tiistai 13. elokuuta 2013
Kukko kiekuu
Useissa Suomen kunnissa koulut alkoivat maanantaina 12.8. Vaikka meissä ikää karttuisi miten, uskon, että meistä jokainen muistaa sen tunnelman, mikä liittyi jokaisen syksyn ensimmäiseen koulupäivään - riippumatta siitä menikö ylä-vai alakouluun, maalaiskouluun vai kaupunkikouluun. Minä sen tiedän, sillä kaikista on kokemusta. Vatsanpohjassa se tuntui.
Niinä vuosikymmeneinä, jolloin koulu alkoi aina 1.9. kello 9.00, oli tunne vielä väkevämpi, sillä silloin kouluunlähtö myös tuoksui - syksyiselle, pistävän jännittävälle.
Minun sinisen aapikirjani kannessa oli kukko, jolla oli karttakeppi varpaansa välissä. Miksiköhän juuri kukko? Oliko se vertauskuva 'oppilaansa hyvin hallitsevasta' opettajasta. Kanaparvessahan saa aina olla vain yksi kukko. Jos parvessa on niitä useampia, menee lauma sekaisin ja kukoille tulee keskinäinen tappelu.
Saattoihan se Aapiskukko olla symboli siitäkin, että nyt oli loma lopussa ja alkoivat aikaiset ylösnousut - kukko kun on 'early bird, who gets the worm' (aikainen lintu, joka madon nappaa).
Tämän mietinnön päätteeski sopii tarina eräästä hankalasta kouluunlähdöstä. Tämä juttu kertoo miehestä, joka koputtaa poikansa Jussin oveen:
- Jussi, hän sanoo, herää jo.
- En halua herätä, isä.
- Nouse ylös, sinun on mentävä kouluun.
- En halua mennä kouluun.
- Miksi et? kysyy isä.
- Kolmesta syystä, sanoo Jussi. Se on tylsää, lapset kiusaavat minua ja kaiken lisäksi vihaan koulua.
- Katsos, kerron sinulle kolme syytä, miksi sinun täytyy mennä kouluun, isä vastaa. Ensinnäkin; se on velvollisuutesi, toiseksi olet neljäkymmentäviisivuotias ja kolmanneksi olet sen koulun rehtori.
Herää, herää! Olet kasvanut aikuiseksi. Herää!
Tämä herttainen kertomus löytyi vakavasta kirjasta, jonka nimi on Havahtuminen. Alkuteos nimellä Awareness, on ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 1999 ja minun kädessäni oleva, intialaisen jesuiittaveli Anthony de Mellon painos, on vuodelta 2002.
Martti Mäkisalo on arvioinut kirjaa Helsingin Sanomissa taitavasti. Hän kuvailee sitä näin:
" Havahtuminen - pyrkii osoittamaan menestymis- ja suorituskeskeisen arvomaailman moraalikäsityksineen ja ihmissuhdepeleineen ontoksi ja valheelliseksi, ulkoapäin ohjelmoitujen robottien kulissielämäksi, jonka säilymisen ehto on tiedostamattomuus, ' unessa oleminen '.
Suomen Raamattuopiston kuukausijulkaisun nimi oli vuosikausia 'Herää valvomaan.' Nykyään sen nimenä on 'Elämään'. Minun mielestäni nämä nimet eivät lainkaan tarkoita samaa asiaa. Jokaisena uutena aamuna alamme elää uutta jännittäää päivää, mutta ennen kuin sen voi tehdä, on meidän ensin herättävä. Muutoinhan me olemme unissakävelijöitä. Niin - niitä juuri me kyseisen elämänfilosofisen kirja mukaan olemme.
'Herätä valvomaan' ja 'havahtua' ovat mielestäni ajatukseltaan synonyymeja. Tämä Anthonyt de Mellon Havahtuminen-teos on saanut viime aikoina suuren suosion, joten ei voi muuta sanoa, kuin että Raamattuopiston perustaja, Urho Muroma, päättäessään miltei 90 vuotta sitten ryhmänsä kanssa lehtensä nimestä, ovat olleet aikaansa edellä...vai olemmeko me taantuneet? Vai emmekö halua herätä, kuten ei se koulun rehtorikaan halunnut?
