Reikäinen sydän

Salome pöyhäisi kirjoituksellaan asiaa, joka aiheuttaa omassakin rinnassa kovasti tunnekuohua. Hän kirjoitti vanhuudesta ja silloin tarvittavasta huolenpidosta. Hän vertaili kummipoikansa kautta venäläistä ja suomalaista ajattelutapaa, liitti asiaan myös historian näkökulman.

Olen nyt eläkkeellä viidettä vuotta, ja ensi talvena saavutan varsinaisen kansaneläkeiän. Hassua, mutta se jollakin tavalla jysäyttää. Tähän asti on tuntenut itsensä jonkinlaiseksi eläkkeellä olemisen harjoittelijaksi. Tosiasia on, että en tykkää ollenkaan vanhenemisesta, vaikka muutkin ihmiset kaiken aikaa vanhenevat - pikkulapsetkin. Kolauttaa, kun rakas lapsenlapsi vilkaisee otsatukkansa takaa kujeellisena ja sanoo: - Mummi, sinähän olet jo vanhus!

Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä sanoo, että vanhuksina voidaan oikeastaan pitää vasta 90 vuotta täyttäneitä. Siihen ikään nähden elän tosiaankin vasta vanhuuden nuoruutta.

Oma ikänsä on  pakko hyväksyä, kuten Matti Paloheimo kirjassaan Liian nuori vanhaksi 52 tapaa tapaa sopeutua ja panna kampoihin (Minerva 2013) sanoo. Hän yllyttää kuitenkin ikänsä hyväksymisen lisäksi panemaan kampoihin, sillä ei ole pakko hyväksyä millaista vanhuutta tahansa. Asiantuntijat puhuvat liikunnan lisäämisestä, oikeasta ravinnosta ja sosiaalisesta aktiivisuudesta. Paloheimo kuitenkin kuuluttaa asennemuutoksen perään. Hän kehottaa ryhtymään kriittiseksi vanhukseksi, joka hyväksyy tosiasiat, mutta kyseenalaistaa sitten kaiken muun.
Kannattaa ehkä pysähtyä miettimään, mitä Paloheimo tarkoittaa sanoillaan, ja olisiko hänen ajatuksellaan käyttöä omalla kohdalla.

J. K. Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.  Olemme tottuneet kuulemaan saman lausahduksen vähän toisessa muodossa. Siinähän sanotaan, että Herran pelko on viisauden alku. Jos kuitenkin ajatellaan, että Jumala haluaa totuutta salatuimpaan asti, niin ollaan saman asian alkulähteillä.
Kun joutuu katsomaan mielensä pohjalle, voi oma sydän näyttää reikäiseltä ja madonsyömältä.
Pentti Niemisen (synt.1929) runo näyttää meille näitä kenkkuja tosiasioita.

Rommia kuluu
yö yöltä entistä enemmän,
mustilla sikareilla
ei ole määrää.
Vain laulut loppuvat:
eivät hopeiset ohimohiukset
vetoa neitoihin enää,
kun lastenlasteni luku kasvaa
ja hampaat putoavat,
ja ryppyjen verkko kasvoilla syvenee,
kun laihdun pelkästä ikävästä
nuorten neitojen, rouvien seuraan.
He vain ilkkuvat:
älä minua yritä suudella,
anna suukkoja lastenlapsillesi.
Se on sinulle oikein
ja ohan sopivaa.

Taidan lähteä nukkumaan,
vaikka aamuun on vielä aikaa.

(Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989.)

Jatkan ensi kerralla kirjoittamista sopeutumisen ja tosiasioiden tunnustamisen jälkeisestä kampoihin laittamisesta.

  

Inhottava menoerä...

Kerron tähän alkuun tarinan siitä, mitä tapahtui viime kevättalvella täpötäydessä raitiovaunussa. Takanani istui jonkinasteinen laitapuolen kulkija. Hän höpisi niitä näitä itsekseen. Sitten hän keskittyi, rykäisi ja alkoi kovalla äänellä pitää puhetta raitiovaunuun sulloutuneelle kuulijakunnalleen. Saarna oli suurin piirtein tämän kuuloinen.
"Minun kylässäni Keski-Suomessa asui mies, jolla oli kymmenen poikaa. Isä vaatetti, kasvatti ja koulutti kaikki poikansa. Nyt tämä isä on vanha, eikä kellään niistä kymmenenstä pojasta ole aikaa pitää huolta siitä yhdestä isästä."
Raitiovaunuun astui hiljaisuus. Uskon, että puhe löysi osoitteen jokaisen vaunussaolijan sydämestä.

Niin. Tähän on tultu. Maa on nostettu sodan raunioilta. Minun äitini söi ikkunoista kittiä kalkin puutteeseensa, odottaessaan keskellä sotaa minua, ensimmäistä lastaan.
Nyt on maassa uusi ongelma. Täällä on vanhuksia. Käsittämättömän vaikea ongelma. Niin vaikea, että siitä on jopa vaikeaa käydä avointa keskustelua. Liittyyhän vanhuuteen tosi isoja ja kipeitä ongelmia: yksinäisyyttä, avuttomuutta ja sairautta. Kuka sellaista jaksaa?
Eräässä yleisönosastokirjoituksessa sanottiin hauskasti, että Suomessa näyttää olevan helpompi sulkea vanhaikodin tai hoivakodin ovi kuin avata se. Henkilökuntaa puuttuu, rahaa puuttuu ja aikaa puuttuu - ja omaisilta puuttuu varmaan sekä aikaa että tahtoa käydä katsomassa mummia, isää tai puolisoa.

Mieheni ja minä olemme vuosia sitten löytäneet Pietarin lastenkodista, silloin 11-vuotiaan pojan, jonka elämän rinnalle asetuimme. Hän on nyt jo yli 30-vuotias, itsenäinen mies. Muutama vuosi sitten, kun hän taas vietti lomaa kesämökillämme, jouduin käymään hänen kanssaan kiivaan keskustelun. Hän keksi  pyytää, että minä ostaisin hänelle täältä Suomesta taulutelevision ja toisin sen hänelle Pietariin humanitäärisen kuormamme ohessa. Olin täysin ällikällä lyöty ja ilmoitin, etteivät äidit, tuosta vain, osta aikuisille, työssäkäyville 'lapsilleen' taulutelevisioita. Silloin löivät meidän kulttuurimme yhteen. Hän ei osannut selittää mistä tässä - toinen toisemme ymmärtämisvajeesta - oli kyse, mutta sain sen myöhemmin selville erään inkeriläismummon kautta. Sain kuulla, että "kyllä äidit ostavat lapsilleen keikenlaista. Se on sijoitus vanhuuteen". Taulutelevision saaneet lapset hoitavat sitten aikanaan tämän äidin kaikki vanhuuden tarpeet. Äidit, mikseivät isätkin, (jotka tosin Venäjällä kuolevat kovin varhain) asuvat lastensa kanssa kuolemaansa asti.

Aiemminhan oli meidänkin yhteiskunnassamme tämä käytäntö. Perheet olivat suuria, mummot ja vaarit olivat luonnollinen osa perhettä ja voimiensa mukaan perheessä myös hyötykäytössä, kaitsivat lapsia jne. He tiesivät, että joku heitä hoivaa ja ehkä rakastaakin, kun heidän voimansa ehtyvät.
Mutta nyt on aika toinen. Nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa. Niin kyllä, mutta onko se tehnyt ihmisistä liiankin hyvinvoipia, ehkä miltei ahneita? Näyttäähän vahvasti siltä, että vanhuksista on tullut yhteiskunnallemme vain ja ainoastaan 'inhottava menoerä'.