaalaukset ja niihin liittyvät raamatunlauseet.

Raamatunlauseet kannustavat kristittyä, ne ovat ohjenuoria elämän vaiheissa.

"Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen."

"Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus."

"Ole uskollinen kuolemaan asti."

"Minä annan sinulle elämän kruunun."

Näin pyhäinpäivän aikaan nuo kehotukset tuntuvat hyvin osuvilta, sillä ajatukset siirtyvät väistämättä elämän rajallisuuteen.

Olen kuluneina päivinä tullut pyörineeksi ajatuksissani harvinaisen paljon kuluneissa vuosikymmenissä, sillä olen tehnyt siskolleni 70-v syntymäpäivälahjaksi valokuvakirjaa vanhoista valokuvista. Siinä on tullut muisteltua yhteistä lapsuuttamme ja nuoruutta. Muistoja on ollut paljon, kuten kuviakin, joten sopivien valitsemiseen on kulunut aikaa ja ajatuksia. 

Monen kuvan kohdalle on tarvinnut pysähtyä, koska kuvassa oleva henkilö ei enää ole rajan tällä puolen. Joissakin kuvissa on jo useita poissiirtyneitä. Se tuntuu suorastaan kummalliselta, koska muistoissa he ovat voimakkaasti elossa.

Muistan isäni kuoleman jälkeen, kuinka äitini kaipasi yhä uudelleen hautausmaalle. Hän halusi istua siellä suuren sukuhaudan lähellä. Olin silloin nuori ja ihmettelin: - Miksi? 

- Siellähän ovat kaikki rakkaani! äitini vastasi.

Olin lievästi sanoen loukkaantunut. Katsoin pitkään äitiä ja sanoin: - Mutta olemmehan me vielä täällä - kaikki sinun kolme tytärtäsi!

Joskus rakkaiden ikävä ja taivasikävä tuntuu niin suurelta, että lähelle jääneet tuntuvat niin itsestään  selviltä, että heitä tuskin huomaa. Nyt jo ymmärrän äitiäni paremmin, kun itsekin kaipaan montaa läheistäni.

Oi, Herra, jos mä matkamies maan

lopulla matkaa nähdä sun saan!

Oi, jos mä kerran

näkisin Herran

kunniassaan!

Sinua kaipaa sydämeni,

sun puolees huutaa mun henkeni.

On yksin tästä

sen ikävästä

kyyneleni.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.

Autuuden särkyneet sydämet

sinulta saavat,

sä luet haavat

ja kyynelet.

Mua auta, Herra, mä toivon vaan,

vaikkei ois toivoa ollenkaan.

En päästä sua, 

ennen kuin mua

käyt siunaamaan.

Oi, Herra, suothan sä minulle

sun armos voimaksi matkalle.

Anteeksi anna,

mua nosta, kanna,

vie perille.

Oi, saanhan joukkoon autuaitten

kanss´ystäväini ja omaisten

mä päästä kerran

luo armon Herran.

Oi, saanhan sen.

Virsi 631 Mikael Nyberg ja Wilhelmi Malmivaara

(Niin hieno virsi, että oli pakko kirjoittaa se kokonaan!)

 

Gerdauen ist doch schöner

Kauan sitten saksankielen oppikirjassani oli kertomus, joka on jäänyt kummallisesti mieleen. Ajattelin tarinaa kuluneella viikolla, kun ajelin pikkukylästämme kirkonkylään ja alkukesän vihreys oikein hehkui ja loisti ympärillä.

Näin tarina kuului. Kertoja asui opiskeluvuosinaan nuoren miehen kanssa, joka oli kotoisin jostain saksalaisesta pikkukylästä, jonka nimi oli Gerdauen. Kylä oli huonetoverille hyvin rakas, sillä aina kun kaverukset tekivät pieniä retkiä opiskelukaupungin ympäristöön, jolloin he näkivät korkeita linnavuoria, laajoja, viljavia tasankoja kuohuvine jokineen, tyylikkäästi rakennettuja kaupunkeja tai viehättäviä pikkukyliä, niin huonetoverilla oli varma mielipide näkymästä valmiina.
Vaikka hän seisoi katselemassa mitä upeinta maisemaa, hän aina totesi: - Gerdauen ist doch schöner.
Gerdauen on kuitenkin kauniimpi.

Tarinan kertoja ihmetteli mielessään, minkälainen ihmepaikka Gerdauen oikein oli, mutta ei tullut matkustaneeksi sinne asuintoverinsa kanssa koskaan.
Vasta vanhana miehenä eräällä matkalla hänen junansa pysähtyi hetkeksi asemalle, jonka asemarakennuksen oven päällä oleva teksti kertoi paikan nimen: Gerdauen.
Mies kurkotti uteliaana ikkunasta: millainen paikka tämä paljon kehuttu Gerdauen oikein olisi. Mutta mitä hän näkikään: harmaita hiilipölyn peittämiä talonrähjiä, pieniä kituliaita peltoplänttejä, ränsistyneitä puutarhoja ja ankeaa harmaanruskeaa silmänkantamatonta tasankoa.
Tämä oli siis asuntokaverin rakastama, ihana Gerdauen!

Näin juhannuksenaikaan monet meistä palaavat rakkaille, muistojen täyttämille seuduille, jotka läikkyvät mielissämme maailman kauneimpina paikkoina. Näin saa ollakin. Ei meidän oman "Gerdauenimme" tarvitse olla muiden silmissä se maailman upein. Riittää, että oma sydän sykkii sille, saa siitä iloa ja lepää siellä.

Näiden maanpäällisten lempipaikkojen lisäksi ihmisten sydämeen on istutettu taivasikävä - kaipaus paikkaan, missä kaikki kauneus on moninkertaista, ja missä rauha ja rakkaus vallitsevat.
Jeesus puhuu tästä ihanasta asuinpaikasta: "Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko teille, että minä menen valmisamaan teille sijaa? Ja vaikka menen valmistamaan  teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen". Joh. 14:2-3

On hienoa, että voimme ajatella taivaan kotia omana kotinamme. Kotihan on paikka, jossa voidaan levätä ja ottaa rennosti. Kotiin voi saapua turvallisella mielellä ja kokea olonsa siellä hyväksytyksi ja tervetulleeksi. Kaikki siellä on tuttua, koko talo, huoneet ja niissä olevat tavarat.

On mielenkiintoista ajatella taivaan kotia tästä näkökulmasta, että saavuttaessa sinne, koemme kodintuntua. Vaikka kaikki on uutta, on se kuitenkin tuttua ja rakasta.

Näin kesäöiden valossa ja kuulaudessa mieli askartelee taivasnäkymien parissa. Usvaisina kesäöinä voi saada häivähdyksen Ilmestyskirjan taivaan ihanuudesta kertovista vihjeistä:
"Ei ole enää oleva aikaa" (Ilm.10:6).
"ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut" (Ilm. 21:4).

Ja vielä erittäin salaperäinen, henk.koht. lupaus: "Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja", (Ilm. 2:17).

Toivotan oikein hyvää ja rentouttavaa juhannusta kaikille blogin lukijoille!