Kuvateksti: Taivaan Isä laittoi vastarannalla valot päälle.
Tunnisteet:
Anthony de Mello,
Havahtuminen,
koulu alkaa,
Salome
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Keskittymistä olennaiseen
Kaksivuotias lapsenlapsi kyläili mummilassa viisi päivää. Hän innostui maalaamaan vesiväreillä. Jo heti herättyään hän asettui pensseli kädessä pöydän ääreen, ja vielä viimeiseksi illalla hän maalasi yöpaita päällä. Mitä hän oikein teki? Yhä uudelleen pensseli sukelsi siniseen värinappiin ja siitä sitten paperille. Siihen muodostui aina vain vahvempi sininen kuvio. Kysyimme uteliaina, mitä hän ahersi päivästä toiseen. - Silmä! kuului tytön vastaus.
Ajattelin, että tämä lapsi todella keskittyy olennaiseen: vain pelkkää sinistä ja ainoastaan silmä. Ei mitään muuta.
Kuuntelin sunnuntaina seuroissa puhujaa, lääkäri Anita Pienimäkeä, joka on eduskunnan ja maamme korkeimman johdon työterveyslääkäri. Hän kertoili kertoili elämästään ja sanoi, että kyllä hän on Jumalaan aina uskonut, mutta Jeesuksen merkitystä hän ei ymmärtänyt pitkään aikaan. Jossain vaiheessa hän hakeutui seurakunnan retriittiin, ja oli siellä niin tuskainen, että leirin vetäjä, Kati Rolig (Kansan Raamattuseuran evankelista) huomasi sen. Jossain keskustelussa Kati sitten sanoikin tälle ahdistuneelle etsijälle samat sanat kuin seppä Högman aikoinaan pajassaan Jyväskylässä Paavo Ruotsalaiselle: - Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Jeesuksen Kristuksen sisäinen tunteminen.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus määrittelee itsensä suhteessa Jumalaan. Hän sanoo juhlallisin sanoin: - Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.
Varmaankin kuulijoille hänen puheessaan oli ihmettelemistä. Se ei ehkä vielä siinä vaiheessa avautunut heille, sillä he eivät olleet vielä nähneet Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemista.
Jäähyväispuheessaan, joka löytyy Johanneksen evankeliumin 17. luvusta, Jeesus puhuu vielä paljon lisää siitä, miten hän ja Isä ovat yhtä. He ovat kuin työpari. Poika toteuttaa maan päällä olleessaan Isän antaman tehtävän, hän on kirkastanut Jumalaa ihmisille, ja nämä ovat ottaneet Jeesuksen sanat vastaan.
Seppä Högmanin pajan muistolaatta löytyy vielä nytkin Jyväskylän vanhalta hautausmaalta. Se pysäyttää keskittymään olennaiseen, etsimään ja kyselemään sitä, mikä tyyppi se Nasaretin mies oikein on.
Ilmestyskirja puhuu majesteettisin äänenpainoin: "Minä olen A ja O", sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on. Kaikkivaltias.
Alfat ja oomegat on kuvannut Magdaleena kreikkalaisessa askarteluliikkeessä.
Tunnisteet:
Magdaleena,
Paavo Ruotsalainen,
seppä Högman
perjantai 9. elokuuta 2013
Kaksi koiraa
Siivotessani keväällä mökkimme nurkkia löysin laatikon, johon olin koonnut tänne mökille lähetettyjä postikortteja noin kolmenkymmenen vuoden ajalta. Eräs korteista oli vanhimman tyttäreni ystävättären lähettämä onnittelukortti minulle - ehkä jonakin isompana merkkipäivänäni.
Kuten huomaatte, kuva kortissa on ollut aika outo valinta onnittelukortiksi hieman vanhemmalle ja arvokkaalle (?) rouvasihmiselle. Ei - kuvan valinta ei kerro siitä, että vastaanottaja olisi ollut arvokas rouvasihminen, vaan pikemminkin se kertoo siitä, että vastaanottajalla ei ole ikää lainkaan.
