Oi, saanhan joukkoon autuaitten!

Kotikirkkoani, Luopioisten Kristuksen kirkastuksen kirkkoa, voisi kutsua myös "enkelikirkoksi", sillä sen kattoa koristavat enkelimaalaukset ja niihin liittyvät raamatunlauseet.

Raamatunlauseet kannustavat kristittyä, ne ovat ohjenuoria elämän vaiheissa.

"Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen."

"Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus."

"Ole uskollinen kuolemaan asti."

"Minä annan sinulle elämän kruunun."

Näin pyhäinpäivän aikaan nuo kehotukset tuntuvat hyvin osuvilta, sillä ajatukset siirtyvät väistämättä elämän rajallisuuteen.

Olen kuluneina päivinä tullut pyörineeksi ajatuksissani harvinaisen paljon kuluneissa vuosikymmenissä, sillä olen tehnyt siskolleni 70-v syntymäpäivälahjaksi valokuvakirjaa vanhoista valokuvista. Siinä on tullut muisteltua yhteistä lapsuuttamme ja nuoruutta. Muistoja on ollut paljon, kuten kuviakin, joten sopivien valitsemiseen on kulunut aikaa ja ajatuksia. 

Monen kuvan kohdalle on tarvinnut pysähtyä, koska kuvassa oleva henkilö ei enää ole rajan tällä puolen. Joissakin kuvissa on jo useita poissiirtyneitä. Se tuntuu suorastaan kummalliselta, koska muistoissa he ovat voimakkaasti elossa.

Muistan isäni kuoleman jälkeen, kuinka äitini kaipasi yhä uudelleen hautausmaalle. Hän halusi istua siellä suuren sukuhaudan lähellä. Olin silloin nuori ja ihmettelin: - Miksi? 

- Siellähän ovat kaikki rakkaani! äitini vastasi.

Olin lievästi sanoen loukkaantunut. Katsoin pitkään äitiä ja sanoin: - Mutta olemmehan me vielä täällä - kaikki sinun kolme tytärtäsi!

Joskus rakkaiden ikävä ja taivasikävä tuntuu niin suurelta, että lähelle jääneet tuntuvat niin itsestään  selviltä, että heitä tuskin huomaa. Nyt jo ymmärrän äitiäni paremmin, kun itsekin kaipaan montaa läheistäni.

Oi, Herra, jos mä matkamies maan

lopulla matkaa nähdä sun saan!

Oi, jos mä kerran

näkisin Herran

kunniassaan!

Sinua kaipaa sydämeni,

sun puolees huutaa mun henkeni.

On yksin tästä

sen ikävästä

kyyneleni.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.

Autuuden särkyneet sydämet

sinulta saavat,

sä luet haavat

ja kyynelet.

Mua auta, Herra, mä toivon vaan,

vaikkei ois toivoa ollenkaan.

En päästä sua, 

ennen kuin mua

käyt siunaamaan.

Oi, Herra, suothan sä minulle

sun armos voimaksi matkalle.

Anteeksi anna,

mua nosta, kanna,

vie perille.

Oi, saanhan joukkoon autuaitten

kanss´ystäväini ja omaisten

mä päästä kerran

luo armon Herran.

Oi, saanhan sen.

Virsi 631 Mikael Nyberg ja Wilhelmi Malmivaara

(Niin hieno virsi, että oli pakko kirjoittaa se kokonaan!)

 

Pyhäinpäivän aikaan

Tämä päivitys on kirjoitettu ennen  Israeliin lähtöä. Nyt Sweet Chariot huristelee Tiberiaassa.  Salomella ja Magdaleenalla on täällä kaikki hyvin.
Mutta nyt pyhäinpäivän aiheeseen ...


Näin pyhäinpäivän aikaan kaupat pullistelevat mitä kauheampaa krääsää. Olin tällaisessa pikkupoikien unelmakaupassa, ja toinen pojista osti pääkallon, joka osoittautui säästölippaaksi, ja toinen tuikkivan hautausmaata esittävän kynttilän, jossa lepakot lentelivät.
Minun asiani ei ollut jarrutella kammottavia ostoksia, mutta poikien valintoja seuratessani mieleeni tuli jo aikoja sitten televisiosta näkemäni melko hyytävä halloweniin sopiva juttu.

Eräs rikas ranskalainen tohtori oli pakastanut kuolleen vaimonsa jo viisitoista vuotta sitten. Hän uskoi tieteen kehittyvän jonakin päivänä niin pitkälle, että hänen vaimonsa voitaisiin herättää henkiin. Mies oli varannut myös itselleen samanlaisen hautauksen toivoen, että he jonakin päivänä taas saisivat olla yhdessä.
Mies oli vanha ja ryppyinen, vähäiset tukantupsut hapsottivat ja muutenkin mies muistutti hieman Frankensteinia. Tuonko näköisenä mies halusi tulla herätetyksi, ja mitä hänen vaimonsakin sanoisi, kun tapaisi kovasti vanhentuneen rakastettunsa!
Pakastin oli ollut hankittaessa kallis, kymmeniätuhansia dollareita, lisäksi se tarvitsi jatkuvaa valvontaa ja ylläpitoa. Jossain vaiheessa pakastin oli rikkoutunut, ja paikalle saapui sähkömies, joka kurkisti sen sisälle. Siellä rouva-rukka lepäsi aivan valkoisena kasvot täynnä paleltumia.
Järkyttävää! Vaikka tiede pääsisikin joskus niin pitkälle, että voisi herättää kuolleen, niin koskaan se ei voisi tarjota ihmiselle uutta ruumista, nuoruutta ja katoamattomuutta.