Uskon ja luotan siihen, että sinä joka tätä juuri nyt luet, kuulut samaan kastiin - sellaisten joukkoon, jolle uuden oppiminen on innostavaa ja rikastuttavaa, täysin riippumatta siitä minkä ikäinen hän on.
Mutta - juttu tässä lähetyksessä ei ollutkaan tuo kuva, vaan sen kääntöpuoli, jossa oli seuraavanlainen kirjoitus.
Kaksi koiraa.
Vanhan tarinan mukaan intiaanipäällikkö kertoi nuoremmalle intiaanille, että hänen sisällään asui kaksi koiraa.
Valkoinen ei tehnyt mitään pahaa, toinen, musta taas oli aina tuhoamassa ja raatelemassa.
'Kumpi koira on voitolla?' kysyi nuorempi intiaani.
'Aina se, jota minä ruokin', oli vastaus.
MOT.
Tämä jättää meille itsekullekin tosi ison vastuun?
torstai 8. elokuuta 2013
Muutoksen aika
Vietin kokonaisen lauantaipäivän veneellä talkoissa järvellä. Kaunis järvenlahti, jonka ympärille kylämme aikoinaan on asettunut, on vuosien kuluessa muuttunut lähes huomaamatta tukkoiseksi. Näin keskikesällä vain kapea väylä johtaa avarammille selille, nyt lumpeet ja uistinvidat peittävät veden pinnan tiiviinä mattona.
Niinpä moottoriveneisiin kiinnitetyt leikkurit ja haravat ajelivat lahdella edestakaisin, ja kymmenkunta venekunta keräsi leikattua biomassaa, jonka traktori sitten kuljetti pellolle.
Koko pitkän päivän uistinvidan kiemuraisia lonkeroita veneeseen kiskoessamme, mielessäni pyörivät virren 318 neljännen säkeistön loppuosan sanat: " Kun synti kietoo ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa."
Viime sunnuntain saarnatekstissä Luukas 19:44 Jeesus puhuu Jerusalemin kaupunkia kohtaavista järkyttävistä tapahtumista, jotka ovat seurauksena siitä, ettei kaupunki tuntenut etsikkoaikaansa.
Raamattupiirissä ihmettelimme etsikkoaika-sanaa, se kuulostaa kovin vanhanaikaiselta, lähes "kaanaankieliseltä". Kuitenkin se on säilynyt vanhassa ja uudessa käännöksessä samana.
Etsikkoajaksi kutsutaan aikaa, jolloin ihminen tuntee erityisesti Jumalan vetävän puoleensa. Sanotaan, että tällaisia aikoja ihmisellä on elämänsä aikana kaksi tai kolme. Israelin kansalla etsikkoaika oli silloin, kun Jeesus eli heidän keskellään. Vanhan testamentin puolella puhutaan erämaavaelluksen kohdalla etsikkopäivästä - Jumalan kutsu voi olla niinkin lyhytaikainen - päivä vain!
Jumala voi kutsua ihmistä jo lapsena, kertoohan Raamattu siitä, miten Jeesus siunasi lapsia opetuslasten estelystä huolimatta. Hän sanoi: - Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Usein etsikkoaika on nuoruudessa, moni on rippikoulun iltanuotiolla tullut Jumalan läheisyyden koskettamaksi. On onnellista, jos ihminen saa kokea, että Jumala vetää puoleensa hyvyydellään, mutta usein etsikkoaikaan liittyy hyvinkin raskaita kokemuksia. Kun mietimme naistenpiirissä etsikkoaikoja, niin eräs meistä alkoi itkeä ja sanoi, että hänen etsikkoaikansa oli silloin, kun hänen poikansa kuoli 18-vuotiaana onnettomuudessa. Kuuntelimme häntä vakavina, olihan häntä kohdannut suurin suru, minkä äiti voi saada.
Mietimme myös sitä, voiko etsikkoaika olla ihmisen vanhuudessa.
- Kyllä voi, naiset tuumivat. Tämä meidän piirikin on Jumalan kutsua. Ei ole ollenkaan niin yksin uskonsa kanssa!
Apt. 17: 27 sanotaan: " että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä hapuilemalla voisivat hänet löytää - hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä."
Yläkuva on otettu lahdelta aamupäivällä.
Alempi kuva kuutta tuntia myöhemmin. Maisema on kovasti muuttunut, näkyy sinistä vettä, löytyy avaruutta tukkoisuuden sijaan.
Nyt hyräilyttää jo alussa mainitsemani virren säkeistö kokonaan:
"Jumala seurakunnassaan varjelee hoitaa lapsiaan, kun synti kietoo ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa."
tiistai 6. elokuuta 2013
Saariston kauhukakarat.
Vävypoikani on innokas kalastaja. Aamu aamulta, kun sumu vielä tanssii veden yllä, hän jo kolistelee pikkumoottoria lähtökuntoon mennäkseen kokemaan saaren taa, aavan reunalle viritetyt verkkonsa. Nyt on kuitenkin heinäkuu, eikä kala siis liiku, eikä mene pyydyksiin - kuten sanonta kuuluu. Merivesi on liian lämmintä. Kuitenkin hän viime viikolla meni ja ihme tapahtui. Kalaa nousi, nousi illallakin ja seuraavana aamuna ja niin edelleen. Se oli ihmeiden ihme, kyllä kalamies sen tiesi.
Mutta jotta asetelma ei olisi liian idyllinen, täytyy kaikkeen liittyä vähän särmää. Meidän särmämme ovat nuorten merilokkien terroristilaumat. Ne käyvät kiljuen tervehtimässä jo verkoilla aamuista kalastajaamme, joka irrottelee kalojaan muuten tyynessä aamussa. Ne seuraavat venettä ja saalista rantaan, alkavat uhkaavan hyökkäilynsä ja huutonsa, jos perkaaja on niiden mielestä liian hidas. Kun kiljuvassa laumassa saattaa olla kolmekinkymmentä yksilöä, on tätä näytelmää melko vaikea sietää.
Lintutieteilijäystävämme tiesi kertoa, että tällä tavalla nuoret, vielä pariutumattomat merilokit todella toimivat. Niiden voima on lauman suuruudessa. Kolmenkin ensimmäisen elinvuotensa ajan ne saattavat kuulua vain ja ainoastaan tällaiseen ryöstelevään 'jengiin'.
Muutama vuosikymmen sitten merilokkeja oli vain muutamia pareja, jotka pesivät saariston uloimmilla luodoilla. Nyt niiden määrä on valtaisasti lisääntynyt, niin saaristossa kuin kaatopaikoillakin. Monilla kaatopaikoilla niitä onkin jouduttu lopettamaan, jopa tuhansin yksilöin. Näin pyritään hillitsemään pesivän merilokkikannan kasvua, sillä merilokki on paha vesilintupoikueiden tuhoaja. Haahkan, sotkan, telkän ja pilkkasiiven poikueet ovat pahimmilta merilokkialueilta hävinneet kokonaan.
Jeesuksen eräs ensimmäisistä ihmeteoista liittyy kalastajiin. Jeesus oli juuri kutsunut neljä Galilean järven kalastajaa; Pietarin ja Andreaan, Jaakobin ja Johanneksen seuraamaan itseään - selittäen heille mikä tulisi olemaan heidän uusi tehtävänsä Jeesuksen joukoissa. Heistä tulisi 'ihmisten kalastajia'. Tapa, jolla Jeesus kutsunsa esitti on ollut tehokas, koska miehistä kerrotaan, että " he jättivät kohta veneen ja isänsä ja seurasivat häntä." (Matt 4: 22).
Jos vävyäni seuraavat nuoret merilokit niin muistamme, että Jeesusta seurasivat aina suuret ihmisjoukot. Nyt oli taas ollut niin suuri joukko ihmisiä rannalla, että Jeesus oli päättänyt nousta puhumaan veneestä. Äänihän kaikuu hyvin veden pintaa pitkin.
Kun oli aika lopettaa puhe, käski Jeesus kalastajaystäviään heittämään verkot apajille. Mutta nämäkin ammattikalastajat tiesivät, ettei kala nyt käy pyydyksiin. He todistivat sen Jeesukselle kertomalla, että he olivat kalastaneet koko yön.