Valitettavasti meidät ihmiset on rakennettu niin, että solukkomme tuhoutuu vähitellen ja eräänä päivänä edessämme kohoaa elämän raja. Raamattu sanoo, että syntiinlankeemuksen seurauksena kuolema tuli ihmissuvun osaksi. Jokaisella on siitä kokemusta, olemmehan usein joutuneet hyvästelemään läheisiämme viimeiselle matkalle.

Kuolema voi olla myös armollinen. Joskus lähtijä on niin väsynyt sairauksiinsa ja kipuihinsa, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi unohtanut hänet tänne. Silloin hän kaipailee, että miksi Isä ei jo tule,  tartu käteen ja vie taivaan kotiin.

Apostoli Paavali kertoo ylösnousemuksen ihmeestä. Hän sanoo, että meidät kylvetään maan poveen täällä katoavaisuudessa, mutta nousemme katoamattomuudessa. Meidät kylvetään alhaisuudessa. mutta nousemme kirkkaudessa -  lähdemme täältä heikkoudessa, mutta nousemme voimassa.

Kenenkään ei tarvitse siis palata vanhaan koinsyömään ja loppuunkuluneeseen ruumiiseensa.

Jeesus tarjoaa iankaikkisen elämän lahjaa kaikille, sillä hän on jo maksanut siitä hinnan.
Hän sanoo: - Joka uskoo minuun, ei ikinä kuole.
Ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä, luottaa hänen lupaukseensa uudesta elämästä ja ottaa se vastaan uudessa kauniissa ruumiissa. Eipä tarvitse hankkia arkkupakastinta ainakaan tuota tarkoitusta varten!

When the Saints go marching in

Vähän aikaa sitten kolme vuotta täyttäneen pikku-A:n kynästä

Tänä vuonna pyhäinpäivä oli perheessämme erityinen muistopäivä, sillä kuluvan vuoden pääsiäislauantaina saatoimme 96-vuotiaan vaarin haudan lepoon.
Vanha veteraani siunattiin Suomen sinivalkoisin värein koristellussa arkussa, ja komeaääninen mieskuoro kajautti kappelin parvelta koskettavasti: "Oi, kallis Suomenmaa!" 
Vaikka kuolema onkin aina jylhä vieras, niin vaarin hautajaisissa kuitenkin taivastoivo oli voimakkaasti läsnä. Sitä ajatusta tuki erityisesti kevään kirkkaus ja säteilevä auringonpaiste. Myöskin juhlan sijoittuminen juuri pääsiäisen aattopäiväksi teki siitä erityisen vaikuttavan.

Ilmestyskirjan 21. luvussa Johannes kertoo taivasnäystään. Hän sanoo: - Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja maa ovat kadonnet, eikä merta enää ole. Johannekselle näytetään ja kerrotaan siitä, kuinka Jumala itse asuu kansansa keskellä. Hän pyyhkii pois kyyneleet, eikä enää ole kuolemaa, murhetta, parkua eikä kipua, kaikki on muuttunut uudeksi. Sitten seuraa kuvaus, kuinka rakennetaan uusi Jerusalem,  jonka perustukset ovat erilaisista jalokivistä.

Kun olimme lukeneet raamattupiirissä tekstin, keskustelimme siitä, puhutaanko seurakunnissamme ja kirkoissamme liian vähän näistä taivasnäkymistä. Mielestämme voisi puhua enemmänkin, sillä se lohduttaisi kuulijoita. Taivaasta puhuminen ei ehkä kuitenkaan ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä.  

Luimme myös Vuorisaarnasta autuaaksi julistamisesta kertovan tekstin. Matt. 5:1 - 12. Tekstin autuaat tarkoittanevat varmaan jo poisnukkuneita, mutta katse kääntyy väistämättä myös omaan itseen. Kuulunko kenties johonkin näistä Jeesuksen autuaaksi julistamista, joita ovat: 
hengessä köyhät, 
murheelliset, 
kärsivälliset, 
vanhurskautta janoavat, 
toisia armahtavat, 
puhdassydämiset, 
rauhantekijät,
vanhurskauden tähden vainotut 
ja Jeesuksen tähden herjatut.

Ryhmässämme oli käytössä useita eri raamatunkäännöksiä. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin oli käännetty esim. jae 6.
Uusi käännös sanoo: Autuaita ovat kärsivälliset: he perivät maan.
Vanha käännös sanoo saman: Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Ja Raamattu kansalle-käännös käyttää kärsivällisten tai hiljaisten kohdalla sanaa sävyisät. 
Nämä kolme sanaa eivät ole synonyymeja, vaan jokainen tuo lauseeseen erilaisen sisällön ja sävyn.

Jäimme myös miettimään 7. jaetta, joka uuden käännöksen mukaan julistaa: Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan.
Mutta vanha käännös sanoo: Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Siinä sitten mietimme, mitä tarkoittavat armahtaminen ja laupeus. Miten nämä sanat muuttavat julistuksen sisältöä?
Joku nokkela muisti kuulleensa tällaisen lausahduksen: - Armo on sitä, että me emme saa, mitä ansaitsemme. Laupeus tarkoittaa, että me saamme sitä, mitä emme ansaitse.
Näin keskustelu polveili edestakaisin. Oli mielenkiintoista miettiä asioita eri näkökulmista.
Tärkeämpää kuitenkin kuin pyöriä yksittäisissä sanoissa, on asian syvin sisältö: että itse olemme autuaitten joukossa silloin, kun pyhät marssivat sisään.

Liitän tähän vielä säkeistön äitini lempivirrestä vanhoilla sanoilla:

Oi, saanhan joukkoon autuaitten,
kanss ystäväini ja omaisten.
Mä päästä kerran,
luo armon Herran.
Oi saanhan sen!