Nyt oli Jeesuksella näytön paikka. Kun kaiken tämän jälkeen kalaa nousi niin, että verkot repeilevät ja oli huudettava muita venekuntia apuun vastaanottamaan jättisaalista, niin se oli kyllä tehokkain mahdollinen saarna juuri kalastajille ( joita vuorostaan Jeesus 'kalasti' - seuraajikseen).
Kun veneet olivat jo uppoamaisillaan saaliista oli Pietarin aika puhua. Pietarin puhe oli lyhyt, mutta pitää sisällään kaiken: "Mene pois minun luotani Herra, sillä minä olen syntinen ihminen."
Jeesuksen vapauttava vastaus tämän valtavan tunnustuksen jälkeen kuuluu mielestäni myös minulle ja meille kaikille:
-----" Älä pelkää, tästedes sinä saat saaliiksi ihmisiä."
maanantai 5. elokuuta 2013
Tunteiden mylläkkää
Seurailin puolivuotiasta Jaakkoa, joka oli asetettu maahan viltille vatsalleen. Jaakko makaili pää koholla ja seuraili ympäristönsä tapahtumia. Vieressä oli perheen suuri koira, jota poika seurasi tyytyväinen ilme kasvoillaan. Sitten paikalle käveli aikuisia. Jaakko taisi nähdä heistä vain saappaanvarsia ja lenkkareita. Silloin vauva parahti hätääntyneenä itkemään. Mutta kun äiti samassa kumartui nostamaan nostamaan pojan rintaansa vasten, hymy levisi välittömästi tämän pyöreille kasvoille.
Kun seurasin tätä pientä tapahtumaketjua, ajattelin, miten nopeasti lapsen tunteet vaihtelevat ilon ja surun välillä, ja miten meillä aikuisillakin tunteet mylläävät pinnan alla, vaikka eivät aina pääsekään näkyviin.
Sunnuntain saarnateksti Luukas 19: 41- 48 kertoo siitä, miten Jeesus ennen kuolemaansa lähestyi Jerusalemia, ja kun kaupunki tuli näkyviin, hän pysähtyi ja alkoi itkeä, kun hän puhui Jerusalemin kaupungin tulevasta kohtalosta. Asukkaille kävisi huonosti, eikä kaupungista jäisi kiveä kiven päälle. Keskustelimme naisten raamattupiirissä siitä, mikä tunne Jeesuksella oli itkunsa taustalla: suru, sääli, rakkaus.
Päivän teksti jatkui vielä toisella tapahtumalla siitä, miten Jeesus puhdisti temppelin kaupankävijöistä. Hän kiivastui siitä, että hänen Isänsä huoneesta oli tehty markkinapaikka niin, että heitteli rahanvaihtajien pöydät kumoon ja retuutti kauppiaat pihalle.
Jatkoimme pohtimista siitä, mikä tunne nyt sai aikaan tällaisen käytöksen: viha, suuttumus vai pettymys?
Monta kertaa uskovat ajattelevat, että tunteiden näyttäminen ei ole oikein. On muka paljon hienompaa hillitä itsensä ja piilottaa tunteensa. Tunteiden näyttämisessä on jotain lapsellista ja noloa. Kuitenkin Jeesuksesta kerrotaan, että hän itki ystävänsä Lasaruksen haudalla. Hän ei hävennyt näyttää suruaan.
Raamattu kehottaa itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa.
Uskovan ihmisen ei tarvitse - eikä pidä olla hajuton ja mauton, suorastaan lällykkä.
Ilmestyskirjassa on aika pysäyttävä lause, jossa sanotaan, että olisitpa kylmä tai kuuma, mutta kun olet penseä, niin Jumala on oksentava sinut suustaan.
Onko sitten tunteiden näyttäminen aina oikein? Mitä sitten jos päreet tai hihat palavat kovin useasti? Silloin ehkä kannattaa miettiä, miksi oikein suutun. Onko kyseessä oma tahtoni, vai onko taustalla laajempia näkökulmia.
Psalmissa 69:10 ennustetaan Jeesuksen hurja käytös temppelissä : " Sillä kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut."
Jos intoilumme, kiihtymisemme, ilomme, surumme ja muiden tunteittemme lähteet ovat Jumalassa, niin silloin olemme varmaankin oikeassa suunnassa. Muussa tapauksessa kannattaisi ehkä harjoittaa itsetutkiskelua.
lauantai 3. elokuuta 2013
"Anna kaikkes, vua älä periks."
Otsikkona tällä kertaa olen käyttänyt savolaista sananlaskua.
Kuvassa on Krakovasta asti tuotu puuveistos, vaaleanpunainen enkeli, joka on paikallista juutalaista perinnetaidetta.
Luin tällä viikolla Eilatissa sijaitsevasta pienestä seurakunnasta sähköpostiini lähetetyn paimenkirjeen. Nappasin siitä erään kappaleen itselleni ja nyt laitan sen laajempaan jakoon. Minua ihmetyttää tässä kirjoituksessa erityisesti se, miten samankaltaisia ovat tällä hetkellä hengelliset huolemme; heidän siellä ja meidän täällä. Sen kummemmin en huolia analysoi, enkä käy edes arvaamaan. Kukin kokekoon tämän kirjeen siten kuin sen kohdallaan tulkitsee. Ja nyt se pieni kirjeenpätkä, joka tuo meille terveiset Israelin jalkaterästä, Eilatista.
" Jumala varoittaa meitä kutsumasta pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi. Toisin sanoen - Hän varoittaa meitä turmeltumasta hyvän ja pahan käsitteistä. Nykyään pidetään hyvänä sitä, että hyväksytään sellainen moraalittomuus, joka vielä 20-30 vuotta sitten olisi aiheuttanut levottomuutta ja hämmennystä. Monet kutsuvat "hyväksi" ja "valistuneeksi" sitä, minkä Jumala tuomitsee. Ja se, joka uskaltaa vastustaa tämän yhteiskunnan valheita voi löytää itsensä vankilasta tai joutua kansan lynkattavaksi." (Vert. Päivi Räsänen.)
Entä mitä Suomen kirkossa uskovien kesken pohditaan. Tässä muutama ajatus Suomen Raamattuopiston pääkirjoituksesta Elämään-lehdessä toukokuussa 2013.
" Kirkon ongelma on perinteisesti ollut kirkosta ja sen uskosta vieraantuneet ihmiset. Mutta nyt kirkko sulkee ovia niiltä, jotka pitäytyvät kirkon uskoon, Raamattuun ja luterilaiseen uskontunnustukseen, ja haluaisivat toimia kirkossa.
Kaikkiin konseravatiivisiin kannanottoihin löytyy tueksi useita Raamatun kohtia. Konservatismia edustavat papit eivät enää saa pappisvihikimystä eivätkä virkoja kirkossa, vaikka useaan otteseen on todettu, ettei perinteinen virkakanta ole harhaoppi. Ponsi, joka v. 1986 annettiin turvaamaan perinteisellä kannalla olevien pappien mahdollisuus toimia kirkossa, ei ole toiminut. Eikö olisi aika rakkauden ja yhteyden nimissä antaa tilaa niille, joiden on mahdoton joustaa, koska joutuisivat näin tehden toimimaan vastoin sitä, minkä kokevat Raamatun sanan mukaiseksi. (Näin Timo Junkkaala.)
Niin. Kysehän on lopun kaiken siitä, etteivät Kaikkivaltiaan hengellisen moraalin ja vanhurskauden vaatimukset "kehity" eivätkä "muutu". Ne ovat aina ja ikuiseti samat.
Miehelleni ja minulle on tullut tavaksi aina aamukahvin yhteydessä lukea Lutherin hartauskirjasta, Tienviittoja v. 2007, kullekin päivälle annos painavaa pohdittavaa. On ollut hämmentää todeta, miten tarpeellista ja ajankohtaista Lutherin puhe yhä ja aina on. Kun liberaaliteologia on onnistunut viemään kansamme luottamuksen Raamattuun ja tehnyt se sanomasta epämääräistä hymistelyä, tarvitaan taas Lutherin raamatullista, Kristuskeskeitä julistusta. Luther on taitava opettaja mutta samalla myös suurenmoinen lohduttaja. Hän sanoo:
" Jos uskon, että Herra, Kristus on voittanut hätäni, syntini, kuolemani ja kaiken pahan, en voi joutua pelon valtaan, vaikka synti ja kuolema minua kuinka ahdistavat." Aamen.
Kuvassa on Krakovasta asti tuotu puuveistos, vaaleanpunainen enkeli, joka on paikallista juutalaista perinnetaidetta.
Luin tällä viikolla Eilatissa sijaitsevasta pienestä seurakunnasta sähköpostiini lähetetyn paimenkirjeen. Nappasin siitä erään kappaleen itselleni ja nyt laitan sen laajempaan jakoon. Minua ihmetyttää tässä kirjoituksessa erityisesti se, miten samankaltaisia ovat tällä hetkellä hengelliset huolemme; heidän siellä ja meidän täällä. Sen kummemmin en huolia analysoi, enkä käy edes arvaamaan. Kukin kokekoon tämän kirjeen siten kuin sen kohdallaan tulkitsee. Ja nyt se pieni kirjeenpätkä, joka tuo meille terveiset Israelin jalkaterästä, Eilatista.
" Jumala varoittaa meitä kutsumasta pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi. Toisin sanoen - Hän varoittaa meitä turmeltumasta hyvän ja pahan käsitteistä. Nykyään pidetään hyvänä sitä, että hyväksytään sellainen moraalittomuus, joka vielä 20-30 vuotta sitten olisi aiheuttanut levottomuutta ja hämmennystä. Monet kutsuvat "hyväksi" ja "valistuneeksi" sitä, minkä Jumala tuomitsee. Ja se, joka uskaltaa vastustaa tämän yhteiskunnan valheita voi löytää itsensä vankilasta tai joutua kansan lynkattavaksi." (Vert. Päivi Räsänen.)
Entä mitä Suomen kirkossa uskovien kesken pohditaan. Tässä muutama ajatus Suomen Raamattuopiston pääkirjoituksesta Elämään-lehdessä toukokuussa 2013.
" Kirkon ongelma on perinteisesti ollut kirkosta ja sen uskosta vieraantuneet ihmiset. Mutta nyt kirkko sulkee ovia niiltä, jotka pitäytyvät kirkon uskoon, Raamattuun ja luterilaiseen uskontunnustukseen, ja haluaisivat toimia kirkossa.
Kaikkiin konseravatiivisiin kannanottoihin löytyy tueksi useita Raamatun kohtia. Konservatismia edustavat papit eivät enää saa pappisvihikimystä eivätkä virkoja kirkossa, vaikka useaan otteseen on todettu, ettei perinteinen virkakanta ole harhaoppi. Ponsi, joka v. 1986 annettiin turvaamaan perinteisellä kannalla olevien pappien mahdollisuus toimia kirkossa, ei ole toiminut. Eikö olisi aika rakkauden ja yhteyden nimissä antaa tilaa niille, joiden on mahdoton joustaa, koska joutuisivat näin tehden toimimaan vastoin sitä, minkä kokevat Raamatun sanan mukaiseksi. (Näin Timo Junkkaala.)
Niin. Kysehän on lopun kaiken siitä, etteivät Kaikkivaltiaan hengellisen moraalin ja vanhurskauden vaatimukset "kehity" eivätkä "muutu". Ne ovat aina ja ikuiseti samat.
Miehelleni ja minulle on tullut tavaksi aina aamukahvin yhteydessä lukea Lutherin hartauskirjasta, Tienviittoja v. 2007, kullekin päivälle annos painavaa pohdittavaa. On ollut hämmentää todeta, miten tarpeellista ja ajankohtaista Lutherin puhe yhä ja aina on. Kun liberaaliteologia on onnistunut viemään kansamme luottamuksen Raamattuun ja tehnyt se sanomasta epämääräistä hymistelyä, tarvitaan taas Lutherin raamatullista, Kristuskeskeitä julistusta. Luther on taitava opettaja mutta samalla myös suurenmoinen lohduttaja. Hän sanoo:
" Jos uskon, että Herra, Kristus on voittanut hätäni, syntini, kuolemani ja kaiken pahan, en voi joutua pelon valtaan, vaikka synti ja kuolema minua kuinka ahdistavat." Aamen.
torstai 1. elokuuta 2013
Liikkeelle!
Lupasin kertoa, miten Viisi leipää ja kaksi kalaa - mummien ja lastenlasten päivä 16.7. onnistui. Luulenpa, että mainiosti, sillä osallistujat vaikuttivat iloisilta ja tyytyväisiltä. Kertomisen ja piirtämisen jälkeen leivoimme sata pitaleipää, jotka söimme puolilta päivin kalakeiton kanssa. Iltapäivä kuluikin sitten leikkien ja pelaten. Parasta oli yhdessä tekeminen. Janne-pappikin liittyi lopuksi vielä joukkoon, soitti ja lauloi itsesäveltämänsä laulun tumman lammen ahvenista. Paikalla ei ollut 5000 miestä, vaan kymmenen mummia ja yhtä monta lasta. Tähteitäkään ei jäänyt korikaupalla, vaan pitaleivät tuli syötyä viimeistä murua myöten.
Magdaleenan maalaus Sivustakatsoja
Pian kalapäivän jälkeen oli seuraava tapahtuma. Leivoimme taas lastenlasten kanssa tarjottavaa sunnuntaiseen kyläkahvioon. Alakouluikäisille myyminen oli haastavaa, kun kahvioon saapui isoja perheitä, jotka ostivat sen seitsemää sorttia. Lapset pääsivät siinä myyntipöydän takana touhutessaan tutustumaan kyläyhteisöön. He kuulivat tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, ajasta paljon ennen heitä. He tapasivat ihmisiä, jotka olivat sukua monen sukupolven takaa, jotka ottivat nämä uudet pienet ihmiset piiriinsä.
Luulen, että kahvion pitäminen vei seuraavaa polvea pitkän askelen yhteisöllisyyden polulla eteenpäin.
Ihminen on sosiaalinen olento. On tehty tutkimuksia siitä, kuinka johonkin yhteisöön kuuluminen on ihmiselle terveellistä. Mieli pysyy virkeämpänä, ja se vaikuttaa sitä kautta varmaan myös koko olemiseen. Sanotaan, että jokaisen pitäisi kuulua ainakin kahteen ryhmään, vaikka vähän löyhemminkin. Itsestäni on aika mukavaa, kun menen johonkin porukkaan, jonka jäseneksi minut mielletään. Tuntuu hyvältä, kun voin siellä istuutua vain penkin kulmalle, eikä kukaan ajattele: - Mitä ihmettä tuo täällä tekee?
Kaikenlainen liikkeelle lähtö on hyödyllistä. On parempi nousta istumaan kuin maata pötköttää! On parempi seistä kuin istua! On parempi kävellä kuin seistä! Ja on parempi juosta kuin kävellä!
Elämän sivusta seuraamisessa on jotakin surullista. Silloin ihminen ei ole jakamassa eteenpäin sitä hyvää, mitä hän itse on saanut. Hän piilottaa leiviskänsä selän taakse ja vetäytyy. Eikä hän myöskään itse saa sitä virkistystä, mitä toisten kanssa vuorovaikutuksessa oleminen tuo mukanaan.
Jeesus kutsuu ihmisiä elämään rohkeaa ja täyttä elämää. Hän sanoo: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja yltäkylläisyys." (Joh.10:10)
Elämä ja yltäkylläisyys voivat merkitä ihmisille kovin erilaisia asioita.
Kuitenkin katseen kohottaminen Jumalan puoleen, saa aikaan sen, että pian katse kääntyykin lähimmäisen suuntaan. Alamme katsella maailmaa uusin silmin. Emme elä vain sivussa varovasti kurkistellen, vaan uskallamme astua omana itsenämme esiin. Ihan vain sellaisina kuin olemme.
Tunnisteet:
Magdaleena,
täyttä elämää,
yhteisöllisyys
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)











